Olen 20-vuotias koulukiusattu tyttö ja haluan kertoa tarinani teille muille. Se miksi haluan kertoa on se, että ihmiset tajuaisivat millaista oikeasti yksinäisyyden ja kiusaaminen kautta tulleet arvet vieläkin satuttaa ja millaista aikaa se minulle oli. Tarkoitus ei ole itkeä teille vaan kertoa millaista se todella oli.
Eli olen ollut melko yksinäinen aina lukuunottamatta lapsuusaikoja ja ala-asteen alkua. Ala-asteen puolessa välissä muutin toiselle paikkakunnalle ja aloitin uudessa koulussa. Sain uusia kavereita uudelta luokalta ja vietin paljon aikaa heidän kanssaan koulun jälkeen. Olin iloinen siitä, että sain uusia kavereita, koska oli aivan uutta muttaa toiselle paikkakunnalla jossa oli asunut 10 vuotta. Uudessa koulussa meni todella hyvin ensimmäinen vuosi eli 4. lk, mutta seuraava 5lk. alkoi mennä huonosti jolloin silloinen luokkakaverini joka oli myös paras kaverini jätti minut minuun keksityn valheen takia jota en ollut edes tehnyt. Yritin korjata välini parhaaseen kaveriini, mutta hän löysi jo uuden kaverin samalta luokalta ja minä jäin. Samoin muut eivät pitäneet minua enää hyvänä kaverina vaan olin vain joku heille. Saimme kuintekin sovittua kaiken ja loppu ala-aste meni koulussa ihan ok, vaikka he eivät minua hyvänä kaverina enään pitäneet. Yksinäisyys koulun jälkeen oli kuintenkin kamalaa, koska suhteeni parhaaseen kaveriini ja muihin luokkalaisiin kuoli vapaa-ajalla. Kaikki loppui kuin seinään. Ei enään kaveria kenen kanssa viettää ulkona aikaa. Muistan aina kun katsoin ikkunasta ulos ja näin luokkalaisiani isossa ryhmässä ja nauramassa kun heillä oli kivaa. Olisin itse halunnut olla porukassa mukana, mutta minua ei enään kutsuttu mukaan heidän porukkaansa koulun jälkeen, vaikka monesti pyysin. Vihasin ja itkin ja olin kiukkuinen kotona. Olin jokapäivä sisällä kotona enkä missään muualla. Isäpuoleni pakotti minut aina ulos kuintenkin vähintään 1-2 tunniksi joka päivä etten jumittaisi kotona aina, vaikka tiesi tilanteeni. Usein jouduttuani ulos istuin yksin puiston penkillä ja itkin tai pelasin puhelimella ja odotin koska voin mennä taas takaisin sisälle.
Viimeisellä luokalla ala-asteella tuli uusi tyttö luokalle johon tutustuin kuudennen luokan lopussa ja meistä tuli parhaat kaverit. Olin taas iloinen siitä, että löysin uuden ystävän jolla oli samat harrastuksen ja kiinnostuksen kohteet kuin minulla.
Yläasteella oli samat luokkakaverit samalla luokalla kuin ala asteella ja uusi paras kaverinikin myös. Vietimme paljon aikaa ja puhuimme pojista ja meikeistä niin kuin ikäiseni silloin. Olin 2 vuoden yksinäisyyden jälkeen taas iloinen. Kaikki kuintekin muuttui taas yhdeksännellä luokalla jolloin paras kaverini lakkasi olemasta ystäväni yhtäkkiä. Hän ei enää puhunut minulle, ei huomannut eikä halunnut viettää enään aikaani vapaa-ajalla. Hän rupesi viettämään aikaa muiden luokkalaisten kanssa jotka eivät minusta ole pitäneet koomin ala-asteelta asti ja ylä-asteella heidän viha minua kohtaan vain yltyi, vaikka olin ihan tavallinen kuin muutkin ja ystävällinen aina kaikille. En puhunut pahaa muista niinkuin he. Olin kuintekin suosittu poikein piireissä koska olin nätti, mutta itse en leveillyt millään lailla ulkonäölläni. Tiedän, että kateudesta he vihasivat minua vaikka itse yritin olla aina todella mukava ja ystävällinen heille, mutta he aina latoivat paskaa niskaani ja puhuivat pahaa. Ja tuohon ryhtyi entinen paras kaverini. Hän nauroi ja hengasi muiden luokkaisten kanssa tyytyväisenä siitä, että olin aivan yksin. Koko luokka kääntyi vastaan minua ilman syytä ja rinnakkaisluokan tytöt myöskin. Kun tustustuin uuteen niin työt menivät kääntämään hänen päänsä ja liittoutumaan minua vastaan. Tämän takia vietin välitunnit aina yksin ja kun ruokailuun menin syömään niin muut menivät aina eri pöytään istumaan vaikka näkivät, että minun pöytäni oli vapaa. Jos yritin mennä syömään muiden pöytään he mulkoilivat toisiaan katsellaan, että lähtisin pois ja että en ole haluttua seuraa. Sama oli aina muulloinkin jos oli välitunti ja halusin mennä porukkaan mukaan. He katsoi aina samalla katsellaan toisia että nyt äkkiä pois tästä ja hajaantuivat ja lähtivät kiertämään koulua ympäri. He syrjivät minua aina tilanteen tultua. Sama olu tunneilla ja varsinkin liikuntatunnit. Liikunnallisesti olen lahjakas ja liikuntatunneilla kun joukkueet piti valita niin aina 7-8 lk kaikki pyysivät minua jokkueeseen kun olin hyvä, mutta ysillä olin aina viimeinen valittevien joukossa kun kukaan ei halunnut minua enään joukkueeseen.
Eli olen ollut melko yksinäinen aina lukuunottamatta lapsuusaikoja ja ala-asteen alkua. Ala-asteen puolessa välissä muutin toiselle paikkakunnalle ja aloitin uudessa koulussa. Sain uusia kavereita uudelta luokalta ja vietin paljon aikaa heidän kanssaan koulun jälkeen. Olin iloinen siitä, että sain uusia kavereita, koska oli aivan uutta muttaa toiselle paikkakunnalla jossa oli asunut 10 vuotta. Uudessa koulussa meni todella hyvin ensimmäinen vuosi eli 4. lk, mutta seuraava 5lk. alkoi mennä huonosti jolloin silloinen luokkakaverini joka oli myös paras kaverini jätti minut minuun keksityn valheen takia jota en ollut edes tehnyt. Yritin korjata välini parhaaseen kaveriini, mutta hän löysi jo uuden kaverin samalta luokalta ja minä jäin. Samoin muut eivät pitäneet minua enää hyvänä kaverina vaan olin vain joku heille. Saimme kuintekin sovittua kaiken ja loppu ala-aste meni koulussa ihan ok, vaikka he eivät minua hyvänä kaverina enään pitäneet. Yksinäisyys koulun jälkeen oli kuintenkin kamalaa, koska suhteeni parhaaseen kaveriini ja muihin luokkalaisiin kuoli vapaa-ajalla. Kaikki loppui kuin seinään. Ei enään kaveria kenen kanssa viettää ulkona aikaa. Muistan aina kun katsoin ikkunasta ulos ja näin luokkalaisiani isossa ryhmässä ja nauramassa kun heillä oli kivaa. Olisin itse halunnut olla porukassa mukana, mutta minua ei enään kutsuttu mukaan heidän porukkaansa koulun jälkeen, vaikka monesti pyysin. Vihasin ja itkin ja olin kiukkuinen kotona. Olin jokapäivä sisällä kotona enkä missään muualla. Isäpuoleni pakotti minut aina ulos kuintenkin vähintään 1-2 tunniksi joka päivä etten jumittaisi kotona aina, vaikka tiesi tilanteeni. Usein jouduttuani ulos istuin yksin puiston penkillä ja itkin tai pelasin puhelimella ja odotin koska voin mennä taas takaisin sisälle.
Viimeisellä luokalla ala-asteella tuli uusi tyttö luokalle johon tutustuin kuudennen luokan lopussa ja meistä tuli parhaat kaverit. Olin taas iloinen siitä, että löysin uuden ystävän jolla oli samat harrastuksen ja kiinnostuksen kohteet kuin minulla.
Yläasteella oli samat luokkakaverit samalla luokalla kuin ala asteella ja uusi paras kaverinikin myös. Vietimme paljon aikaa ja puhuimme pojista ja meikeistä niin kuin ikäiseni silloin. Olin 2 vuoden yksinäisyyden jälkeen taas iloinen. Kaikki kuintekin muuttui taas yhdeksännellä luokalla jolloin paras kaverini lakkasi olemasta ystäväni yhtäkkiä. Hän ei enää puhunut minulle, ei huomannut eikä halunnut viettää enään aikaani vapaa-ajalla. Hän rupesi viettämään aikaa muiden luokkalaisten kanssa jotka eivät minusta ole pitäneet koomin ala-asteelta asti ja ylä-asteella heidän viha minua kohtaan vain yltyi, vaikka olin ihan tavallinen kuin muutkin ja ystävällinen aina kaikille. En puhunut pahaa muista niinkuin he. Olin kuintekin suosittu poikein piireissä koska olin nätti, mutta itse en leveillyt millään lailla ulkonäölläni. Tiedän, että kateudesta he vihasivat minua vaikka itse yritin olla aina todella mukava ja ystävällinen heille, mutta he aina latoivat paskaa niskaani ja puhuivat pahaa. Ja tuohon ryhtyi entinen paras kaverini. Hän nauroi ja hengasi muiden luokkaisten kanssa tyytyväisenä siitä, että olin aivan yksin. Koko luokka kääntyi vastaan minua ilman syytä ja rinnakkaisluokan tytöt myöskin. Kun tustustuin uuteen niin työt menivät kääntämään hänen päänsä ja liittoutumaan minua vastaan. Tämän takia vietin välitunnit aina yksin ja kun ruokailuun menin syömään niin muut menivät aina eri pöytään istumaan vaikka näkivät, että minun pöytäni oli vapaa. Jos yritin mennä syömään muiden pöytään he mulkoilivat toisiaan katsellaan, että lähtisin pois ja että en ole haluttua seuraa. Sama oli aina muulloinkin jos oli välitunti ja halusin mennä porukkaan mukaan. He katsoi aina samalla katsellaan toisia että nyt äkkiä pois tästä ja hajaantuivat ja lähtivät kiertämään koulua ympäri. He syrjivät minua aina tilanteen tultua. Sama olu tunneilla ja varsinkin liikuntatunnit. Liikunnallisesti olen lahjakas ja liikuntatunneilla kun joukkueet piti valita niin aina 7-8 lk kaikki pyysivät minua jokkueeseen kun olin hyvä, mutta ysillä olin aina viimeinen valittevien joukossa kun kukaan ei halunnut minua enään joukkueeseen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Masennuin pahasti ja itkin joka päivä. Kotona sain raivo- ja itkukohtauksia pienistä asioista ja mielenterveyteni heitteli aivan täysin kaikesta. Olin 16-vuotias ja ilman ainuttakaan kavereita paitsi samanikäinen siskoni. Olin joka päivä yksin omassa huoneessa ja mietin miten pärjään seuraavan päivän. Muut viettivät aikaa uimarannalla ja bileissä, mutta olin viikonloput yksin ja itkin. Ainoat ketkä minut huomasi olivat pojat ja niitä juoksi perässä, mutta en halunnut olla heidän kanssaan, koska kaipasin kaverin joka oli tyttö.
Tilanne pahentui koko ajan. Ystävänpäivänä kukaan koulussa ei toivottanut ystävänpäivää minulle eikä huomannut minua. Itkin käytävällä, mutta muut vain mulkoilivat ja nauroi toisilleen minusta. Olin paljon pois koulusta enkä halunnut mennä kouluun. Opettaja soitti äidille miksi olen paljon koulusta pois, mutta äitini valehteli ja sanoi, että olen kipeä usein. Äitilläni kuintekin tuli mittatäyteen jolloin hän soitti opettajalle kertoi kaiken mitä oli tapahtunut. Opettaja oli harmissaan ja otti luokkalaiseni tytöt keskusteluun. Tytöt kuintekin valehteli opettajalle, että mitään ei ole tapahtunut ja että he ovat edelleen ystäviä kanssani. Opettaja uskoi kaiken tämän ja soitti äitilleni ja sanoi, että eivät meidän luokan tytöt ole sellasia! Opettaja ei ottanut asiaa huomioon lainkaan vaan uskoi sinisilmäisesti muita tyttöjä. Opolle kerroin tämän asian ja rehtorille ja ottivat tytöt puhutteluun ja käskivät tyttöjä ottamaan minut huomioon. Näin ei käynyt vaan sama jatkui.
Viimeinen päivä kevätjuhlissa oli elämäni yksi parhaimmista päivistä jolloin tiesin pääseväni pois helvetistä. En hyvästellyt vanhoja luokkakavereita jotka olivat 6 vuotta samalla luokalla. Tai eihän he edes minua huomanneet juhlassa lainkaan vaan halailivat tosiaan ja toivotti hyvää lomaa muille. Lähdin heti juhlan lopputtua kotiin. Olin helpottunut, mutta masentunut edelleen. Tieto siitä, että olen kesäloman aivan yksin. Ja niin olikin. Vietin koko kesäloman kesämökillä enkä jäänyt kaupunkiin.
Syksy alkoi ammattikoulussa ja sain uusia kavereita. Ensin kuintekin uudet luokkalaiset olivat ennakkoluulosia minua kohtaa ulkonäköni takia, koska olen kaunis. He luulivat että olen täynnä itseäni ja olen ylimielinen. Enkä nyt tässä tekstissä enkä muutenkaan millään lailla leveile ulkonäölläni sillä, koska jokainen meistä on syntynyt sellaisena mitä on. Olin kuintekin varautunut ja ujo, koska yläaste kiusaaminen jätti arvet minuun. Pelkäsin kokoajan jäädä yksin ja tutustumista, vaikka luonteeltani olen sosiaalinen, puhelias ja ystävällinen. En saanut kuintenkaan sellasia kavereita kenen kanssa viettäisin vapaa-aikaa vaan olin yksin edelleen iltapäivät kotona. Masennus jatkui edelleen ja itkin joka päivä. Ykkösluokan loppu alkoi mennä taas samalla lailla kuin yläasteella ilman syytä. Luokkalaiset syrji ja ei halunnut samaan ryhmään eikä kutsunut minua järjestämiinsä bileisiin johon muut luokkalaiset kutsuttiin. Syy oli varmasti kateus, koska olin suosittu koulussa poikien suhteen ja panostin pukeutumiseen ja ulkönäköön paljon, koska olen aina ollut kiinnostunut vaatteista ja kaikista siihen liittyvästä, mutta en pukeutunut tosiaan niin kuin oisin bileisiin lähdössä.
Kakkosella tuli uusi tyttö luokalle kehen tutustuin ja meistä tuli ystävät ja hän on edelleen ystäväni. Kakkonen meni paremmin tutustuttua uuteen tyttöön ja pari luokkalaista tutustuivat minuun tavallaan uudelleen ja pyysivät anteeksi aikaista syrjimistä. He sanoivat että olen oikeasti todella mukava ja kiltti, mutta olivat sellasia, koska muut eivät minusta pidä. He sanoivat, että ne muut on kateellisia vain minulle.
Kolmosluokka alkoi hyvin. Luokaltani minulla oli 3 hyvää kaveria kenen kanssa vietin vapaa-aikaa ja edelleen vietän silloin tällöin baarissa bilettäen tai istumassa kahvilla. Luokalla on monta tyttöä kuintenkin vielä jotka puhuvat pahaa minusta ja vihaavat minua ilman todellista syytä vaikka olen heille aina ollut mukava ja puhelias. He nauravat minulle jos sanon jotain ja mollaa kouluesityksiäni. Olen koittanut olla huomioimatta, mutta yläasteajat jättivät pysyvät arvet ja pelkään edelleen jatkuvasti että 3 ystävääni jättävät minut muiden tyttöjen takia jotka vihaavat minua, koska he ovat heidän kavereitaan.
Nämä ystävät ovat kuintekin sellasia että 2 heistä seurustelee ja yksi heistä on todella suosittu kavereiden kesken. Hänellä on paljon kavereita jo ennen minua kenen kanssa hän viettää aikaa, joten olen silti melko yksinäinen ja edelleen masentunut. Itken joka päivä yksinäisyyttä ja olen ahdistunut koska muutin yksin asumaan ja yksinasuminen on todella tylsää kun ei ole hyviä ystäviä eikä kumppania. Ystävystyminen tässä iässä on vaikeaa, koska kaikilla on jo parhaat ystävät ja piireihin on vaikea päästä. Osittain siihen vaikuttaa se, että tytöt ovat erittäin ennakkoluulosia ulkönäön takia ja ovat ilkeitä tytöille vaikka ei edes tunne. Ja tätä tapahtuu vieläkin 20- vuotiaina. Sen takia vietän paljon aikaa kaveri miesten kanssa, koska he ymmärtävät minua.
Tällähetkellä olen iloisempi kuin koskaan koska olen löytänyt uuden parhaan kaverin joka on samanlainen kuin minä, mutta emme kuintenkaan nää joka päivä. Olen masentunut vieläkin, itken joka päivä yksinäisyyttä. Suhteeni miehiin on kaikki ollut epätoivottomia. Miehiä juoksee perässä ja rauhassa ei missään voi mennä kun jatkuvasti soitellaan ja kysellään ulos, mutta en ole kiinnostunut, koska he kaikki ovat kovia menemään ja juomaan. En ole tähän päivään asti seurustellut kenenkään kaa vakavasti vaikka olen 20-vuotias mukava ja kaunis. Kaksi juttua on kestänyt monta kk, mutta ei olla seurusteltu. Olisin halunnut, mutta minä ja osittain he jättivät sen takia, koska ei halua sitoutua vaikka minä halusin ja myös sen takia, koska loukkasivat minua ja tunteitani. Tässä iässä miehet eivät mahda millään alkaa seurustelemaan vaan haluat kokea ja viettä aikaa kavereiden kaa baarissa iskien uusia tyttöjä. Olen käynyt treffeillä monta kertaa, mutta kaikki ovat samanlaisia lupaajia ja pettäjiä kuin muutkin. Osa heistä haluaa minusta vain edustustyttöystävän millä rehvastella, mutta ei todellisuudessa ei edes halua kunnolla tutustua minuun. Joten nykyään olen erittäin valikoiva kenen kanssa lähden ulos, koska olen pettynyt niin monta kertaa. Haluan kuintenkin miehen jotta voisin tuntea oloni rakastetuksi ja onnelliseksi, mutta pelkään jopa ihastua.
Kaikki tämä 4 vuoden helvetti on jättänyt pysyvät arvet jotka ohjailevat minun elämää. Näen vieläkin painajaisia ja olen ahdistunut ja masentunut.Vihaan elämääni ja yksinäisyyttä, mutta koitan jatkaa elämääni positiivisella asenteella vaikka vanhat arvet vieläkin sattuu. Se todella hajottaa ihmisen sisältä aivan totaalisesti ja ne kokemukset ei ihmisessä koskaan unohdu vaan jättää pysyvät arvet. Minä en ole selvinnyt täysin edes neljän vuoden jälkeenkään. Joten pitäkää ystävistänne kiinni ja puuttukaa kiusaamiseen ajoissa.
Minuakin on kiusattu koulussa. Ei tosin niin pahasti kuin sinua. On se minuunkin jättänyt jäljet, en vain täysin tiedä millaiset.
Olen ujo ja uusiin ihmisiin tutustuminen on vaikeaa. Minulla on kolme erittäin hyvää ystävää, mutta he asuvat eri puolilla Suomea. Tuttavia ja kavereita on jonkin verran, mutta niitä tapaan vain tietyissä tilanteissa. usein tunnen itseni yksinäiseksi.
En ole vielä koskaan seurustellut. Joidenkin tyttöjen kanssa olen käynyt treffeillä, mutta yleensä kummallakaan ei ole ollut kiinnostusta tavata uudestaan.
Jos haluat jutella niin voit laittaa sähköpostia: andy_xzx @ hotmail.com
Tuo kiusaaminen varmasti on yksi kipeämpiä asioita ja traumatisoi herkemmin kun se tapahtuu lapsuudessa tai varhaisnuoruudessa kun persoonallisuus ei ole vielä täysin kehittynyt. Silloin tarvitaan kavereita, joiden avulla irtaannutaan vanhemmista. Nuoruudessa kaverit toimivat myös ns. peilinä, jonka avulla rakennetaan minuus. Miksiköhän opettajasi ei ollut aikoinaan huomannut sitä, että jäit usein ulkopuolelle? Siihen olisi pitänyt puuttua ja opettajan ohjata miten tilanteessa pitäisi toimia oikein. Ehkä tilanteessasi yksittäinen tapahtuma ala-asteella on vaikuttanut siihen, ettet päässyt ryhmään mukaan. Sosiaaliset taidot omaava kyllä huomioi muut ja ne taidot opitaan jo 5-6 vuotiaana. Empatia kehittyy n. 3 ikävuoteen mennessä. Voisit kokeilla esimerkiksi jotain joukkue- tai kerhotoimintaa, jossa toimitaan yhdessä. Nyt vaan rohkeasti aktiivisuutta ja oma-aloitteisuutta, jos et päässyt osalliseksi tähän kaveriporukkaan, voit päästä mukaan johonkin toiseen ryhmään.
no minä lienen maailman empaattisin ihminen.? Mutta yksinäisyyden olen valinnut. Johtuneeko siitä, ettei toisilla ole sitä empatiaa, useimmiten. Sympatiaa voi ihmisillä olla, mutta sitäkin heikosti.
Opin sosiaaliset taidot pienestä pitäen. Se on kai luonnostaan minussa, että ymmärrän ihmisten mielentiloja ja olen hyväntahtoinen. Äitini edisti empatiani kehitystä aikana, jolloin "tutkin" kaikkea elollista luonnossa, hyönteisiä jne. Ne piti aina vapauttaa takaisin luontoon eikä koskaan saanut tappaa. Äiti sanoi "että ajattele jos joku tekisi niin minulle, liiskaisi." Ymmärsin asian välittömästi ja ensin aloin itkeä.
Olin heti tarjoamassa lohdutusta surulliselle. Muistan aina kuinka kaverin jätskipallo putosi maahan ja minä menin jakamaan omani :D
Ala-asteen ekoilla luokilla olin suosituin, mutta en tiedostanut sitä ollenkaan. Kolikolla oli kääntöpuoli ja minun yksityisasiat mentiin penkomaan, joka kylmetti minua. Lopulta vetäydyin ja minusta tuli "epäsuosittu."
Niin monta kertaa olen saanut takkiin ihmisiltä, että olen tullut varovaiseksi. Persoonani on myös muuttunut niin "autistiseksi", siis omaan maailmaan uponneeksi, etten kaipaa sosiaalista rumbaa ympärille siinä mittakaavassa, mitä ihmiset yleensä.
Aistin ihmisten tunteet edelleen äärimmäisen herkästi. Jopa liian x)
Kiitos tarinastasi! Tunnistin itseni kertokuksessasi ja kokemuksissasi. Olen jo yli 3Ov, nainen ja edelleen kolulukiussaminen vaikuttaa, Kauneus voi todella haitata ihmissuhteissa, Minullakin on vihollisia ulkon vuoksi, ja naisten kanssa on edellee nusein hankalaa (ei aina),vaikka olen sosiaalinen etc.
Viime vuosina olen oppinut hengaamaan miespuolisten kavereden kanssa, ja itseasiassa voin sanoa kaverisuhteiden miesten kanssa olevan todella antoisia. Miehet ovat suorempa ilman "dramaa" yms. Tietysti homma voi mutkistua jos on kyse deittailusta, mutta kun olaan kavereita heista saa mukavaa seuraa. Samalla olen huomannut ettei kannatta tuijottaa ikaa kavereita valitessa, vaan olla avoin ihmisille, joiden seurassa viihtyy, olivatpa he sitten kumpaa sukuouoltai tahansa etc...
-" Dont hate me because I am beautiful"
Pitkä tarina ja tuntui pahalta lukea. Oikein sydäntä särkevää. En toivoisi kenenkään kokeva vastaavanlaista. Elämä antaa ja ottaa. Voimia sulle.
Aika lailla samantyylisiä kokemuksia kuin minulla. Kiusaamisen ja kaverisuhteiden pettymyksien lisäksi minulle sattui yläasteen loppuun pikkuveljen hukkumiskuolema. Onneksi ammattikoulussa ei enää kiusattu ja suhtautuminen oli ihan ok... vaikka itselläni oli aivan hirveä työ saada se käytyä (meni yli 5 vuotta). Kyllä vain ahdistaa edelleen, vaikka nyt on 25 vuotta täynnä. Itseasiassa olen aivan palasina ja murtunut. Se on kuitenkin helpottanut. Tiedän, että Toivoa on. Olen nyt sisältä vahva ja sitkeä - sitä ei minulta kukaan vie pois.
Edellinen tyttöystävä (22v) jätti ja lähti toisen matkaan selvittämättä yhtään mitään. Tutustuttiin kuukausia ensin rauhassa ja haluttiin sitten olla yhdessä, mutta ei siitä sitten mitään tullut, kun joku toinen vei siltä jalat alta...
Ei tää elämä näytä olevan kovin inhimillistä... aito toisesta välittäminen ja rakkaus on harvinaisuus. Toisen rinnalla kulkeminen on se, mitä kaipaan. Minulta sitä saa, mutta se ei yhdellekään tapaamalleni nuorelle naiselle kelvannut. Varmuus ja luotettavuus ei vie niitä jalkoja alta. Siksi näemmä pitää vetää mattoa alta.
Hmm... Kun aloin lukemaan tekstiäsi, niin tuntui kuin olisin sen itse kirjoittanut. (No, en ole tyttö, että ei ihan koko teksti, mutta iso osa siitä.) Olen 19 ja olen itsekin ollut jo vuosia yksinäinen. Minäkin jouduin muttamaan toiselle paikkakunnalle 4. luokan alkaessa ja uusien kavereiden saaminen ei onnistunut. Eräs luokkatoveri, jonka kanssa tulin juttuun ja ainoa joka koskaan pyysi minua mukaan mihinkään muutti pois kesken 4. luokan ennen kuin ehdimme ystävystyä kunnolla ja minä jäin yksin. Vietin aina päivät yksin kotona ja lopulta minä pikkuhiljaa aloin masentumaan ja olin paljon pois koulusta.
Ala-aste vielä meni siinä, mutta yläasteella masennus paheni ja lintsailu lisääntyi. Ei minulla ollut seurustelu- eikä kaverisuhteita. Vaikka minulla ei mitään oikeita kavereita ollut, niin vietin kuitenkin välitunneilla aikaa porukassa, mutta lopulta nekin oppilaat joiden kanssa vietin aikaa välitunnilla alkoivat vältellä minua ja, kun menin porukkaan, niin he siirtyivät muualle.
Nyt olen peruskoulun jo aikoja sitten päättänyt ja käyn lukiota, mutta ei minulla yhtään kavereita ole joiden kanssa viettää aikaa tai lähteä minnekkään ja kun ei yksin haluta lähteä mihinkään, niin sitä tulee sitten vietettyä suuri osa vapaa-ajasta kotona yksin tylsistyen. :[
En nyt tiedä, tämä voi olla turhaa ja et ehkä ole kiinnostunut juttelemaan, kun sinulla on kuitenkin kavereitakin, mutta ajattelin nyt silti kysyä, että, jos haluaisit jutella ja vaihtaa ajatuksia, kun meillä tuntuu olevan hyvin samanlaisia kokemuksia. Jos et ole kiinnostunut, niin toivotan sinulle kuitenkin voimia ja onnea. Toivotaan, että nykyiset kaverisuhteesi toimivat paremmin. :)
entä sinun vanhempasi, sisaruksesi ja muu suku, eivätkö he olleet/ ole sinun kanssasi, vai ovatko hekin jättäneet sinut yksin?
Kyllä oli ja on edelleen. Siskoni ja äitini varsinkin. Sisko oli oikeastaan ainut kaveri ja on edelleen joka aina on kanssani :) mut tosiaan onneks menee jo paremmin ja uskon että elämä alkaa pian hymyillä
hyvä juttu :) Kaunista kesää sinulle toivon...
ja itse ymmärrän todella paljon esimerkiksi viivi pumpasta joka on koulukiusattu kauneuden ja koulumenestyksen takia yläasteella. Minulla oli sama juttu. En tunne viiviä, mutta persoonana hän on todella positiivinen ja sellainen puhelias tyttö joka vie monenkin huomion äänellänsä ja ulkonäöllä jolloin ihmiset saavat hänestä ärsyttävän kuvan vain sen takia että hän on kaunis ja pirteä nainen.
Pumpanen on pissis ja todennäköisesti on itse ollut kiusaaja.
tommosia itsekkäitä pikku sontiaisia kyllä riittää tässä maailmassa. kovin paljon tuttua tekstiä sulla liittyen minuun ja varmasti moneen muuhunkin.unohda tommoset tekopyhät ja teeskenteliät ihmiset kaikki turhat ihmiset. koska jos niille ei ole mitään tahallista pahaa ja väärää aiheuttanu ni ei hemmetti soikoon kellään ole oikeutta käyttäytyä kenellekkään ihmiselle noin kiusata millään tavalla
tommoset skidit ei tajua semmosta asiaa nähtävästi et kaikki päivät ei ole päällekkäin täs elämäs,joskus voi vielä käydä heillekin niin et he kokevat syrjintää kiusaamista tai muuta semmosta pahaa aina kannattas aatella omalle kohdalle tommoset inhottavat asiat että miltä ne itsestä tuntuisi kun niin tekee jollekkin toiselle. jätä tosiaan omaan arvoonsa tommoset älä suo edes katsetta siihen suuntaan missä näät niitä ihmisiä ylväästi vain kävelet ohi uskon vahvasti et olet tosia upea mimmi. totta kai olet.jokainen ihminen on ainutlaatuinen.mene elämäsi hymyillen.toivottavasti olet itsekkin oppinut ymmärtämään ja arvostamaan elämää paremmin voihan olla niin että itse tulet joskus jakamaan kokemuksiasi tai oleen rohkaisuksi semmoselle kuka käy tuommosta läpi mitä sä.itsekin olin koulu kiusattu yksin aina jne..myös kotona sama touhu jatkui henkisesti. ja ainaista yksinäisyyttä. mut hitto vie me pimut ei anneta periksi vielä kerranniin sä ku moni muukin kohtalon toveri löytää elämäänsä sellasta hyvää aitoa ja pysyvää.joka on kestävää ja ei haihdu ku tuhka tuuleen tuosta vain.älä anna periksi.itse oisin antanu mitä vaan et mulla ois ollu joku uskottu tosi ystävä noina vuosina kun kävin läpi tommosta paskaa.vaiks sinä siellä :) heh mut no joo hauskaa kesän alkua sinulle sinne ja kyl se elämä viel hymyilee usko pois. pidät vaan mieles sen ettet turvaudu vääriin asioihin unohtaaksesi esim: viina tai liikaa miehiä siitä ei oo ku haittaa loppu peleissä itselle vain ja sama tuska jatkuu.
Kiva lukea että en ole ainoa täällä! :) En enään puhu kiusaamisesta oikeastaan enään muille, mutta tänne halusin tulla kertomaan kun sain valtavan itkukohtauksen ja kaikki tämä tuli mieleeni taas. Päätin kuitenkin, että tulevaisuudessa tulen tukemaan jollain lailla koulukiusaamista ja ehkäisemään sitä! Kiusaaminen, varsinkin henkinen kiusaaminen on yksi pahimmista tavoista loukata ihmistä ja tunteita! Tsemppiä kaikille muille ja taistelkaa!
et ole ainoa :) kohtalo tovereita löytyy. hienot suunnitelmat sulla tulevaisuudessa auttaa jotenkin ja vaikuttaa kiusaamiseen. koska kiusaaminen fyysisesti,että henkiseti jättää arvet ja henkisesti sairaaksi ettei kykene esimerkiks työ elämään tai opiskelemaan enään peruskoulun jälkeen ja voiko hirveempää olla et nuori jolla kaikki parhaimmat vuodet elämässä edessä jää kaikesta tuosta paitsi kun ei enää kykene masennuksen paniikki häiriön huonon itse tunnon vuoksi(ajatuksin en mä pärjää kuitenkaan,miten minusta voisi olla mihinkään) jää kotiin tai aikuistuttuaan saa oman asunnon jää sinne yksinäisyyteen.uskon vahvasti,että sellasia ihmisiä on varmasti paljon haluja ois kyllä ollut,mutta tilanteet päällä mitkä nyt onkaan surullista.hyvää kesää toivotan sinulle ja kaikille tänne palstalaisille ja todellakin koetamme jokainen kantaa kortemme kekoon niin saadaan jotain hyvää noiden kiusaamisesta kärsivien hyväksi ja ymmärrämme hieman paremmin kun omaa kokemusta on.
Mun tilanne on oikeestaan vielä pahempi kuin sun. Oon yksinäisempi kuin sä! Oon 24 wee ja sosiaalista elämää ei ole juurikaan. Tiedän etten voi sille mitään. Se on varmaan mun kohtalo. Pelkään tulevaisuutta, koska tulevaisuus näyttää vielä pahemmalta kuin nyt. Mutta pitää elää ja jatkaa elämää ja elää tätä kohtaloa. :)
Olet yksinäinen ja olet kokenut koulukuisaamista ja yksinäisyyttä,niin kuin mä. Voinko puhua sulle tilanteestani privana, kun tiedät kuitenkin minkälaista se on?