Olen tietääkseni kärsinyt paniikkihäiriöstä kahdeksannelta luokalta alkaen, eli sellaiset nelisen vuotta. Onnistuin elämään sen kanssa hetken aikaa, mutta yhdeksännellä luokalla se kävi pahemmaksi, sillä jouduin taittamaan koulumatkat bussilla. Sekään ei oikeastaan ollut ongelma muuten kuin aamulla, kouluun mentäessä. Puolen tunnin bussimatkan aikana olin jatkuvasti lähellä oksentaa. Tulen pahoinvoivaksi pitkien automatkojen aikana, mutta sitä se ei ollut, koska matkapahoinvointiini ei kuulu järjetön pelko. Sen lisäksi kotimatka sujui aina rauhallisesti ja hyvin.
Lukion ensimmäisenä vuonna kohtaukset pahenivat niin, että aloin pelätä kouluun lähtemistä sen takia, että tiesin saavani paniikkikohtauksen. Tämä tietenkin aiheutti kohtauksen jo ennen lähtöä, ja melko usein jäin sitten kotiin järjettömien pelkotilojeni kanssa (vapinaa ja pahoinvointia sellaiset tunnin tai pari). Keskeytinkin opiskelut hetkeksi ensimmäisen vuoden keväänä, mutta jatkoin syksyllä. Kävin jonkin aikaa terapiassa ja totesimme, että lääkitys ei välttämättä ole paras mahdollinen hoitomuoto. Hetken aikaa kaikki toimikin niin, että hoin vain itselleni kohtauksen aikana "Kyllä se menee ohitse. Jos paniikkikohtaus tulee, se on merkki siitä, että se on joskus loppunutkin. Se ei kestä ikuisuuksia eikä siihen kuole." Sen lisäksi tajusin, että harva ihminen edes näkee, jos joku saa paniikkikohtauksen. Sen ajatteleminen auttoi myös. Hetken.
Nyt kohtaukset ovat taas menneet huonompaan ja lähes poikkeuksetta niihin liittyy bussimatka, joka vie kotoa pois. Kouluun lähteminen ja ensimmäiset tunnit siellä ovat yhtä tuskaa. En voi aamulla edes syödä, sillä se pahentaa oloa lähes poikkeuksetta. Edelleenkään koulusta lähteminen tai kotiin meneminen eivät tunnu läheskään niin pahalta, en edes muista saaneeni kohtausta kotimatkalla. Julkisten paikkojen ja tilanteiden pelkoa tämä tuskin on, sillä kaupungilla tai konsertissa oleminen ei tunnu kamalalta, saati ihmisjoukot ylipäätään. Kyse on enemmän siitä matkasta ja menemisestä jonnekin.
Pelkooni ei liity edes pelkoa kuolemasta (välillä melkein toivon sitä, ettei tarvisi pelätä enää, itsetuhoinen en tosin ole) vaan kontrollin menettämisestä. Koska jännitän jo muutenkin vatsallani, pelkään sitä, etten ehdi lähimpään vessaan. Ja busseissahan vessoja ei ole. Koululla on, mutta niin auttamattoman pieni (kaksi koppia) ja se on ääriään myöten täynnä varsinkin välituntisin. Se saa kohtauksen pahenemaan.
En oikeastaan tiedä, mitä ajattelen tällä saavuttavani, mutta toivon mukaan tästä on jollekin hyötyä. Ehkä joku tunnistaa itsensä tästä edes osittain ja tuntee helpotusta siitä, ettei ole yksin.
Itse en oikein tiedä mitä tekisin. Olen lukenut ja kuullut aivan liikaa juttuja paniikkihäiriöön määrättävistä lääkkeistä, joiden sivuvaikutuksena on paniikkikohtauksen oireita, eli niihin en hirveästi uskalla luottaa. Ehdotuksia otetaan vastaan.
Lukion ensimmäisenä vuonna kohtaukset pahenivat niin, että aloin pelätä kouluun lähtemistä sen takia, että tiesin saavani paniikkikohtauksen. Tämä tietenkin aiheutti kohtauksen jo ennen lähtöä, ja melko usein jäin sitten kotiin järjettömien pelkotilojeni kanssa (vapinaa ja pahoinvointia sellaiset tunnin tai pari). Keskeytinkin opiskelut hetkeksi ensimmäisen vuoden keväänä, mutta jatkoin syksyllä. Kävin jonkin aikaa terapiassa ja totesimme, että lääkitys ei välttämättä ole paras mahdollinen hoitomuoto. Hetken aikaa kaikki toimikin niin, että hoin vain itselleni kohtauksen aikana "Kyllä se menee ohitse. Jos paniikkikohtaus tulee, se on merkki siitä, että se on joskus loppunutkin. Se ei kestä ikuisuuksia eikä siihen kuole." Sen lisäksi tajusin, että harva ihminen edes näkee, jos joku saa paniikkikohtauksen. Sen ajatteleminen auttoi myös. Hetken.
Nyt kohtaukset ovat taas menneet huonompaan ja lähes poikkeuksetta niihin liittyy bussimatka, joka vie kotoa pois. Kouluun lähteminen ja ensimmäiset tunnit siellä ovat yhtä tuskaa. En voi aamulla edes syödä, sillä se pahentaa oloa lähes poikkeuksetta. Edelleenkään koulusta lähteminen tai kotiin meneminen eivät tunnu läheskään niin pahalta, en edes muista saaneeni kohtausta kotimatkalla. Julkisten paikkojen ja tilanteiden pelkoa tämä tuskin on, sillä kaupungilla tai konsertissa oleminen ei tunnu kamalalta, saati ihmisjoukot ylipäätään. Kyse on enemmän siitä matkasta ja menemisestä jonnekin.
Pelkooni ei liity edes pelkoa kuolemasta (välillä melkein toivon sitä, ettei tarvisi pelätä enää, itsetuhoinen en tosin ole) vaan kontrollin menettämisestä. Koska jännitän jo muutenkin vatsallani, pelkään sitä, etten ehdi lähimpään vessaan. Ja busseissahan vessoja ei ole. Koululla on, mutta niin auttamattoman pieni (kaksi koppia) ja se on ääriään myöten täynnä varsinkin välituntisin. Se saa kohtauksen pahenemaan.
En oikeastaan tiedä, mitä ajattelen tällä saavuttavani, mutta toivon mukaan tästä on jollekin hyötyä. Ehkä joku tunnistaa itsensä tästä edes osittain ja tuntee helpotusta siitä, ettei ole yksin.
Itse en oikein tiedä mitä tekisin. Olen lukenut ja kuullut aivan liikaa juttuja paniikkihäiriöön määrättävistä lääkkeistä, joiden sivuvaikutuksena on paniikkikohtauksen oireita, eli niihin en hirveästi uskalla luottaa. Ehdotuksia otetaan vastaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Haehan itsellesi apua, se kannattaa. Tässä jo kohta pari vuosikymmentä paniikkihäiriötä takana, milloin vaikeampia aikoja, milloin helpompia, mukaan mahtuu mm. vuoden neljän seinän sisällä olo aikakin;(
Itse harrastan myös vatsalla jännittämistä. Se on yksi asia, mistä ei vaan pääse eroon. Jatkuva jännittäminen on tietysti ikävä tunne ja voi olla paniikkihäiriön oirehdintaa. Oman paniikkihäiriön selätin miedolla cipralexlääkityksellä ja shokkihoidolla. Oma akilleenjänteeni oli hissit. Alotin harjoittelun menemällä kännissä hissiin ja nykyään pystyn huitelemaan siellä selvinpäin. Itse et tietysti voi humalassa mennä kouluun, mutta bussin käyttö pienessä pöhnässä voi olla hyvä vaihtoehto. Oireiden kanssa ei silti kannata jäädä yksin. Suosittelen keskustelemaan asiasta esimerkiksi lukiosi terveydenhoitajan kanssa. Se on jo hyvä, että muistat paniikkikohtauksen olevan vaaraton:) Tsemppiä!
Vonnakkimus, bussin käyttö pienessä pöhnässä ei olisi ehkä maailman viisain ajatus, sillä en ole vielä kahdeksaatoista täyttänyt. Sen lisäksi alkoholi, sokeri ja kofeiini pahentaa itsellä noissa tilanteissa oireet moninkertaisiksi.
Ja keskusteluapua olen saanut, kävin muutamaan otteeseen juttelemassa psykologin kanssa vähän muista syistä ja otin tämän asian sitten samalla puheeksi. Siitä keskusteleminen auttoi ainakin vähän. Nyt tässä kuukauden sisään onkin ollut yksi päivä, jolloin en saanut kohtausta kertaakaan. Sen vastapainoksi on kyllä sitten ollut monta tavallista pahempaa hetkeä, mutta se ei ole lannistanut.
No, joka tapauksessa kiitos molemmille vastauksesta! Niiden lukeminen piristi hiukan.
Taistelu jatkuu, enkä ajatellut hävitä.