sairaus syynä

Minulle sijoitettiin lapsi vanhemman sairauden takia. Tapaamiset hoidettiin keskenämme vanhemman voinnin mukaan. Välillä lapsi oli yötä, joskus vain tunnin pari kun vanhemman kunto oli heikompi. Kun vanhempi oli sairaalassa kävimme häntä säännöllisesti katsomassa vaikka joskus vanhempi nukkui koko tapaamisen ajan. Lapseni vanhemman sairaus oli lopullinen ja nyt käydään lapsen kanssa viemässä kynttilöitä ja kukkia haudalle.

Joten uskon kyllä että tapaamiset onnistuvat ja pystyt luomaan hyvän yhteistyön sijaisvanhemman ja sos.työntekijöiden kanssa. Sairaudelle ei kukaan mitään voi ja sinä osaat ajatella myös lapsen parasta.

Hei!
Kyllähän lapsia tulee sijaisperheeseen esim. sen takia, että vanhemmilla/vanhemmalla on mielenterv.ongelmia, varmaan harvemmin noin sairauden vuoksi, mutta en mikään konkari tässä olekaan =)
Aika hienosti mietit noita asioita, koska ms on etenevä sairaus niin onkin järkevää miettiä elämää eteenpäin, jos tulee tilanne että tarvisi hetkellistä/pidempi aikaista apua. Oman koulutuksen ja kokemuksen mukaan jokainen "tapaus" on omanlainen. Voisin hyvin kuvitella että sun tapauksessasi yritettäisiin löytää sopiva perhe läheltä, voisit hyvinkin paljon vaikuttaa siihen millainen perhe valitaan, lapsi olisi ensin lyhyempiä aikoja sijaisperheessä (esim. aloittaisi tukiperheenä) ja sitten sen mukaan miten sinä jaksat/et jaksa niin pidempi aikoja.
Valvotut tapaamiset eivät ole mikään yleinen käytäntö, vain niissä tapauksissa missä on jotenkin syytä olettaa ettei ole turvallista olla yhdessä ilman valvontaa.
Sinähän olisit lapsen huoltaja ja varmasti löytyisi perhe, joka kunnioittaisi toiveitasi jne. Lapselle, joka on saanut hyvän ja turvallisen lapsuuden, on ihan erilaista etsiä kotia, kun kovasti rikkinäiselle lapselle. Myös tälläisen lapsen tulevaisuuden näkymät ovat paljon paremmat. Se että äiti olisi elämässä mahdollisimman paljon on tietysti itsestään selvää ja parasta lapselle.
Sinuna ottaisin yhteyttä sossuun ja juttelisin asioista, vähän niinkuin ennakkoonkin.

Onko sinulle ehdotettu yhteistä turvallista asuinpaikkaa lapsen kanssa? Ihan kummaa että sun tilanteessa lapsi sijoitetaan!

Miten jaksat elää sijoitus-aiheen kanssa edes?

Kodinomainen asuntolan tapainen olisi hyvä. Tai että teille kotiin tuotaisiin sairaanhoitopalvelua. Se jos mikä auttaisi lasta saamaan voimaa ja toivoa. -Mutta sijoitus ei mene jakeluun. Ei ei ei.

Sijoituksessa sinä et ole asiakas. toisin sanoen sinua ei palvella.
Kaikki menee sen mukaan mikä sopii sijaisperheelle ja kuinka paljon sossutäti jaksaa nähdä puolestasi vaivaa. Sossuilla on kuitenkin aika monta perhettä jota hoitaa ja sinä olet siinä vain numero.

Järjestä mielummin lapsesi jollekin sukulaiselle

Ei sijaisperheellä ole mitään velvollisuutta edes nähdä puolestasi vaivaa. Se saattaa tulla yllätyksenä.

Suomessa on jo vuosia sitten unohdettu lait, kansainväliset ihmisoikeussopimukset ja inhimillisyys näissä asioissa. Hirvittävän paljon on korvattu huostaanotoilla tilanteita, joissa perhettä lakien ja lapsen todellisen oikeuden mukaan olisi pitänyt auttaa ja tukea viimeiseen asti täysin eri tavalla, mutta sitä ei ole tehty. Syynä epäinhimillisyyden leviämiselle on ollut viime vuosien laittomuuksiin menneet kuntasäästöt, joissa kunnan rahatilanne on ajanut kaikkien lasten oikeuksien edelle. Eli täysin järjen vastaisesti on kuviteltu saavutettavan säästöjä vaihtamalla tuet suoriin huostaanottoihin valitettavan monissa kunnissa.

Kuntakohtaiset erot ovatkin nyt tärkein lähtökohta kun mietitään vastauksia kysymyksiisi, miten asianne tulee jatkossa etenemään. Eli jos kotikuntanne peruspolitiikka kunnioittaa inhimillisyyttä perheiden kohtelussa, tulette varmaan saamaan sen tuen, mihin teillä on oikeus, ainakin osittain. Myös sosiaalityöntekijän persoonalla ja henkilökohtaisella arvomaailmalla on suuri merkitys asian etenemisessä.

Suomessa löytyy pajon vanhempia, jotka ovat olleet kanssasi samanlaisessa tai saman tyyppisessä tilanteessa, ja heidät on valitettavasti erotettu lapsestaan. Jos olisit kirjoittanut tälle palstalle vasta tuollaisen kokemuksen jälkeen, olisit saanut vastaasi ilkeiden kirjoitusten ryöpyn, joiden johtoajatuksena on "Ihan varmasti turhaa huostaanottoa ei tehty ja sinussa oli paljon syytä, että lapsi erotettiin sinusta."

Minun mielestäni yhteiskunnalla ei ole koskaan tuollaisessa tilanteessa oikeutta huostaanottoon, vaan lapsella pitäisi olla oikeus olla vanhempansa läheisyydessä vielä siinäkin vaiheessa kun vanhempi ei kykene enää osallistumaan lapsen hoitoon.

Jos verrataan esim. päihde- tai kriminaalivanhempien tilanteeseen, niin heidän lapsillaan on oikeus olla vanhempiensa kanssa yhdessä päihdekuntoutuksessa ja jopa asua vankilassa muistaakseni kahteen ikävuoteen asti, ja mt-ongelmaisille vanhemmille on joissain sairaaloissa perhehuoneita, joissa lapsi voi asua sairaalassa vanhemman kanssa. Mutta fyysisesti sairaan vanhemman kohdalle on ikävä kyllä jätetty vaihtoehdoksi ilmeisesti vain huostaanotto. Nyt on oikeudenmukaisuuden nimissä kyllä lisättävä, että edellä luetellutkin hoito- ja kuntoutusmuodot on viime vuosina suurelta osin hylätty, koska kaikki perheiden tuet on ajettu alle kaikkien mahdollisten lakien kirjainten. Eli vain äärimmäisen pienellä prosentilla mt-kuntoutujistakin käy niin hyvä tuuri, että saisivat sairaalan perhehuoneen itselleen ja lapselleen, kun turhan usein mt-ongelmiin ei saa kuin korkeintaan täysin puutteellista avohoitoa, joka käytännössä sisältää pelkät reseptien uusintakäynnit.

Pohdinnan lähtökohta voisi olla se, millaiset tukivaihtoehdot tulevat sinulle kysymykseen. Millaista tukea sinulle tarjotaan siinä vaiheessa kun et enää kykene itsenäiseen asumiseen? Tiedän tapauksia, joissa vanhempi on saanut henkilökohtaisen avustajan kotona olon jatkamiseen, mutta silloin lapsi tarvitsisi oman hoitajan.

Onko teillä lähisukulaisia, jotka voivat auttaa tuossa tilanteessa? Kannattaisi selvittää myös mahdollisuus jonkun läheisen omaishoitajuuteen. Tarvitun avun määrään vaikuttaa myös tietysti, minkä ikäinen lapsi on ja miten pitkälle sairautesi on edennyt. Jos huostaanottoa harkitaan, niin siinäkin voi sijaisvanhempana tulla kyseeseen joku sukulainen tai lapselle muuten läheinen henkilö.

Aika hyvä ratkaisu olisi esim. visio, jossa sinulla on henkilökohtainen avustaja, naapurissa asuva sukulainen saisi lapsen huoltajuuden ja lapsi voisi tavata sinua vaikka joka päivä täysin rajoituksetta. Kun hän voisi seurata sairautesi etenemistä, hän ei koskaan kokisi tunnetta, että olet hylännyt hänet, jonka monet lapset ovat joutuneet kestämään epäkelvosti hoidettujen huostaanottojen ja vieraalle sijoittamisten kohdalla. Ihanne on tietysti, että lapsi voisi pysyä tutussa lähiympäristössä, eikä suhde sinuun millään tavalla katkea.

Ketjun aloittajalle!
Jokaisen yksilöllinen tilanne on kovin erilainen. Saamasi neuvot on varmasti aivan hyvällä kirjoitettuja ja varteenotettavaa on tuo mietintä haluatko/ saatko lisää apua, eli voitteko jatkaa elämää ns. "saman katon alla" lisäapujen turvin.
Itse luin sinun kirjoitustasi siten, että olet pohtinut millaista lapsuutta toivota omalle lapsellesi.
En missään tapauksessa pidä huonona vaihtoehtona sijaisperhettä, joka ymmärtää tilanteesi. Sellainenkin varmasti löytyy!
Vanhempana en itse milloinkaan ole kokenut että "omistaisin" lapseni tai että vain minä olisin se paras ja ainoa. Toki ainoa Äiti, ainoa Isä. Mutta maailmassa on paljon tilanteita, äkillinen kuolema ja erilaiset sairastumiset, jolloin näitä asoita joutuu miettimään.
Itselläni oli noin 10v sitten kuoleman uhka ja lapseni olivat silloin vielä suht pieniä.
Olin yhteydessä sos.toimeen siitä miten toivon asioita hoidettavan jos minä joudun tilaan, jossa en kykene enää keskustelemaan tai kuolen äkillisesti.
Kirjoitin kirjeen ja kopioin sen. Yhden toimitin sos.toimeen, yhden annoin terveydenhuollon viranomaiselle ja yhden sisarelleni kirjekuoressa (jonka kehoitin avamaan vasta jos jotain tapahtuu)
Minun oma toiveeni oli että tarvittaessa lapset olisi sijoitettu ns. vieraaseen perheeseen, koska suvullekin tilanne olisi ollut vaikea. Kirjoitin toiveistani miten lapset voisivat pitää yhteyttä sukuunsa yms.

Noin kaksi vuotta tilenne on ollut niin vakaalla pohjalla, että olen kerännyt nämä kireet tarpeettomina pois. Toinen lapseni on tullut jo täysi-ikäiseksi ja toinen muutaman vuoden sisällä.

Näillä asioilla on aina useita puolia.
Toivon sinulle voimia. Kun asiaa pohdit ja siitä keskustelet, älä syyllistä itseäsi toisten mielipiteillä. Kyllä sinä itse tiedät mikä on hyvä sinun lapsellesi.
Kaunista kesää kaikille.

Omaiset tai lapsen läheiset jos mahdollista, mutta jos olet ajatellut lasta muualle niin silloin ehdottomasti tukiperhe. Tukiperheessä lapsi voi olla vanhemman voinnin ja tarpeen mukaan esim. joitakin viikonloppuja kuukaudessa tai muutaman viikon. Tukiperhe ei ole kuitenkaan lopullinen ratkaisu ja lapsi pääsee omaan kotiinsa.

Sijoituksessa jos sijaisperheeseen, yhteydenpito asioista sovitaan lapsen vanhempien, sosiaalityöntekijän ja lapsen sijaisvanhempien tai jos lastenkotiin niin vanhempien ja sos.työntekijän lisäksi hoitajien kesken. Itse olen enemmän kuitenkin tukiperheen tai omaisten kannalla koska silloin säilyy yhteys lapsen läheisiin. Olen huomannut läheisteni kohdalta että yhteydenpito käytännöt vaihtelee aika paljon sijoituspaikan mukaan. Joissakin on vapaampaa, kun taas joissakin on hyvinkin tarkat rajoitukset, milloin voi soittaa ja milloin voi tavata lasta. Kohtelu riippuu ihmisistä ja heidän luonteistaan. Meitä on niin moneksi.

Tukiperheenä voi toimia sijaisperhekin, joten saattaa hyvinkin löytyä sellainen vaihtoehto, että ensin lapsi käy tukiperheessä tarpeen mukaan ja sitten tilanteen vaatiessa siirtyä siitä sijoitukseen. Paikkahan on tuttu ja talon tavat, joten tuohan olisi lempeä lasku kodin ulkopuolella asumiseen ja jättää sukulaiset sukulaisiksi. Kaikki sukulaiset eivät halua hoitaa toisten lapsia, mutta eivät välttämättä kehtaa kieltäytyä, jolloin ei ole oikein ketään kohtaan! Sijoituksessahan huoltajuus jää vanhemmalle, jonka sijaisena toimii sosiaalitoimi. Näin olen ymmärtänyt.

Pridessa meille sijaisvanhemmille selvitettiin hyvinkin tarkkaan, että velvollisuutemme on tukea lasta kasvussa lapsen omien tarpeiden mukaan ja velvollisuutemme on säilyttää suhteet vanhempiin ja sukulaisiin. Ja monta muutakin seikkaa tuli käsiteltyä. Se kuinka usein vierailuja vanhempien luokse tapahtuu, riippuu mm. siitä, millainen on lapsen oma henkinen tilanne tai mikä on vanhemman kyky huolehtia lapsesta vierailun aikana. Valvotuilla tapaamisilla taataan lapsen paras tapaamisen aikana, joten jos lapsen kanssa pärjää itsekseen, ei valvottuja tapaamisia pitäisi edes tulla kuvaan.

Jos sijoitustilanteeseen päädytään vanhemman oman pyynnön perusteella ja voimia heikentävän sairauden johdosta, ei lapsi todennäköisesti ole psyykkisesti hajalla ja viikonloppuvierailuja ja pidempiäkin vierailuja on varmaan mahdollista toteuttaa hyvinkin lyhyen aikavälin jälkeen. Kunhan lapsi asettuu sijaisperheeseen hyvin taloksi ja kokee asumisensa miellyttäväksi. Näin kasvuympäristö on turvattu eikä vierailulle pitäisi olla mitään estettä.

Soittoaikoihinkaan ei ole syytä mennä, jos puhelut soitetaan asiallisiin aikoihin ja ovat asiallisia sisällöltään. Sopivat soittoajat verrattuna perheen päivärytmiin saa tietoonsa keskustelemalla tuki- tai sijaisperheen kanssa, jolloin ei pitäisi soittamisenkaan tuottaa ongelmia.

Toivon alkuperäiselle kirjoittajalle kaikkea hyvää ja lapselle mahdollisuutta tasapainoiseen lapsuuteen!

Sain lapsen läheisenä aikoinaan soitto rajoituksen vaikka soitin lapselle säännölliseen aikaan ja puhelu oli asiallinen. Puhuimme lapsen kanssa tavallisista asioista esim. mitä lapsi oli tehnyt päivän aikana jne. Tiedän myös erään lapsen joka sijoitettiin vuosia sitten sijaisperheeseen, mutta sijaisperhe muutti myöhemmin kokonaan Suomesta lapsi mukanaan.

Lapsen läheiset kirjoittivat lapselle, mutta lapsen silloiset lapsettomat sijaisvanhemmat eivät koskaan vastanneet heille takaisin. Luulen että he halusivat aloittaa elämän puhtaalta pöydältä ja kasvattaa lapsen omanaan. Joskus tunteet ja järki menevät sekaisin. Käytännöt vaihtelee. Minun mielestä on väärin ja julmaa jos lapsen omaiset ja läheiset jätetään syrjään ja lapsi joutuu aloittamaan kaiken uudestaan. Nimenomaan niissä tapauksissa jos lähipiirissä olisi turvallisia ja huolehtivaisia aikuisia jotka haluisivat olla lapsen elämässä mukana, mutta heitä ei syystä tai toisesta huomioida. Uusi koti, uudet tilanteet ja kiinnittyminen uusiin ihmisiin vie aikaa. Entä lapsi joka muistaa tutut ihmiset mutta yhtäkkiä he ovat poissa. Lapselta kielletään silloin juuret ja oma identiteetti. Jos on olemassa jo ennestään tunneside johonkin tuttuun ihmiseen, mielestäni sitä ei pidä mennä rikkomaan.