Voi vitsit, että tunnen itseäni niin helpoksi ja tyhmäksi. En tiedä mikä on ollut totta, mikä ei. Voiko mies yli vuoden omaksi ilokseen, arkensa piristykseksi leikitellä toisen naisen kanssa? Sanoisin että voi.
Haluan vain purkaa aatteita...ei ole ketään kenelle voisi kertoa..
Tiesimme ettei meitä tule olemaan, tiesimme olevamme toisillemme vain kevyttä kivaa. Vaikka minäkin sen tiesin niin miksei sydämeni eikä tunteeni sitä tietoa koskaan tullut ymmärtämään. En tiennytkään alussa miten tärkeäksi sinä minulle tulisit olemaan, miten helppoa sinusta oli pitää. Ehkä elämässäni oli sitten sinun mentävä aukko, en tiedä, ei pitänyt olla. Ehkä olin vain helppo... Asiaa häriitsee se, että tiedän sinullakin olleen minua kohtaan aitoja tunteita, jotka veivät sinua tahtomattaan. En teidä onko sinulla niitä enää, eikä minua enää kiinnosta tietääkään.
Sinä mies, annoit liikaa ymmärtää vaikka aina hienosti muistutit elämän tosiasioista ettei meitä tule. En siltikään voi sinua mistään syyttää, en tästäkään. Olisit voinut olla sikamainen, röyhkeä ja itsekeskeinen. Et ollut mitään noita. Olit kohtelias, huomioonottava, hellä ja ihana. Annoin vain itseni luulla enemmän, annoin vain itseäni kohdeltavan näin. Miksi järki ymmärtää sen ja hyväksyy, miksi tunteet ei. Joskus mietin, miksi aseiti minut siihen asemaan, huokuttelit ja vielä mukamas arvostit.
Tunnen nyt itseni niin satutetuksi, loukatuksi. Viimeksi kun olimme puheissa, satutit minua ensimmäisen ja viimeisen kerran. Ikäänkuin mitätöisit kaiken sen mitä me olimme kokeneet, kuin sillä eikä minulla olisi ollut sinulle mitään merkitystä. Vertasit minua kehen tahansa hyvännäköiseen naitavaan naiseen. Voi jospa olisit tuon lauseen kertonut minulle jo heti alussa niin olisimme säästäneet paljon energiaa paljon parempiin kohteisiin. Kiitän loppuelämäni sitä ettemme ikinä menneet "sinne" asti, joku jarru esti aina sen, sisimmissäni. Ajattelen sen olleen järki, se järki joka sumentui aina sinun seurassasi sai kuitenkin lopulta aina voiton.
Sait minut tuntemaan arvottomaksi ja halvaksi. Huomasitkohan sinä sen? Huomasitkohan sinä ne esiin pyrkineet kyyneleet silmissäni, huomasitko sen miten sain lopulta koottua itseni, pitämään tunteeni kurissa..heh, päätin sillä sekunnilla ettet ole kyyneleitteni arvoinen.
En kuuna päivänä saata uskoa retkahtaneeni tässä iässä enää sinunlaiseesi mieheen. Pidin sinua erilaisena, olitkin erilainen. En tiedä mitä tapahtui, kun puhuit niin en "nähnyt" sinun puhuvan. Kuin joku vieras olisi lausunut ne. Halusitko tosissasi satuttaa...mieitin vain että miksi. minä vain rakastuin sinuun..senkö halusit estää?
Haluan vain purkaa aatteita...ei ole ketään kenelle voisi kertoa..
Tiesimme ettei meitä tule olemaan, tiesimme olevamme toisillemme vain kevyttä kivaa. Vaikka minäkin sen tiesin niin miksei sydämeni eikä tunteeni sitä tietoa koskaan tullut ymmärtämään. En tiennytkään alussa miten tärkeäksi sinä minulle tulisit olemaan, miten helppoa sinusta oli pitää. Ehkä elämässäni oli sitten sinun mentävä aukko, en tiedä, ei pitänyt olla. Ehkä olin vain helppo... Asiaa häriitsee se, että tiedän sinullakin olleen minua kohtaan aitoja tunteita, jotka veivät sinua tahtomattaan. En teidä onko sinulla niitä enää, eikä minua enää kiinnosta tietääkään.
Sinä mies, annoit liikaa ymmärtää vaikka aina hienosti muistutit elämän tosiasioista ettei meitä tule. En siltikään voi sinua mistään syyttää, en tästäkään. Olisit voinut olla sikamainen, röyhkeä ja itsekeskeinen. Et ollut mitään noita. Olit kohtelias, huomioonottava, hellä ja ihana. Annoin vain itseni luulla enemmän, annoin vain itseäni kohdeltavan näin. Miksi järki ymmärtää sen ja hyväksyy, miksi tunteet ei. Joskus mietin, miksi aseiti minut siihen asemaan, huokuttelit ja vielä mukamas arvostit.
Tunnen nyt itseni niin satutetuksi, loukatuksi. Viimeksi kun olimme puheissa, satutit minua ensimmäisen ja viimeisen kerran. Ikäänkuin mitätöisit kaiken sen mitä me olimme kokeneet, kuin sillä eikä minulla olisi ollut sinulle mitään merkitystä. Vertasit minua kehen tahansa hyvännäköiseen naitavaan naiseen. Voi jospa olisit tuon lauseen kertonut minulle jo heti alussa niin olisimme säästäneet paljon energiaa paljon parempiin kohteisiin. Kiitän loppuelämäni sitä ettemme ikinä menneet "sinne" asti, joku jarru esti aina sen, sisimmissäni. Ajattelen sen olleen järki, se järki joka sumentui aina sinun seurassasi sai kuitenkin lopulta aina voiton.
Sait minut tuntemaan arvottomaksi ja halvaksi. Huomasitkohan sinä sen? Huomasitkohan sinä ne esiin pyrkineet kyyneleet silmissäni, huomasitko sen miten sain lopulta koottua itseni, pitämään tunteeni kurissa..heh, päätin sillä sekunnilla ettet ole kyyneleitteni arvoinen.
En kuuna päivänä saata uskoa retkahtaneeni tässä iässä enää sinunlaiseesi mieheen. Pidin sinua erilaisena, olitkin erilainen. En tiedä mitä tapahtui, kun puhuit niin en "nähnyt" sinun puhuvan. Kuin joku vieras olisi lausunut ne. Halusitko tosissasi satuttaa...mieitin vain että miksi. minä vain rakastuin sinuun..senkö halusit estää?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.