Minäkin olen suhteessa, jossa toisella on "sairaus". Vuosien varsille mahtuu paljon itkuja, eroja, pettämisiä,ryyppäämisiä ja jonkinlainen psykoosikin. Ei tietoa vastuusta, sitoutumisesta. Väärin ymmärrettyja ja puhuttuja asioita. Pelleilyä. Vihaan/vihasin sitä paskaa!
Entä se toinen puoli? Empaattinen, rakastettava, kaikin mahdollisin puolin täysi vasta kohta edelliselle. Maailman paras isä (puoli) -> "lapsia ei petetä, vaikka muuten menee lujaa."
Vaikka välillä nukutaankin, työt hoidetaan.
Tätä, samaa vuoristorataa. Joka ikisen vauhti kerran jälkeen päätän, etten kestä, en jaksa, en halua. Ja tähän asti se päätös ei ole pitänyt.
Vaikka kuinka vihaa on taustalla suuria tunteita ja toivoa, että kaikki tasaantuisi/ muuttuisi.
On lääkitys, muttei diagnoosia. Pah.... En ymmärrä miksei sairautta voi kertoa edes omalle puolisolle. Koskettaako niin syvältä vai onko sairauden tunnoton?
Työskentelen itse "alalla" ja veikkaan kyseessä olevan kaksisuuntainen. Saan tukea työkavereilta ja ystäviltä. Saan tuomioita, mutta saan myös toivoa.
Toisen pään sisälle, ajatuksiin ei vain pääse....
Usein tuntuu että heitän vain hukkaan oman elämän. Jos, jos ja jos... mutta muuttuuko ihminen?
Asioille vain täytyisi tehdä jotain, raahaanko väkisin parisuhdeneuvojalle?
Kokemuksia, neuvoja, apua kaivataan!
Entä se toinen puoli? Empaattinen, rakastettava, kaikin mahdollisin puolin täysi vasta kohta edelliselle. Maailman paras isä (puoli) -> "lapsia ei petetä, vaikka muuten menee lujaa."
Vaikka välillä nukutaankin, työt hoidetaan.
Tätä, samaa vuoristorataa. Joka ikisen vauhti kerran jälkeen päätän, etten kestä, en jaksa, en halua. Ja tähän asti se päätös ei ole pitänyt.
Vaikka kuinka vihaa on taustalla suuria tunteita ja toivoa, että kaikki tasaantuisi/ muuttuisi.
On lääkitys, muttei diagnoosia. Pah.... En ymmärrä miksei sairautta voi kertoa edes omalle puolisolle. Koskettaako niin syvältä vai onko sairauden tunnoton?
Työskentelen itse "alalla" ja veikkaan kyseessä olevan kaksisuuntainen. Saan tukea työkavereilta ja ystäviltä. Saan tuomioita, mutta saan myös toivoa.
Toisen pään sisälle, ajatuksiin ei vain pääse....
Usein tuntuu että heitän vain hukkaan oman elämän. Jos, jos ja jos... mutta muuttuuko ihminen?
Asioille vain täytyisi tehdä jotain, raahaanko väkisin parisuhdeneuvojalle?
Kokemuksia, neuvoja, apua kaivataan!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hei
Siirry ketjuun "Kaksisuuntainen ja parisuhde"
Siellä on hyviä viestejä ko. sairaudesta.