Olen masentunut, lääkärikin on sen todennut. Juuri tänään itkin melkein silmät päästäni, koska äitini (jonka luona asun toistaiseksi, vaikka olen jo 21 v) sanoi, että minun pitäisi löytää töitä, koska olen täysin normaali, ja että taidan olla vain laiska ja että häneltä menee kohta hermot. Ja että siskoiltani on jo mennyt hermot, mutta siitä en tiedä. Olin jo hyvin lähellä tehdä jotain harkitsematonta, mutta onneksi itkeminen auttoi pahimpaan ahdistukseen. Pitäisikö minun yrittää hakea töitä, kun sängystä ylös pääseminen on haaste ja itsemurha pyörii mielessä päivittäin? Pitäisikö minun ylipäätään välittää äitini puheista? Olen muuttamassa mahdollisimman pian pois, joten en mielestäni ole hänelle mikään hirveä taakka. Ruokanikin hankin ja maksan itse ja muutenkin maksan suurimman osan omista menoistani. Ymmärrän kyllä, että hänen silmissään vaikutan "normaalilta", koska hänen ollessaan paikalla esitän mahdollisimman hyvinvoivaa, mikä syö vähäisiä voimiani entisestään.
En tiedä, mitä pitäisi ajatella. Toivon vain kuolevani.
En tiedä, mitä pitäisi ajatella. Toivon vain kuolevani.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Etsi itsellesi mies.
Tuon kertomasi perusteella minusta näyttäisi siltä, että et saa äidiltäsi jotain, mitä kaipaisit ja tarvitsisit.
Voit olla normaali (ja varmasti oletkin), mutta silti olla masentunut. Miltä sinusta itsestäsi tuntuu?
Sinä voit tarvittaessa mennä paikallilseen terveyskeskukseen tai mielenterveystoimistoon, jos tunnet tarvitsevasi apua.
Olet 21. Oletko opiskellut jotain tai ollut töissä? Sinun olisi varmasti hyvä miettiä, mitä haluaisit tehdä työksesi, jotta voisit alkaa elämään enemmän itsenäistä elämää. Opiskeleminen voisi olla myös hyvä idea. Jos sinusta tuntuu, ettet oikein jaksa tai kykene tekemään mitään opintojen tai työnhaun eteen, silloin voit tarvita opinto- ja uraneuvontaa (jota saa työvoimatoimistoista). Ja kuten jo mainitsin, voit tarvita myös mielenterveydellistä apua, jos olet masentunut.
Hyvinvointia teeskenteleminen ei kannata, koska kuten itsekin sanoit, se vie viimeisiäkin voimia ja on tavallaan omaa itseään vastaan toimimista. Kannattaa olla rehellinen itselleen ja muillekin, siitä voi saada jopa voimaa.
Muutto omaan kotiin on aika iso askel nuoren ihmisen elämässä. Miltä sen ottaminen sinusta tuntuu?
Sinun kohdallasi on moderni (koulu)kasvatus onnistunut täydellisesti: Olet ylpeä itsenäisyydestäsi ja omillasi toimeen tulemisesta. Toisaalta kuitenkin olet oman elämäsi asiantuntija myös siltä osin, että tarkkailet omaa vointiasi ja osaat analyyttisesti arvioida elämäntilannettasi ja voimavarojasi.
Ongelma on siinä, että vanhemmat on jätetty kasvattamatta samaan suuntaan. (Kuten myös osa opettajista ja työnantajien edustajista.) Heillä ei mielestään ole ollut aikaa masentua ja näin ollen he eivät voi ymmärtää, että sinunkaan masennuksesi olisi muuta kuin laiskuutta.
Onneksi kasvatustiede on jatkuvassa heiluriliikkeessä. Aivan pakko on itsekin myöntää, että nuoret tarvitsevat tukea enemmän kuin on oletettu tässä monimutkaistuvassa yhteiskunnassamme. Eikä meitä vanhempia pidä "suojella" liioilta kasvatushuolilta, jotta voisimme entiseen malliin antautua täysin elinkeinoelämän palvelukseen.
Eiköhän tässä ole jo lähes jokainen suomalainen joko omakohtaisesti tai lähipiirin kautta saanut kokea nahoissaan, että on oltava muitakin arvoja kuin pelkkä ansiotyö.
Kuulostaa tutulta.. Olin sinua jo hieman nuorempana samassa tilanteessa. Olin masentunut ja vanhempani pitivät minua vain laiskana. Muutin pois kotoa ja välini vanhempiini katkesi joksikin aikaa (omasta tahdostani). Apua masennukseeni osasin hakea vasta vuosia myöhemmin. Silloinkin vanhempani olivat sitä mieltä, ettei minua mikään vaivaa..
Muutto kotoa pois auttoi siihen, ettei tarvinnut esittää viimeisillä voimillaan. Toisaalta oli karua kun omilta vanhemmilta ei saanut tukea itsenäistymiseen vaan oli pakko laittaa välit poikki. Kavereiden vanhemmat kun höösäsivät omien lastensa sisustuksia jne. Noh, minusta kasvoi itsenäinen ja omillaan toimeen tuleva nuori nainen.
Nyt 10 vuotta myöhemmin masennus on voitettu ja välit vanhempiin taas kunnossa. Vanhempien on joskus vaikea hyväksyä sitä, että omalla lapsella voisi olla jotain pielessä. Oma masennus johtui osaksi siitä kun en tiennyt mitä elämältä haluan opiskelun, työn jne. suhteen.
Kyllä se siitä helpottaa!!! Lääkärin kautta vaan terapiaan selvittämään syytä masennukseen. Muuta kotoa, hanki koulupaikka tai töitä ja asiat aikanaan selkenee. Äitisi ei nyt ehkä ymmärrä ja osaa antaa sinulle sitä tukea jota tarvitsisit! Voimia jatkoon!
Koulutus- tai työpaikan saaminen voi toisinaan olla kiven alla, vaikka ihmisellä olisi kristallinkirkkaasti tiedossaan, että mitä hän haluaisi tehdä. Tällaisessa tilanteessa mennään lähinnä ojasta allikkoon, jos perheen taholta painostetaan kaiken aikaa ja vielä moitiskellaan laiskuudesta. Käsittääkseni tämä voi johtaa masennuksen syvenemiseen, mikäli ihminen kokee itsensä arvottomaksi omana itsenään sekä mahdollisesti vielä syyllistyy syyttömänä mahdottomassa tilanteessaan.
Ammattikielessä puhutaan ns. systeemisestä ongelmasta: Sen sijaan, että ongelmaiseksi leimattaisiin yksittäinen haasteellinen oppilas, pyritään vaikuttamaan ympäristöön, jossa hänen tulisi opiskella. Helpointa olisi antaa hänelle jokin diagnoosi ja siirtää erityisopetukseen. Tätä ei kuitenkaan systeemi salli, koska erityisopetuksen resurssit ovat rajalliset. Niinpä ensisijaisena tavoitteena onkin lähes kaikenkattava inkluusio, mikä merkitsee sitä, että yleisopetuksessa opetusjärjestelyt on tehtävä sellaisiksi, että ne vastaavat kaikkien oppilaiden tarpeisiin.
Jos nyt tässä pienessä perhesysteemissä mättää tämän yhden masentuneen nuoren osuus, niin luonnollisesti hänet olisi näennäisesti vaivattominta saada pois silmistä ja pois mielestä. Näinhän asia ei kuitenkaan tule missään nimessä olemaan. Päinvastoin siinä luultavasti tulee käymään, koska äiti kuitenkin huolehtii mielessään lapsestansa olematta välttämättä lainkaan tietoinen hänen tilanteestaan. Lääkärihän on kuitenkin tehnyt sen masennusdiagnoosin, joten tästä tietoisena ei muukaan perhe missään tapauksessa voi olla jatkossakaan levollisin mielin.
Toisinaan ei ammatikseen haasteellisten nuorten kanssa työskentelevillekään ole tarjolla muuta apua kuin konsultointi pätevien ammattilaisten kanssa (erityisopettaja, psykologi, kuraattori jne). Suomeksi sanottuna "hoidetaan" opettajaa purkamalla hänen kanssaan ongelmallisia tilanteita ja tapahtumia ja psyykkaamalla häntä jaksamaan toimimaan oikean suuntaisesti. Ilman erityisen tuen tarvetta olevien oppilaidenkin kohdalla on tätä tehty iän kaiken mm. työnohjauksen nimissä.
Milläpä muullakaan keinolla ymmärtämättömän perheen tajuntaa laajentaisi kuin neuvomalla hakeutumaan hoitoon (=hankkimaan aluksi edes tietoa, jotta kestäisi "haasteellista" perheenjäsentä 24/7). Onko parempia ideoita?