Erosin vanhoillislestadiolaisuudesta vähän yli vuosi sitten. Koin tämän uskon ahdistavaksi. Tunsin olevani vankilassa, joka hetki hetkeltä tukehduttaa minua enemmän ja enemmän niin, että en saa henkeä vedettyä. Lopulta päädyin siihen ratkaisuun, että eroan tästä kyseisestä uskosta. Se helpotti oloani aivan suunnattomasti ja tunsin taas olevani oma itseni.
Monesti jälkeenpäin olen miettinyt ratkaisuani ja vielä monelta kannalta. Kamalinta vanhoillislestadiolaisuudesta eroamisessa on ollut se, että niin moni minullekin läheinen ihminen painostaa minua palaamaan takaisin uskoon. Moni muu ihminen on ruennut kiertämään minut kaukaa tai kohtelee minua muuten vain kylmästi ja niinkuin olisin suurikin syntinen. Jopa mummuni ja pappani tekevät niin, mikä satuttaa ja harmittaa minua suuresti. Miksi niin pitää tehdä? Olenhan minä silti sama ihminen kuin ennenkin. En vain enää kuulu tähän uskonlahkoon. Silmäni ovat näiden seikkojen vuoksi auenneet näkemään sen kuinka sisäänpäin lämpiävä tämä usko on.
On vanhoillislestadiolaisuudessa hyviäkin puolia. Pidän sisarusten suurta määrää jollain lailla hyvänäkin asiana vaikka näenkin samalla kuinka väsynyt äitini on jatkuvien raskauksien takia. (Minulla on 11 sisarusta ja itse olen vanhin.) Isossa perheessä oppii ottamaan huomioon muitakin kuin itseään ja jakamaan monia asioita. Lapsena sisarusten kanssa leikittiin todella paljon ja nyt isompana sisarukset ovat hyviä kavereita. Kotona oppi väkisinkin tekemään kaikkia kotitöitä äidin avuksi ja se on hyvä nyt kun asun omassa asunnossa. Tässä uskossa on myös suuri yhteenkuuluvuuden tunne jos joukkoon kuuluu. Ei ole tunnetta, että olisi ainut erilainen "uskova" kaikkien muiden ihmisten joukossa. Monet arvot ovat myös hyviä, kuten alkoholittomuus. Huonoja puolia on minun mielestäni kuitenkin paljon enemmän. Näkemyksiäni en viitsi rueta tässä erittelemään...
Sen jälkeen kun "kielsin" uskoni, tunsin ahdistusta siitä, että en osaa enää uskoa Jumalaan. Koin, että Hän oli hyljännyt minut, että Häntä ei ole olemassakaan, että Hän oli noin vain kadonnut minun maailmastani. Tuntui todella vaikelta ajatella, että Jumala olisi oikeasti olemassa ja että minäkin olisin arvokas ja hyvä Hänelle tämmöisenään. Vieläkään ei sydämessäni ole sellaista uskoa jollainen siellä ennen asui , mutta olen huomannut Jumalan kuitenkin olevan olemassa. Ehkä en olekaan niin paha ihminen kuin mitä monet vanhoillislestadiolaiset tuntuvat ajattelevan. (En saisi olla erään vanh.lest kaverini kaveri koska en itse ole vanh.lest.)
Paljon olen miettinyt uskonasioita tämän vuoden aikana. Toisaalta haluaisin olla vielä vanhoillislestadiolainen, toisaalta en ollenkaan. Asian kanssa olen kamppaillut todella paljon. Täällä "maailmassa" on sekä hyviä että huonoja asioita niinkuin joka asiassa. Tiedän, että en halua luopua niistä monista asioista, joita olen saanut eroamiseni jälkeen. Tiedän myös, että tuotan surua perheelleni kun olen tällainen onnellinen oma itseni eli en ole vanhoillislestadiolainen.(Onneksi he kuitenkin hyväksyvät minut.) Silti olen tullut siihen tulokseen, että haluan olla juuri tällainen. Aina silloin kun kaipaan hengellistä sanomaa ja ravintoa itselleni, menen normaaliin luterilaiseen kirkkoon jumalanpalvelukseen ja nälkäni tyydytetään siellä ihan yhtä hyvin kuin vanhoillislestadiolaisten seuroissa ennen.
Toivon kaiken tämän kokemani jälkeen, että saan elää elämäni onnellisena. Luoja yksin tietää, minne tieni johtaa ja hyvä niin.
Monesti jälkeenpäin olen miettinyt ratkaisuani ja vielä monelta kannalta. Kamalinta vanhoillislestadiolaisuudesta eroamisessa on ollut se, että niin moni minullekin läheinen ihminen painostaa minua palaamaan takaisin uskoon. Moni muu ihminen on ruennut kiertämään minut kaukaa tai kohtelee minua muuten vain kylmästi ja niinkuin olisin suurikin syntinen. Jopa mummuni ja pappani tekevät niin, mikä satuttaa ja harmittaa minua suuresti. Miksi niin pitää tehdä? Olenhan minä silti sama ihminen kuin ennenkin. En vain enää kuulu tähän uskonlahkoon. Silmäni ovat näiden seikkojen vuoksi auenneet näkemään sen kuinka sisäänpäin lämpiävä tämä usko on.
On vanhoillislestadiolaisuudessa hyviäkin puolia. Pidän sisarusten suurta määrää jollain lailla hyvänäkin asiana vaikka näenkin samalla kuinka väsynyt äitini on jatkuvien raskauksien takia. (Minulla on 11 sisarusta ja itse olen vanhin.) Isossa perheessä oppii ottamaan huomioon muitakin kuin itseään ja jakamaan monia asioita. Lapsena sisarusten kanssa leikittiin todella paljon ja nyt isompana sisarukset ovat hyviä kavereita. Kotona oppi väkisinkin tekemään kaikkia kotitöitä äidin avuksi ja se on hyvä nyt kun asun omassa asunnossa. Tässä uskossa on myös suuri yhteenkuuluvuuden tunne jos joukkoon kuuluu. Ei ole tunnetta, että olisi ainut erilainen "uskova" kaikkien muiden ihmisten joukossa. Monet arvot ovat myös hyviä, kuten alkoholittomuus. Huonoja puolia on minun mielestäni kuitenkin paljon enemmän. Näkemyksiäni en viitsi rueta tässä erittelemään...
Sen jälkeen kun "kielsin" uskoni, tunsin ahdistusta siitä, että en osaa enää uskoa Jumalaan. Koin, että Hän oli hyljännyt minut, että Häntä ei ole olemassakaan, että Hän oli noin vain kadonnut minun maailmastani. Tuntui todella vaikelta ajatella, että Jumala olisi oikeasti olemassa ja että minäkin olisin arvokas ja hyvä Hänelle tämmöisenään. Vieläkään ei sydämessäni ole sellaista uskoa jollainen siellä ennen asui , mutta olen huomannut Jumalan kuitenkin olevan olemassa. Ehkä en olekaan niin paha ihminen kuin mitä monet vanhoillislestadiolaiset tuntuvat ajattelevan. (En saisi olla erään vanh.lest kaverini kaveri koska en itse ole vanh.lest.)
Paljon olen miettinyt uskonasioita tämän vuoden aikana. Toisaalta haluaisin olla vielä vanhoillislestadiolainen, toisaalta en ollenkaan. Asian kanssa olen kamppaillut todella paljon. Täällä "maailmassa" on sekä hyviä että huonoja asioita niinkuin joka asiassa. Tiedän, että en halua luopua niistä monista asioista, joita olen saanut eroamiseni jälkeen. Tiedän myös, että tuotan surua perheelleni kun olen tällainen onnellinen oma itseni eli en ole vanhoillislestadiolainen.(Onneksi he kuitenkin hyväksyvät minut.) Silti olen tullut siihen tulokseen, että haluan olla juuri tällainen. Aina silloin kun kaipaan hengellistä sanomaa ja ravintoa itselleni, menen normaaliin luterilaiseen kirkkoon jumalanpalvelukseen ja nälkäni tyydytetään siellä ihan yhtä hyvin kuin vanhoillislestadiolaisten seuroissa ennen.
Toivon kaiken tämän kokemani jälkeen, että saan elää elämäni onnellisena. Luoja yksin tietää, minne tieni johtaa ja hyvä niin.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Onnea ja Siunausta valitsemallesi tielle! Muista aina pitää mielessä Jeesus, meidän syntisten pelastaja, mikään seurakuntaan kuuluminen ei sinua pelasta vaan sydämen usko!
itsellänikin on silloin raskasta jos synti on päässyt tarttumaan,Eikä Jumalan armo ja anteeksiantamus ole päässyt pesemään ja puhdistamaan tuntoa vaikka on kulunut jo aikaakin. Ja mitä kauemmin on anteeksiantamattomat synnit omalla tunnolla sitä raskaammaksi tulee ja sitä enempi ja erilaisia syntejä kasaantuu tunnolle taakaksi, ja elämä menee helposti jopa "ahdistavan" kuten kuvasit tuntoiseksi.
Siksi on tärkeää jotta pystyisimme juuri päinvastoin nauttimaan uskosta, panna synti pois aina kun se tarttuu.
Silloin me saamme kokea, niinkuin raamattu sanoo "vanhurskautta rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä"
lestadiolaisuuden ja monien muidenkin herätysliikkeiden epäkohdan. On todella väärin hylätä lähimmäinen uskonseikkojen vuoksi. Jeesuksenkin mukaan tulee rakastaa jokaista lähimmäistään. Joojoo, kai voi rakastaa vaikka kääntää selkänsä, mutta onko se sitten rakkautta aidoimmillaan.
veljenikin kielsi uskoni vuosi sitten ja häntä ei olla syrjitty mitenkään.
mainitkaa aina mitä herätysliikettä tarkotatte ettette mustamaalaa kaikkia.
esim vanhat... esikois...
Hienoa, että uskallat olla rehellinen itseäsi kohtaan kaiken tuon painostuksen keskellä.
Olen itse naimisissa Lestadiolaisen naisen kanssa ja olen hänen rinnallaan saanut elää noiden samojen kysymysten ja kipujen keskellä. En ole halunnut painostaa tai vaikuttaa rakkaan vaimoni mielipiteisiin vanhaa seurakuntaansa kohtaan millään lailla. Olen ainoastaan kehottanut häntä olemaan rehellinen itselleen ja Jumalalleen ja etsimään Raamatusta totuutta. Jumalamme on niin suuri ja uskollinen, että hän kestää kyllä kaikki epäilyksemme. Ei hän meitä hylkää, vaikka perheemmekin meidät hylkäisi.
On ollut ihanaa nähdä, kuinka vuosien aikana vaimoni on vapautunut väärästä syyllisyyden taakasta ja löytänyt ilon Jeesuksessa. Usko Jeesukseen vapauttaa meidät kaikista taakoistamme ja ahdistuksistamme ja Jeesuksessa voimme olla todella vapaita. On mahtavaa nähdä, kuinka rakas vaimoni nykyään ylistää pelastajaansa Jeesusta Kristusta kädet kohotettuina ja koko sydämestään.
Olen sitä mieltä, että jokainen ihminen tuntee kyllä sydämessään vahvasti syyllisyytensä ja sen, että on Jumalan kirkkautta vailla. Ei meidän Jeesukseen uskovien tehtävänä ole julistaa toisillemme sitä, kuinka syntisiä olemme vaan sitä, kuinka paljon Jeesus on meitä rakastanut ja kuinka hän on valmis kantamaa kaikki syyllisyytemme ja syntimme, että voisimme olla vapaita!
Haluaisin kirjoituksellani yrittää rohkaista sinua nimimerkki "Minä vain -87". Luota rohkeasti Jeesukseen. Hän ei hylkää!
Mulla on käynyt ihan samalla tavalla.Erosin vanh.lestadiolaisuudesta noin pari kolme vuotta sitten juuri saman asian takia kun tuntui siltä kuin minua kuristettaisiin.Nyt oloni on vapaa ja helpottunut.Mutta uusia ongelmia tuli heti.
Nehän sanoo,että ei saa toisten takia uskoa vaan itsensä takia,mutta eroni jälkeen olen tuntenut oloni täysin hyljätyksi,syrjityksi ja toisaalta tuntuu ,että olen pettänyt kaikki.Kaikki tuntemani ihmiset samassa tilanteessa ovat tunteneet samoin.Mikä niin "hyvissä"ihmisissä on niin julmaa kun saa sadat kenties tuhannet ihmiset voimaan niin pahoin.Onko se sitä uskoa puhtaimmillaan?jos on niin on siinä epäpyhä usko.En haluasi millään tavalla ivata,mutta kun tästä asiasta vasta NYT ensimmäistä kertaa suuni avaan niin väkisinkin nousee lämpömittari!!
Sukulaiset pitävät minua petturina.Kaikki lestadiolaiset kaverini ovat hävinneet kuin tuhkatuuleen ja ne oli kaiken lisäx melkein ainoot kaverit,ainaki hyvät sellaset!Paikalliseen seurakuntaan kuuluneet eivät edes moikkaa kadulla.Vaikka tekis parhaansa niin ei voi välttää niitä tunteita ja katkeria muistoja mitä siihen seurakuntaan liittyi.
Kaikki tuntui jotenkin niin ahdistavalta kuten taisit sanoakin.Vähän niinku isoveli-valvoo jatkuvasti.Mitään ei saanut tehä ilman kamalaa syyniä.Alkaa jo vähän tuntua siltä että missä se niitten Jumala sitten on?Ehkä ne vaan pelottelee ihmiset niin hyvin helvetillä ettei kukaa uskalla sormeaan liikauttaa.Sitten jos olet rohkea ja pääset sieltä pois ni tehää niin tukalat paikat ettei paremmasta väliä....No en osaa sanoa miten ne asiat on ,mutta kyllä se paikka tekee ihmisen arax ja heikoks....ei kovin hyvää tee itsetunnolle ja ihmisen psyykelle.Ei niitä taideta uskon takia kiusatakkaa vaa niil on vaa itel niin heikko minä-ettei ne pärjää.
Toivottavasti ei menny liiax kovan sanan puolelle,mut onnex löyty tää mesta ni sais ehkä vihdoinki purettuu tätä taakkaa!
Kirjoitit todella ahdistuneesti. On ikävää kun kaverit ja sukulaiset hylkäävät. Toivon, että Jumalaa et kuitenkaan ole hylännyt, vaikka vl-seurakunnan jätitkin. Löytäisitkö jostakin vähemmän ahdistavan joukon? Saisit uusia kavereitakin.
Mutta kerro vain lisää, ehkä saat konkreettisia käytännön neuvojakin :)
En mä Jumalaa ole hyljännyt koska tiedän ettei se oo tätä kaikkea sotkua järjestäny.Uskon häneen täysin aivan kuten aina ennenkin.Uskoin Häneen yhtä puhtaasti myös lestadiolaisuus aikoinani,mutta se ilmapiiri ei vain ollu mun terveydelle hyväx.
Ja kyllä mä uusia kavereitakin oon jo löytäny,mutta ihmettelen vain mistä tämä kaikki johtuu??Oletko sinä vanhoillislestaadiolainen?
En ole vanhoillislestadiolainen, uskovainen kylläkin. Omasta taustahistoriastani johtuen ymmärrän ahdistuksesi hyvin.
Tärkeintä on ymmärtää, että vanhoillislestadiolaisten joukkoon kuuluminen ei ole edellytys taivaaseen pääsylle eikä uskovaisena ololle. Ja se, ettet ole hylännyt Jumalaa, on paras asia. Kun uskot syntisi anteeksi edelleen, olet Jumalan rakas lapsi ja iäisyysasiasi ovat hyvin.
Vanhoillisten joukossa on monenlaisia ihmisiä, kuten huomaat kun tätä palstaa luet. Osa on todella ahdistavia tiukkiksia, osa taas ymmärtää asiat paremmin. Olet näköjään joutunut kovien lakihenkisten vl:ien kanssa tekemisiin ja siksi ahdistaa.
Vika ei ole sinussa, vaan heidän suhtautumisessaan. Kunhan aikaa kuluu, ahdistuksesi vähenee ja voi hävitäkin. Mutta kun olet löytänyt uusia kavereita, niin ehkä jonkun kanssa voisit henkilökohtaisesti purkaa huoliasi.
Tämän palstan alussa on s-postiosoitteeni. Jos haluat kirjoitella siihen, vastaan kyllä :)
Tuliko sulla sellanen olo, että heti kun itse rohkaistu omaan mielipiteeseen niin se heti yritetään tukahduttaa ja kitkeä pois? Mä oo monesti ajatellut niin jälkeen päin. En välitä siitä itse kun olen onnellinen näin.
Tsemppiä sulle ja pura kaikki tunteesi asiaan liittyen ettei mitää vaan mieleen kaiveleen. Mä olen yrittänyt puhua monelle asiasta. Vanhoillislestadiolaiset eivät ymmärrä yhtään tuntojani eivätkä varmasti sunkaan. Ex- sellaiset kyllä.
kiva että muitakin vastaavassa tilanteessa olevia löytyy... ite oon ollu kyllä melko tavalla yksin asiani kanssa.
Mä oon onnellinen etten ole yksin jäänyt asiani kanssa. Se ei mun mielestä ole hyvä jäädä yksin. Koko usko vaivas mun mieltä niin hirveän paljon että jos oisin ollut yksin asian kanssa, oisin tullut hulluksi. Jos löydät jonkun jonka kanssa puhua jos vielä tarttet sitä niin puhu. Mä olen siihen aina valmis...
kantaa mihinkään tämän ketjun kirjoituksiin.
Erään seikan olen kyllä pannut merkille noin yleisesti "luopuneiden" tilityksistä: lähes poikkeuksetta / aina he näkevät syyn muissa.
Huomaatko kuinka tuomitset yhdellä sanalla nämä Jumalan omat, jotka täällä purkavat yhteisön aiheuttamaa ahdistustansa? Käytät sanaa "luopuneet", joka viittaa tässä asiayhteydessä uskosta luopumiseen, vaikka kaikki he tunnustavat edelleen Jeesuksen herrakseen.
kummallinen juttu, sillä jokainen "luopuja" kävelee omin jaloin ulos Jumalan valtakunnasta.
Onhan se kummallinen juttu todella, jos väität että jokainen luopuja, joka lähtee vl:stä, lähtisi samalla Jumalan valtakunnasta!! Etkö ole seurannut kirjoituksia täällä? Moni vl tunnustaa, että Jumalan valtakunta ei ole sama kuin vl-joukko.
Sinä taas kirjoitat juuri niin, että "vain me" olemme Jumalan valtakunta.
"sillä jokainen "luopuja" kävelee omin jaloin ulos Jumalan valtakunnasta."
Tarkoitat varmaan, että kävelee ulos vanhoillislestadiolaisuudesta.
Jumalan valtakunta onkin sitten aivan toinen juttu.
Kun tämä on lestadiolaisuuspalsta ja täällä on kerrottu tarinoita, kuinka lestadiolaisuudesta on luovuttu. Niissä kertomuksissa nimenomaan silmiinpistävä yhteinen seikka on se, että lähes poikkeuksetta syy sälytetään toisten ´niskoille´.
elä tuomitse
Jos ihmiset hylkää, niin Jumala ei hylkää. Uskon, että Hän antaa teille uusia ystäviä.
Siunausta!