Olen kolmekymppinen lapseton nainen ja miettinyt parin viime vuoden aikana perheen perustamista. En ole ikinä ajatellut lasten kuuluvan itsestäänselvästi aikuisuuteen enkä ole muutenkaan vauvakuumeilevaa tyyppiä. Oikeastaan hieman ahdistaakin, etten saa tehtyä päätöstä, haluanko lapsia vai en. Olisi mielenkiintoista kuulla, onko kukaan teistä, äidit, ollut samanlaisessa tilanteessa. Samoin haluaisin kuulla, millä tavalla olette kokeneet äitiyden.
Erityisesti seuraavat asiat kiinnostavat:
1. Useinhan väitetään, että oma lapsi on eri asia kuin muut lapset ja ettei oman lapsen meluisuus/sotkuisuus/kiukutteleu herätä samanlaisia tuntemuksia kuin muiden lasten kiukuttelu. Onko asia tosiaan näin? Voiko luottaa siihen, että oman lapsen myötä kiinnostuu automaattisesti leikkimisestä ja muista lastenkulttuuriin kuuluvista asioista?
2. Olen miettinyt, että lapsiperhe-elämä näyttäytyy usein silmissäni työleirinä :) Lapsia kuskataan hoitoon/harrastuksiin, kotitöitä on loputtomasti ja vanhemman rooli on olla vastuullinen ja järkevä aikuinen 24 h/vrk. Nautttiiko suurin osa äideistä jatkuvasta touhusta ja tohinasta? Onko tuhoontuomittu yritys, jos runsaasti omaa aikaa tarvitseva ja ei niin kovin touhukas henkilö ryhtyisi vanhemmaksi :)? Vai väheneekö oman rauhan tarve itsestään äitiyden myötä? Kuulostaa ehkä naiivilta kysellä tällaista, mutta asia on mietityttänyt minua.
3. Kiintyykö omaan lapseen, vaikka lapsi olisikin perustemperamentiltaan täysin vastakkainen oman temperamentin kanssa? Yksi huolenaiheeni onkin, että entä jos en hyväksyisikään lapsen temperamenttia ja lapsi tuntuisi jotenkin vieraalta.
Erityisesti seuraavat asiat kiinnostavat:
1. Useinhan väitetään, että oma lapsi on eri asia kuin muut lapset ja ettei oman lapsen meluisuus/sotkuisuus/kiukutteleu herätä samanlaisia tuntemuksia kuin muiden lasten kiukuttelu. Onko asia tosiaan näin? Voiko luottaa siihen, että oman lapsen myötä kiinnostuu automaattisesti leikkimisestä ja muista lastenkulttuuriin kuuluvista asioista?
2. Olen miettinyt, että lapsiperhe-elämä näyttäytyy usein silmissäni työleirinä :) Lapsia kuskataan hoitoon/harrastuksiin, kotitöitä on loputtomasti ja vanhemman rooli on olla vastuullinen ja järkevä aikuinen 24 h/vrk. Nautttiiko suurin osa äideistä jatkuvasta touhusta ja tohinasta? Onko tuhoontuomittu yritys, jos runsaasti omaa aikaa tarvitseva ja ei niin kovin touhukas henkilö ryhtyisi vanhemmaksi :)? Vai väheneekö oman rauhan tarve itsestään äitiyden myötä? Kuulostaa ehkä naiivilta kysellä tällaista, mutta asia on mietityttänyt minua.
3. Kiintyykö omaan lapseen, vaikka lapsi olisikin perustemperamentiltaan täysin vastakkainen oman temperamentin kanssa? Yksi huolenaiheeni onkin, että entä jos en hyväksyisikään lapsen temperamenttia ja lapsi tuntuisi jotenkin vieraalta.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen reilu kolmekymppinen yhden lapsen äiti. Kiteytettynä:lapsi ollut aina "helppo" ja elämä seesteistä,yhden kanssa ei sitä touhua ja tohinaa niin paljon ole. En ole koskaan ollut koko ajan sellainen leikkivä äiti mutta paljon urheillaan ja matkustellaan ja tehdään muuta yhteistä,itseasiassa kun mietin niin mitä vanhemmaksi lapsi tulee,sen enempi löydän yhteistä tekemistä :)
Olen kasvanut vanhemmuuden myötä mutta ei se vanhemmuus kenestäkään sen järkevämpää tee..ei ainakaan 24/7 :D
Nyt kun lapsella lähenee rippikouluikä,nautin omasta ajastani. Suren jo välillä sitä,että lapseni muuttaa jossain vaiheessa kotoa pois ja rakastan häntä yli kaiken. Mutta on minusta tullut niin mukavuudenhaluinen etten ikinä enää halua palata vaippaikään.
Mutta kuten sanottua,kaikki äidit ja lapset ovat erilaisia. Vauvassa olet kyllä tosiaan koko ajan kiinni joten ainakin ensimmäiset 6 vuotta menee lähinnä lapseen,sitten alkaa tulla omat kaverit jne mutta ei se vastuu ja velvollisuus siihen lopu.
Edelleen käymme yhdessä joka päivä läksyjä läpi,luemme kokeisiin jne. Mutta on ihana kun saa aamulla nukkua joskus pitkään kun toinen tekee itse aamiaisensa,joskus jopa herättää äidinkin kahvin tuoksuun :)
Yhteen otetaan välillä vaikka poika rauhallinen luonteeltaan onkin mutta se kasvattaa molempia. Ja anteeksi on opittu pyytämään ja antamaan. En voisi kuvitella elämää ilman lasta,uskoisin sen olevan tylsää ja surullista :(
Olen itse kolmekymmppinen ja odotan esikoistani. Aloin vauvakuumeilemaan noin 1-2 vuotta sitten ja miettimään juuri samoja asioita kuin sinäkin. Kävin asioita mielessäni läpi ja minulle tuli hyvin voimakas tunne ja varmuus siitä, että haluan äidiksi ja haluan lapsen. Jo nyt odotusaikana tunnen äidinrakkautta vatsassani kasvavaa lasta kohtaan. Puhelen vatsalle, laulan tuutulauluja ja kutsun itseäni jo äidiksi ja miestäni isiksi. Tämä kaikki tuntuu tulevan aivan kuin luonnostaan vaikken ole koskaan ollut mitenkään erityisen kiinostunut lapsiperhe-elämästä aikaisemmin. Raskauden myötä olen löytänyt kokonaan uuden ihanan ja ihmeellisen maailman. Raskaus on myös lähentänyt minua omaan äitiini ja muihin sukulaisnaisiin sekä ystäviini joilla on jo lapsia.
Lapsiperheiden arjen raskaudesta puhutaan paljon ja sitä mietin itsekkin. Kuitenkin naiset ovat kautta aikojen jaksaneet ja pärjänneet paljon isompienkin lapsikatraiden kanssa. Nykyisin äidit vain asettavat itselleen liian suuria odotuksia ja siksikini saattavat väsyttää itsensä. Ei lasta tarvitse olla koko ajan viemässä kaikkiin mahdollisiin harrastuksiin ja menoihin. Normaali kotielämäkin ja muutama kiva harrastus riittää mielestäni vallan mainiosti ja sellaisen asenteen olen ottanut jo nyt odotus aikana. En maalaile mitään ruususen kuvia vauva ajasta tai ylipäätään siitä millainen lapsi tulee olemaan tai osaanko leikkiä lapsen kanssa yms. Otan hänet ja tilanteet vastaan sellaisina kuin ne tulevat. Nykyään saa myös apua neuvolasta jos esim. väsyy vauvan kanssa (riippuu ehkä vähän paikkakunnastakin millaista apua on tarjolla). Ja tietysti jos mahdollista niin voi turvautua omien vanhempien ja ystävien tukeen.
"Kiintyykö omaan lapseen, vaikka lapsi olisikin perustemperamentiltaan täysin vastakkainen oman temperamentin kanssa? Yksi huolenaiheeni onkin, että entä jos en hyväksyisikään lapsen temperamenttia ja lapsi tuntuisi jotenkin vieraalta. "
Mielestäni tuossa on kysymys omasta henkilökohtaisesta kasvusta. Käyt varmaan jotenkin läpi mielessäsi omaa puutettasi ja kyvyttömyyttäsi hyväksyä täysin erilainen ihminen mikä on minusta hyvä asia. Se tarkoittaa sitä, että seuraavaksi voit kehittää itseäsi tuossa asiassa. Uskoisin, että vanhemmaksi tultuaan ihminen joutuu käymään monenlaista kasvua itsensä kanssa läpi, koska lapsi on niin avuton ja täysin riippuvainen vanhemmastaan. Näin ainakin on ollut omalla kohdallani jo nyt raskausaikana. Lapsia tekevät ihmiset menevät jollain lailla aikuisuuden kehityksessään pidemmälle kuin lapsettomat, koska heidän on pakko. Heidän on pakko opetella elämään enemmän jonkun toisen ehdoilla kuin omillaan. Kaikki eivät tietenkään asiaa koe ihan noin, mutta itse näen jo nyt elämän hyvin erilaisena verrattuna lapsettomaan aikaan.
Olet kuitenkin vasta kolmekymmentä joten sinulla on useampikin vuosi vielä aikaa työstää noita ajatuksia mielessäsi ja saada varmuus. Tietysti hedelmällisyys alkaa laskea kun lähestyy neljääkymmentä ja muitakin ongelmia voi tulla raskauden suhteen ja tiety riskit kasvaa, mutteivat nämä tietenkään mitään hetken päätöksiä ole vaan elämän tärkeimpiä asioita ja päätöksiä meille naisille. Muutoin en oikein osaa vastata kysymyksiisi, koska lapsi ei ole vielä syntynyt, mutta toivottavasti tästäkin oli sinulle jotain hyötyä :).
1. Oma lapsi on eri asia kuin muiden lapsi muttei se tarkoita sitä, että hän saisi erityisoikeuksia tai -etuja ryhmissä tai yhteisissä tilanteissa. Ei siis tarkoita mutta sellaisiakin äitejä löytyy, joten nämä asiat ovat täysin persoonakohtaisia, niin kuin käyttäytyminen yli päätään. Emme me aikuisetkaan tule samalla lailla toisten aikuisten kanssa toimeen ja lasten kanssa on ihan sama asia. Jos teet lapsen, uskon, että jo järkesi sanoo, että vaikket olisikaan niin hirveästi kiinnostunut lastenkulttuurista tai leikkimisestä, olisit todella tyhmä ja itsekäs äiti, ellet tutustuisi ko. asioihin ja lapsesi takia ja edestä, opettelisit kiinnotumaan. Ethän sinä ole lapsi vaan aikuinen, joten mielihyvän ei pitäisi ohjata käyttäytymistäsi.
2.Mitä on oma aika????? Olen kolmen lapsen äiti ja aikani on ollut aina omaani ja olen voinut päättää mitä teen ja mikä on tärkeää. "oman ajan" mystisyys ei ole koskaan selvinnyt minulle. Parasta aika on ollut silloin kun olen ollut lasteni kanssa. Kotitöitä on kaikissa kodeissa, samoin harrastamista ja ihanaa yhdessä oloa; tätä kutsutaan perhe-elämäksi. Jos olet kovin ihastunut itsesi kanssa olemiseen ja rauhassa (?) olemiseen, älä hanki lapsia, heillä nimittäin on oikeus läsnäolevaan äitiin.
3. Miksi et hyväksyisi lapsen tempperamenttia? Sehän on tahtokysymys.
Kaikista pohdinnoistasi paistaa ajatus, että olisit kuin lastu lainehilla ja sinun omalla tahdollasi tai asenteellasi ei olisi merkitystä. Sillä on!
Jos tosissasi noita vieläkin pohdit, älä hanki lasta!
Olen reipas 30-v kohta 2 lapsen äiti, yksi siis jo on. En ole koskaan ollut lapsirakas, enkä oikein edes osaa olla lasten kanssa, puhua heille tai olla kiinnostunut heidän jutuistaan. vauvakuume kuitenkin iski 30n kieppeillä ja se oikea löytyi, joten lastentekoon :)
Oma lapsi ON ihan eri asia kuin muut! En edelleenkään pidä muista lapsista, tai osaa heidän kanssaan toimia luontevasti, mutta omani.. Aah, rakastan tuota poikaa :) Meillä on ihan omat jutut ja on hyvin luontevaa toimia oman muksuni kanssa. Pojan kiukutteluja en aina edes huomaa, tosin kiukutteleekin tosi vähän, sotkuisuutta olen oppinut sietämään (hieman).
"Voiko luottaa siihen, että oman lapsen myötä kiinnostuu automaattisesti leikkimisestä ja muista lastenkulttuuriin kuuluvista asioista?"
Tuohon tuskin kukaan voi etukäteen vastata, mutta lapsesi ei osaa odottaa mitään tiettyä, vaan elämänne muokkautuu sinun ja muun perheen mieltymysten mukaan. Leikit, harrastukset ja muut mielenkiinnonkohteet ovat toki niitä, mistä tekin olette kiinnostuneita. Jokaisella perheellä on omat juttunsa. Tämä vastaus sopinee myös kakkoskohtaan :)
Omanajan tarve on ainakin minulla vähentynyt, mutta sitä saa kyllä järjestettyä, jos tukiverkot ovat kunnossa (isovanhemmat, kummit, jne.)
3.:een en osaa vastata. Oma lapseni on jääräpää, niinkuin äitinsä :)
Mä olen miettinyt, että on huonompiakin äitejä, kuin minä. Minä sentään raskastan, huolehdin, välitän ja annan aikaa omalleni, vaikken se paras äiti ehkä olekaan :)