Olen toista kertaa keskivaikeasti masentunut. En tiedä onko tämä ehkä jo kolmaskerta koska saatoin olla lapsena (6-9) vuotiaana masentunut, tietoa minulla ei ole siksi koska en muista tuosta ajasta juuri mitään. Muistan vain käyneeni lastepsykiatrisella osastolla jonka takia epäilen/muistelen että olisin ollut masenutunut.
Itse asiassa en ole varma paraninko ikinä tuosta masennuksesta koska minulla tuli toinen (jos nyt oletataan että olin tuolloin 6-9vuotiaana masentunut) masennus 10-11vuotiaana niin en ole varma kerkesinkö parantua edellisestä vai oliko minulla vain hieman helpompi kausi. Ainakin lopetin yhdeksänvuotiaana lastenpsykiatrisella käynnin.
No paranin sitten tuosta toisesta (tai ensimmäisestä) masennuksesta viime keväänä jolloin olin kolmetoista. Sain apua koulupsykiatrilta sekä tukea ystäviltäni ja perheeltä. Olin kuin uudestaan syntynyt ja kaikki meni todella hyvin syksyyn asti kunnes vaihdoin koulua ja äitini sairastui ms-tautiin. Silloin minulle tuli jälleen masennus. En ensin tajunnut sitä, mutta joulun jälkeen ymmärsin että kaikki ei ole taas kunnossa. Tuntui että koko elämä olisi taas aivan hajalla.
Itkin aina kun olin yksin, erakoiduin muusta maailmasta istuin vain päivät pitkät huoneessani tekemättä yksinkertaisesti mitään. Aloin taas vihaamaan itseäni ja kaikkea, en jaksanut mitään. Nukuin vain ja istuin koneella kirjoittamassa. Niin kirjoittaminen oli ainut merkityksillinen asia elämässäni.
Oli kulunut kuukausi ja oli helmikuu. Silloin vasta tajusin miten huonossa kunnossa olin. Aloin miettimään kuolemaa ja sitä miksi edes elän. Mietin että olisi vain helpompi kuolla pois, eihän kukaan minua olisi kuitenkaan kaivannut. Itkin monet illat sitä miten tahtoisin pois ja että kaikki olisi vain ohi.
Sitten minulle tuli ajatuksien mukana teot. Aina kun oloni oli liian kamala en kestänyt sitä, suutuin itselleni ja saatoin lyödä itseäni niin kovaa että siitä jäi mustelma. Raavin myös omat käteni ja jalani joskus verille, kerran potkaisin seinää niin kovasti että varpaaseni tuli varmaan hiusmurtuma. Nautin itseni kiduttamisesta koska silloin en enään muistanut omaa henkistä kipuani.
Nyt tuosta on kulunut, en tiedä nyt on toukokuu eikö vain? Eli muutama kuukausi. En muista tuosta ajasta mitään muuta kun sen että satutin itseäni ja että eristäydyin kokonaan muusta maailmasta.
Olen nyt edes hieman paremassa kunnossa, en enään satuta itseäni, minulla on jopa hieman sosiaalista elämää, jaksan käydä koulussa sekä hymyilen jopa joskus. Pääsen myös lähi aikoina juttelemaan psykiatrille. Että parantumaan päin ollaan, tiedän kyllä että tästä on vielä pitkä matka täydelliseen parantumiseen.
Olen miettinyt, miksi juuri minulle tuota masennusta on ollut koko lyhyen elämäni ajan? Olen siis 14-vuotias. Omasta mielestäni olen aika vahva ihminen, sillä olen selvinnyt suurimman osan tai pahimman osan masennuksistani itse, ilman psykiatreja tai lääkkeitä. Ehkä en olekkaan sitten niin vahva kuin luulin...
Vai olenko vain tuomittu siihen etten koskaan saa tuntea onnea, tai jos saan se on vain hetkellistä. Onko kellään mulla ollut useampaan otteeseen pitkäaikaista masennusta? Miten olette selvinneet ja päässeet yli?
Minä en pysty tällä hetkellä toivomaan kuin parasta ja sitä että tämä olisi viimeinen kerta kun masennun.
Itse asiassa en ole varma paraninko ikinä tuosta masennuksesta koska minulla tuli toinen (jos nyt oletataan että olin tuolloin 6-9vuotiaana masentunut) masennus 10-11vuotiaana niin en ole varma kerkesinkö parantua edellisestä vai oliko minulla vain hieman helpompi kausi. Ainakin lopetin yhdeksänvuotiaana lastenpsykiatrisella käynnin.
No paranin sitten tuosta toisesta (tai ensimmäisestä) masennuksesta viime keväänä jolloin olin kolmetoista. Sain apua koulupsykiatrilta sekä tukea ystäviltäni ja perheeltä. Olin kuin uudestaan syntynyt ja kaikki meni todella hyvin syksyyn asti kunnes vaihdoin koulua ja äitini sairastui ms-tautiin. Silloin minulle tuli jälleen masennus. En ensin tajunnut sitä, mutta joulun jälkeen ymmärsin että kaikki ei ole taas kunnossa. Tuntui että koko elämä olisi taas aivan hajalla.
Itkin aina kun olin yksin, erakoiduin muusta maailmasta istuin vain päivät pitkät huoneessani tekemättä yksinkertaisesti mitään. Aloin taas vihaamaan itseäni ja kaikkea, en jaksanut mitään. Nukuin vain ja istuin koneella kirjoittamassa. Niin kirjoittaminen oli ainut merkityksillinen asia elämässäni.
Oli kulunut kuukausi ja oli helmikuu. Silloin vasta tajusin miten huonossa kunnossa olin. Aloin miettimään kuolemaa ja sitä miksi edes elän. Mietin että olisi vain helpompi kuolla pois, eihän kukaan minua olisi kuitenkaan kaivannut. Itkin monet illat sitä miten tahtoisin pois ja että kaikki olisi vain ohi.
Sitten minulle tuli ajatuksien mukana teot. Aina kun oloni oli liian kamala en kestänyt sitä, suutuin itselleni ja saatoin lyödä itseäni niin kovaa että siitä jäi mustelma. Raavin myös omat käteni ja jalani joskus verille, kerran potkaisin seinää niin kovasti että varpaaseni tuli varmaan hiusmurtuma. Nautin itseni kiduttamisesta koska silloin en enään muistanut omaa henkistä kipuani.
Nyt tuosta on kulunut, en tiedä nyt on toukokuu eikö vain? Eli muutama kuukausi. En muista tuosta ajasta mitään muuta kun sen että satutin itseäni ja että eristäydyin kokonaan muusta maailmasta.
Olen nyt edes hieman paremassa kunnossa, en enään satuta itseäni, minulla on jopa hieman sosiaalista elämää, jaksan käydä koulussa sekä hymyilen jopa joskus. Pääsen myös lähi aikoina juttelemaan psykiatrille. Että parantumaan päin ollaan, tiedän kyllä että tästä on vielä pitkä matka täydelliseen parantumiseen.
Olen miettinyt, miksi juuri minulle tuota masennusta on ollut koko lyhyen elämäni ajan? Olen siis 14-vuotias. Omasta mielestäni olen aika vahva ihminen, sillä olen selvinnyt suurimman osan tai pahimman osan masennuksistani itse, ilman psykiatreja tai lääkkeitä. Ehkä en olekkaan sitten niin vahva kuin luulin...
Vai olenko vain tuomittu siihen etten koskaan saa tuntea onnea, tai jos saan se on vain hetkellistä. Onko kellään mulla ollut useampaan otteeseen pitkäaikaista masennusta? Miten olette selvinneet ja päässeet yli?
Minä en pysty tällä hetkellä toivomaan kuin parasta ja sitä että tämä olisi viimeinen kerta kun masennun.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.