Selviytymis tarinoita

Musta tärkeintä on selviytyä pettämisestä niin, että se ei jätä leimaa koko loppuelämään. Eli ei jätä vihaa, katkeruutta ja jatkuvaa luottamuspulaa läheisiin.
Pettämisen voisi nähdä kriisinä siinä missä muutkin elämän isot kriisit. Se pitää aina sisällään luopumista. Jos ei muusta, niin omista käsityksistä ja ajatuksista. Mutta se tarjoaa myös mahdollisuuksia, niin kuin kaikki kriisit. Riippuu paljon, onko ihminen elämänasenteeltaan lasi puolityhjä vai puoliksi täynnä. Samoin kyky kohdata kriisejä vaihtelee ihmisillä. Tätä on paljon tutkittukin.

Ennen pettämistä/petetyksi tulemista (jälkimmäisestä kokemusta!) siihen suhtautuu aivan toisin kuin tosipaikan tullen. Voi olla, että on ajatellut, että se on kerrasta poikki. Mutta todellisuus lyökin kasvoille, eikä voi/pysty/halua elää sen käsityksen kanssa. Se on sitten eka luopuminen. Ja tekee kipeää.

Itse olin ajatellut, että ei pettäminen hyvää suhdetta voi pilata. Vaan kuinkas kävi? Sattui ihan kamalasti, koko elämä meni raiteiltaan sillä tavalla, että oksat pois. Se järkytti minua ihan kamalasti, siis sen voima. Olin täysin valmistautumaton siihen tsunamiin.

Mutta kauheiden vaikeiden aikojen jälkeen elämä taas hymyilee. Ja vieressä on edelleen se sama kumppani. Matkalla tuli heitettyä jo sormuskin vessanpönttöön, jätettyä avioerohakemus, tapeltua oikein kunnolla (minä kävin kimppuun), huudettiin ja riideltiin lasten kuullen, pilattiin naapureilta yöunia jne. Eli tie oli vi---mainen ja kivinen, enkä suosittele sitä kenellekään. Mutta joskus ihmisen täytyy venyä, niin minä uskon, jos jotain haluaa saavuttaa. Käsityksiään voi muuttaa, niistä voi luopua ja rakentaa uusia tilalle. Ei kai ole tarkoituskaan, että kuljemme parikymppisen ajatuksin läpi elämämme? Niiden muuttaminen ja tapa katsella elämää voi muuttua. Ja jopa parempaan.

Me miehen kanssa muutuimme kovasti molemmat. Suhteemme on aivan erilainen kun se oli ennen pettämistä. Siihen muutokseen auttoi ihana terapeutti, joka takoi järkeä päähän silloin kun sitä päätään vain itse hakkasi seinään.

Olen itse sitä mieltä, että joskus jääminen voi olla paras ratkaisu, ja joskus lähteminen. Mitään oikeaa ei ole. Uskon, että sen tuntee sisällään, mikä on juuri minulle (ja meille) oikea vaihtoehto. Alussa sitä ei tietenkään tiedä. Vasta aika, vähintään vuosi-pari, näyttää, että onko esim se jääminen ollut paras ratkaisu. Silloinkin voi lähteä ja todeta, että ainakin yritettiin. Eikä tarvitse katsella sitten taaksepäin kun pöly laskeutuu, että olikohan ratkaisu oikea. Toisaalta ymmärrän myös niitä, jotka pistävät kaiken kerrasta poikki. Jos joutuisin jatkossa saman tilanteen eteen, tekisin samoin. Olisi kyse sitten nykyisestä tai jostain toisesta kumppanista. Kerran tämän kivireen elämässään jaksaa ja pystyy kiskomaan joen pohjasta, ei kahta kertaa. Kuluu muuten liikaa vuosia elämästä hukkaan.

Se on muuten g:llä se negatiivinen ;). Ja kyllä, tää palsta on kamalan ilkeä. Hienoa kun joku viitsii aloittaa jotain hyvää tänne.

-Ihmisillä vaan on taipumus siihen, että, kun on riekaleina ja paha olla, hakea tukea ja kuulla muiden vastaavanlaisia kokemuksia.
-Kun olo sitten vähänkin helpottaa, yritetään jatkaa omalla päällä.
-Ajan mittaan ajatus tapa muuttuu.
-Ei niinkään ajatella, mitä pahaa on kokenu elämässään.
-Eihän elämä yhden kusipään pettäjän varassa oo.
-Senhän pitäis olla positiivinen asia, että, jos joku asia aiheuttaa sulle kipua, pääset siitä erroon.
-Ajattele, jos sä aamulla heräisit ja kaikki MITÄ SULLA ON, olis viety sulta.
-Olis ne sitten lapset, huonekalut, vaatteet ,auto,ystävät...työ paikka...
-Kaikki, mitä sulla nyt on, olis viety sulta ja olisit paniikissa ja varma, ettet koskaan saa niitä jokapäiväisiä tarpeita takaisin.
-Ja, kun menis päivä aikaa ja kaikki yhtä-äkkiä palautettaiskin paikoilleen....kuinka helpottunu olisit???
-Kaiken keskellä, pitäis muistaa, MITÄ SULLA ON, eikä mitä sulla ei oo.
-Kuka sitä satuttajaa kaipaa.
-Sinä ja niin minäkin, ennen kun asioista menee oma aikansa ja osaa katsella elämäänsä toisellalailla.
-Kova koulu, mutta, "suomut putoaa silmiltä" ajanmyötä, vaikka se ei aluksi paljoakaan lohduta, alkaa aurinko paistaa risukasaan.
-Ja meistä petetyistä tulee voittajia.
-Ikävä kyllä se vie jokaisen mielestä liikaa aikaa.
-Jos osaat nauraa ittelles, niin loppukevennyksenä.....leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä :)
-Kyllä elämä meistä huolen pitää.

Olen sitä mieltä että petetty on todella vahvoilla jos asiat on saatu rehellisesti selvitettyä ja on jäänyt yhteen pettäjän kanssa.
Se mikä ei tapa vaan vahvistaa on se vanha sanonta ja pitää paikkansa tässäkin.
Ainakin olen vahvempi kuin se pettäjän kanssa minua pettänyt henkilö, hänellä ei ole ollut todellakaan helppoa kun hänet jätettiin.
Sairastuvalta ei ole voimia huudella petetylle herjoja.

Mun selviytymistarina on hyvin yksinkertainen, jatkuvan pettämisen jälkeen tajusin erota miehstäni. Nyt on välit ihan ok.