Tsemppausta?

Toukokuu ja ahdistus.

Monta vuotta haaveillut ja tehnyt töitä unelmani eteen. Joka kesä on tullut takkiin ja pahasti. Joka kesä pudotus on ollut kova, vaikka olen tiedostanut, etten ole voinut pärjätä tarpeeksi hyvin kokeessa, koska taitoni eivät siihen ole vielä riittäneet. Joka vuosi opiskelen lisää, joka vuosi on tuonut pienen palan tulosta. Vauvanaskelin on vuosia tarvottu. Aloitin nollasta. Avasin peruskoulun kirjat ja siitä kivinen tie alkoi. Nyt olen jo hyvä. Kun yksin tietä kulkee, eikä huoli apuja ylpeyden huumaantumana, ei voi syyttää kuin itseään. Elämääkin olen halunnut elää samalla kun olen pääsykokeisiin valmentautunut, kaikki on hidastanut, en silti kadu. Löysin matkani varrelta rakkauden ja meillä on ihana perhe. Nyt taas kevät on tahkottu laskuja. Rutiinia on tullut, mitä edellisinä vuosina ei ole tullut. Haaveilen. Haluan jo kouluun. Pelottaa. En halua taas pudota. Kaikki se toivo, se palava kutsumus. Sydän revitään auki ja loppukesä on piloilla, kun tulokset tulee. Lohtu pienestä kehityksestä vie eteenpäin, mutta koska on aika todeta, että ei se riitä? Kilpailu kovenee vuosi vuodelta. Mikä ihmeen hinku nyt kaikilla on yhtäkkiä sinne päästä? Hakijaluvut ovat tuplaantuneet muutamassa vuodessa. Koska on mun vuoroni? Vai tuleeko se edes koskaan?