Miksi olet yksin(äinen)?

Estynyt persoonallisuus, ruma ulkonäkö ja jonkinlainen vika tunnekoneistossa (Oikeastaan muiden ihmisten tekemiset ei kiinnosta pätkääkään... silti ironisesti tunnen yksinäisyyttä. Oi evoluutio!).

olen perheen kanssa, välillä pääsen hetkeksi yksin kamariin. se on paratiisi.

Ei vain ole ystäviä :(

Olen yksin tuntematta itseäni yksinäiseksi ihan siitä syystä, että työn puolesta joudun kohtaamaan päivittäin runsaasti ihmisiä, joista onneksi osa on hyvin asiallisia, mutta se toinen puoli pistaa mielen mietteliääksi miten niin moni ihminen käyttäytyy ylimielisesti tai ei muuten vaan omaa alkeellisimpiakaan käytöstapoja.

Olen siis valinnut yksin olemisen ihan omasta tahdostani tai ainakin olen valikoiva seurani suhteen. Ei vaan tee mieli kuluttaa aikaa ihmisen parissa, joiden kanssa ei välttämättä synkkaa, kun samaan aikaan voi nauttia omasta seurasta mielitekojen parissa. Sitäpaitsi yksinäisyyshän on epäonnistunutta oman itsensä kanssa olemista.

Luulen, ettei monenkaan tämän palstan kirjoittelijan ahdistus katoa, vaikka niitä ystäviä löytyisikin. Tälläkin palstalla on useita ystävähakua päällä. Tuottaako ne toivottua tulosta? Tuskin. Joku mainitsi toisessa topicissa, että monilla tuntuu olevan ihmispelko päällä....

tere:)
Samanmoinen ilmoittautuu!

Olen yksin, koska se on yleensä parasta tarjolla olevaa seuraa. Ja tosiaan, kuten stitiou edellä postuloi, koen välillä epäonnistuvani itseni kanssa olemisessa. Jotenkin sitä haluaisi aina enemmän vaikka näinkin on ihan hyvä. Siispä yksinäisyy---yksin oloni jatkukoon ihan niin pitkään kuin täytyy!

Nyt viime vuosina omasta yksinolosta on tullut lähinnä oma valinta, koska ei tunnu mielekkäältä koittaa löytää ystäviä/kavereita tai edes sitä kumppania vain siksi, koska ympäristö siihen painostaa. Ja jos sosiaalinen elämä olisi tarkoitettu myös minulle, niin kai se nyt tulisi silloin ihan luonnostaan??

Minulla oli joskus pari kaveria, joihin tutustuin jo ala-asteella oikeastaan pelkällä tuuripelillä, mutta täysi-ikäisyyden kynnyksellä sitten kasvettiin yksinkertaisesti erilleen ja sinne meni nekin ainoat sosiaaliset kontaktit mitä tässä elämässä on koskaan ollut. Toinen kaveri kasvoi pinnalliseksi ja rupesi viettämään aikaansa täysin erilaisten tyyppien kanssa. Kuvaan astui ryyppymeininki ja jatkuva bilettäminen ja minusta tuli sellainen paremman puutteessa-kamu, jolle soitettiin vasta silloin kun 50 muuta parempaa kaveria ei päässytkään ulos. Oli ihan älytöntä kituuttaa sellaisessa tilanteessa, joten lähdin siitä oma-aloitteisesti. Toisesta kaverista taasen tuli perheellinen jo parikymppisyyden kynnyksellä, eikä aikaa sitten vain enää jäänyt minulle, minkä voin kyllä melko hyvin ymmärtää. Perheenhän juurikin pitäisi olla tärkeämpi kuin minkään kavereiden, mutta harmitti se silti, että olin ollut hänelle ainoastaan kaveri, jollaisten aika tulee ja menee. Tuostakin on jo 6 vuotta aikaa, kun viimeksimainittua ihmistä satuin näkemään, ja en oikeastaan enää pidä kaverisuhteita lainkaan arvossa niiden kertakäyttöisen luonteen tähden. Ystäviin ja sellaisiin läheisempiin ihmisiin en edes usko, aina olen niistä kuullut puhuttavan, mutta en kertaakaan itse sellaista ihmettä kohdannut. Parisuhde sitten onkin lähinnä sellaista toiveunta, että jäänee "seuraavaan elämään".

Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan valittaa kohtaloani, kunhan selostin lyhyesti miten minulla on tämä sosiaalinen syrjäytyminen vuosien aikana tapahtunut. Ja kuten voi huomata, ei minulla alunalkaenkaan paljoa ollut.

Sitten kuitenkin siihen asiaan, eli miksi olen yksin?

Aika paljolti se johtuu siitä, että olen syntymästä saakka ollut sosiaalisesti vammainen, jota on sitten paljon korostanut minun muut erityispiirteet ja myös vakavat sairaudet elämän aikana. Minun ei ole koskaan ollut helppoa muodostaa ihmissuhteita, en vain tunnu saavan henkistä yhteyttä muihin ihmisiin. Myös omien tunteiden ilmaisemisessa on vakavia puutteita ja jos vaikka tuntuu pahalta niin en osaa sitä ilmaista siten, että ihmiset ymmärtäisivät miten pahalta oikeasti tuntuu. Muutenkin nykyään on niin helppo kuitata muiden vaikeudet teeskentelyksi/huomionhakuisuudeksi, niin vähän huono siinä on alkaa omista ongelmistaan kertomaan vielä keskimäärästä huonommalla ulosannilla.

Kaikki tämä on sitten lopulta johtanut siihen, että kaikissa yhteisöissä on ihmiset alkaneet kattomaan minua kieroon omituisuuteni tähden ja jättäneet minut piiriensä ulkopuolelle ja kuten moni tietää tällainen jatkuva ryhmästä eristäminen johtaa ennen pitkää vapaaehtoiseen toisista eristäytymiseen ja yksinäisyyden kierteeseen, joka vain ruokkii itseään.

Otin joskus todella raskaasti tämän, mutta viime aikoina tunteet on jokseenkin tasaantuneet ja olen oppinut hyväksymään elämän yksin ja yksinäisyydessä. Hyväksymään, että näin sen kenties vain kuuluu ollakin. Silti muita onnellisia pareja tai iloisia kaveriporukoita nähdessäni, minut valtaa usein yksinäisyyden tunne, joka on kuin pohjaton kuilu keskellä sielua. Tuntuu, että seuraan elämää elämän reunoilta. Tunnen samankaltaista irrallisuutta maailmasta mitä moni muukin on täällä kuvaillut. Toisaalta kuten joku ihan fiksusti sanoi, niin tällainen yksinäisyyden tunne on vain epäonnistunutta itsensä kanssa olemista, eli jos en ole kovin mielenkiintoista seuraa edes itselleni, niin miksi sitten muillekkaan?

Ainakin minun käsitykseni mukaan "pyöreä" on vähemmän lihava kuin "lihava" tai "ylipainoinen". Eli ei sen luulisi olevan kovin iso ongelma. Tosin monet varmaan kuvailevat itsensä profiilissa paremmaksi kuin oikeasti ovat, mikä voi sitten johtaa pettymykseen kun totuus tulee ilmi.

Olen yksinäinen koska mulla ei ole enää lähiomaisia enkä ole edes työelämässä
vaan eläkkeellä ja syy eläkkeellä oloon on hyvin luotaantyöntävä eli masennus yms.
Joitain s-postikavereita on mutta kun aika kuluu enimmäkseen vaan yksinoloon ilman puhekumppania tai muuta seuraa, ei se ainakaan helpota masennusta.
Suoraan sanoen elämä vituttaa rankasti...
Olen kokeillut ottaa yhteyttä naisiin netin kautta mutta aina se tyrehtyy kun
elämäntilanteeni selviää vastapuolelle.

Olen vailla kavereita, koska on huonot sosiaaliset taidot, joten en tutustu ihmisiin eikä yksin viitsi mennä mihinkään. Ilman miestä olen, koska olen pyöreä/lihava, vihaan ruuanlaittoa, en ole koskaan halunnut lapsia ja seksikin alkaa tympitä alkuinnostuksen jälkeen. Mistä helvetistä sitä edes löytäisi sopivan miehen tämmöseen tilanteeseen. Jotren ihan auliisti olen yksin, koska näillä taipumuksilla on turha toivoa mitään seuraa.

Olen tosi yksinäinen, vaikka "tuttuja" on. En osaa ystävystyä kenenkään kanssa,koska en keksi mitään puhuttavaa. Teen työtä jossa joudun puhumaan puhelimessa asiakkaiden kanssa, mutta se on niin rutiininomaista ja kun se liittyy työhön, on helppo puhua.

mulla on oikeastaan vain yksi kaveri, kenen kanssa tulee pidettyä yhteyttä viikoittain. tosin mä joudun aina soittamaan hänelle ja kysymään voinko tulla kahville.. tämä kaveri soittaa minulle yleensä silloin, kun tarvitsee jotain, esim rahaa tai kyytiä. todella turhauttavaa.. kerran kokeilin että soittaako hän minulle jos en pidä yhteyttä. seuraavaa puhelua odotin 3 viikkoa ja sekin oli muistaakseni sellainen että pyysi jotain palvelusta.

mieskin kyllä löytyy ja asumme yhdessä. hänellä on paljon kavereita ja jos menemme jonnekki yhdessä niin tuntuu, että jään ulkopuoliseksi koska hän on niin sosiaalinen ja tutustuu helposti ihmisiin. en myöskään kehtaa myöntää miehelleni olevani yksinäinen, koen sen häpeäksi. miespuolisiin tuttuihin en uskalla pitää yhteyttä, koska mieheni on mustasukkainen ja kuvittelee että käyn panemassa kaikkia. vaikka olenkin ihan normaalin näköinen/ kaunis, ei se tarkoita että hyppään kaikkien kanssa sänkyyn.

itsetuntoni on aivan nollassa, koska olen lihonut viime kuukausien aikana 7 kiloa. tunnen olevani läski köntys, ja huonoina päivinä en uskalla edes kauppaan lähteä kun pelkään että minua arvostellaan ulkonäköni takia. onneksi viikkoon mahtuu pari hyvääkin päivää jolloin jaksaa.. pääasiassa kuitenkin istun yksin kotona kun ei ole ketään kenen kanssa olla ulkona. tuleva kesä pelottaa, kun taas joutuu yksin olemaan esim kesäloman. miehelläni kun ei ole sitä..

anteeksi vuodatus, joka ei ehkä tähän aiheeseen ihan kuulunut, mutta helpottaa purkaa itseään edes kerran vuodessa!

Jos tietäisin, miksi olen yksinäinen, en luultavasti olisi yksinäinen. En tiedä, olen vain huomannut, etten kiinnosta ketään. En tiedä, että olenko sitten niin luotaantyöntävän oloinen, tai jotain. Tekisi joskus mieli mennä ja kysyä joltain, että mikä vittu minussa mättää? Ehkä se on juuri se, kun on pieni paikkakunta, ja kun kaikki ovat nähneet minut aina yksin, niin kaikki ajattelevat myös, että pitää pysyä kaukana tuollaisista ypöistä. Mutta eipä kukaan kyllä missään muuallakaan ole toisella tapaa käyttäytynyt. Eikä minulla oikeastaan ole mitään toivoa ollakaan porukoissa, kun en ole sellaista lapsuuteni jälkeen harrastanut. En olisi kelvollista seuraa muille. Kaikki, mikä heille on itsestäänselvää olisi minulle uutta ja outoa, minähän putosin kelkasta jo lapsena ja näin ollen jäi kokematta kaikki se, mikä on muokannut nämä muut sellaisiksi, kuin he nyt ovat, minkä seurauksena meillä ei takuulla natsaisi. Kuka nyt kakaraa haluaisi ruveta kouluttamaan? Olen funtsinutkin, että jos sattuisinkin saamaan kamuja, se synnyttäisi muita sellaisia ongelmia, jotka olisivat muutenkin loppuunpalaneelle turhan vaikeita hoitaa. Joten, niin tai näin, niin homma kusee.

Olen yksinäinen, koska en uskalla päästää ihmisiä lähelle. Aina käy niin, että kun tapaan uuden ihmisen ja meillä synkkaa hyvin, olen tietysti iloinen siitä, mutta koko ajan olen kuitenkin jotenkin varuillani ja estoinen ja pelkään, että jos se ihminen saisi tietää, "millainen minä todella olen", se ei olisi tossa eikä enää haluaisi minun seuraa. Joten sitä mukaa kun se tuttavuus hiljalleen syvenee, sitä mukaa itse alan vetäytyä ja kerryttää välimatkaa minun ja sen vatapuolen välille. Ja lopulta se koko uusi tuttavuus/ystävyys katkeaa.

Olen siis itseni vanki. Olen yksinäinen ja kaipaan seuraa, mutta samalla myös pelkään sitä, koska jatkuvasti jotenkin häpeän itseäni ja pidän itseäni huonompana kuin mitä muut on. Huono itsetunto ja hylätyksitulemisen pelko siis kaiten.

Minä olen palveluammatissa, joten olen kymmenien ihmisten kanssa päivittäin tekemisissä. En ole luonteeltani mikään sosiaalinen perhonen, mutten halua myöskään olla aina yksin ja toimeton. Nautin periaatteessa nykyisestä elämäntilanteestani, olen ihmisläheisessä työssä, elän sinkkuna (aina elänyt) ja olen jokseenkin laiska pitämään läheisiin aktiivisesti yhteyttä, johtuen varmaan työni kuormittavuudesta ja siitä ettei iltaisin enää jaksa puhua puhelimessa tuntitolkulla ja kutsua ihmisiä kahvittelemaan. Olen aina ollut sellanen oman tien kulkija, en tee mitään mitä multa odotetaan/vaaditaan ja mihin yhteiskunta tuntuu painostavan, haluan elää omilla ehdoillani. Aina on joku sanomassa että etsi mies, perusta perhe, tee asioita itelles jne. En tunne oloani sinäänsä yksinäiseksi, että nykyinen tilanteeni on oma valintani ja nautin omasta rauhasta ja vapaudestani, mutta jokin pieni yksinäisyyden ja saamattomuuden tunne on alkanut minunkin sisällä nousta esiin, vasta viime aikoina olen alkanut tajuamaan miten yksin olenkaan aina ollut. Tähän asti olen jotenkin vähätellyt asiaa ja ajatellut, että kyllä mä tästä vielä piristyn ja löydän ehkä sen elämänkumppaninkin jostain, ilmeisesti olen ollut masentunutkin useita vuosia tajuamatta sitä. Minulla on rakkaita ja läheisiä perheenjäseniä, muutama hyvä ystävä (jotka tosin asuu kaukana), ja sellasia "nähdään kun keritään"-kavereita, joten välillä saattaa mennä kuukauden päivät ennen kuin ketään tapaan. Kyllä minä tekstailen ja soittelen itekkin ihmisille, puhelinlaskut on väilllä suuret, pidän kuiteskin aika tiiviisti yhteyttä ihmisiin. En halua etääntyä ja haihtua nyt minun elämässä olevien ihmisten luota, pidän heistä kiinni yhtä tiukasti kuin he minusta, mutta en ole tästä yksinäisyyden tunteestani ja muista mieltäni kalvaavista asioista juurikaan puhunut kellekkään, koska itsehän minun on pääkoppani selvitettävä ja itse olen tähän asti kaikille vakuutellut etten koe oloani yksinäiseksi. Minun pitäisi saada elämääni takas se syke ja into mikä oli joskus nuoruusvuosina (olen nyt vasta pitkälti alle kolmekymppinen), tehdä ja mennä ilman pelkoa, ottaa riskejä ja elää niinkuin joka päivä olisi viimeinen. Ja jos pääsisin eroon vielä minua vuosia vaivanneesta läheisyyskammosta seurustelusuhteita ajatellen ja päästäisin ihmiset lähemmäksi minua, ehkäpä pystyisin nukkumaan yöni kunnolla murehtimatta tilannettani ja tulevaisuutta. En missään nimessä sääli itseäni, minulla on ihan hyvät valmiudet onnellisuuteen kun saisin vain vähän rohkeutta. Ja kaikesta huolimatta monet asiat minun elämässä on hyvällä tolalla, on hyviä ihmisiä ympärillä ja olen suht terve, tarvitsen vain sen potkun ahterille jolla elämä saisi uutta tuulta purjeisiin. :D