Koiran hankinta kaduttaa

Minun mielestäni tuohon tilanteeseen ei auta kuin sopeutua, vaikkakin helppohan minun on sanoa. Ehkä ajattelen asaasi liian kevyesti. Mutta puolisosi halusi koiran elämän piristeeksi, joka on ymmärrettävää. Vastaavasti sinä tunnet koiran rasitteeksi, joka on myös ymmärrettävää henkilölle, joka on tottunut elämään aivan rauhaisasti kaikitta huolitta.

Tärkeää tietysti masennusta on purkaa puhumalla muiden ihmisten kanssa. Masennukselle ei mahda mitään. Hyvä että tuot tilanteesi esille, siitä on apua itsellesi. Ihmisten kuuluu tukea toisiaan.

Jos ei mikään auta masennukseesi, kannattaa käydä lääkärin luona puhumassa mielialastasi ja tilanteestanne.

Ehkä sä mietit ja stressaat liikaa ja hyvät ajat ovat edessäpäin.
Jos niin kuitenkaan ei ole etkä kiinny/ pidä koirasta niin hanki reilusti sille uusi hyvä koti. Itse en ymmärrä mistä puhut,"rakastuin" koiraani ensitapaamisella.

Minulla oli. Johtuen kylläkin siitä, että elämäntilanteeni oli aika rankka ja sairastelin pennun tullessa. Pennun olin varannut toisessa elämäntilanteessa ja sitten se yllättäen muuttui.

Pentu rehellisesti sanoen ärsytti, vaikka parhaani mukaan pennun tietenkin hoidin ja yritin peittää siltä ärtymykseni. Pikkuhiljaa kuitenkin kiinnyin pentuun ja nyt jälkeenpäin voin sanoa, että ilman tuota koiraa en olisi vaikeimpina aikoina noussut ylös sängynpohjalta... nyt vaikka koiralla on pahin murkkuikä menossa, pidän sitä aivan loistavana koirana. :)

Mutta sun tilanteesi on tietenkin toinen. Mutta pentuun voi siis kiintyä vähitellen, ei siitä tarvitse aivan ensihetkestä lähtien onnessaan olla. :) Varmaan hyvä. mitä enemmän avokkisi ottaa vastuuta koirasta... kun hän kerran sitä eniten halusi.

Onkohan sinulla sitoutumisen pelko koira ei sido lähestulkoonkaan niin paljon kuin lapsi..

Kyllä se ohi menee mitä luultavammin mutta jos ei niin ehkä koira ei olekaan sinun juttu.

Minusta silti on normaalia pelkoa masennusta kun elämänmuutos tulee nyt koiran muodossa.Se ei jatku loputtomiin.

Itsellä kun toisen koiran hankin, en voi sanoa että kadutti, mutta kyllä joskus vitutti että tuli toinen koira otettua.. Pentu ei ole helppo ja aiheuttaa PALJON työtä ja vastuuta.. Mutta kun siihen sopeutuu ja kiintyy eläimeen, itse en ainakaan mistään hinnasta olisi koiriani pois antamassa..

Vaihda miestä hihihihihihhihih

No huhhuh!
Kaikkea sitä nykyään keksitään pentumasennus xD
Eipä tuossa auta kuin sopeutua, elämä on yhtä vilskettä seuraavat vuosi tai puolitoista pennun tulon jälkeen mutta eiköhän sen jälkeen ala meno tasoittumaan. Oma syy omaan kurjuuteen!
Anna avokkisi nauttia koirastaan ja kasva aikuiseksi!

Yksinkertaista, et ole kypsä parisuhteeseen etkä koiranpentuun eli perheen perustamiseen. Tuo mie sei ole sulle oikea, lähde ja jätä mokomakin.
Etsi sellainen mieskaveri itsellesi etä teillä on samanlaiset suunnitelmat tulevaisuuden suhteen.
Et tuon miehen kanssa tule ikinä onnistumaan.
lähde nyt vielä kun pääset, kun ei ole lapsia, ainoastaan se koira josta et edes pidä.
Häntä pystyyn vaikka hakaneulallla ja uusi osoite itselle. Tsemppiä. !

Kiitos vastauksista, hyvä kuulla että muillakin on ollut samoja ajatuksia. Ehkäpä myös minä sitten tähän pikkuhiljaa sopeudun. Koirassa ei tosiaan ole maailman isoin vastuu, vaikka niinä pimeimpinä hetkinä tuntuukin lähinnä maailman(i)lopulta. Lapsia en ole hankkimassa, ei pelkoa :)

Kuten joku jo sanoikin, ei rakkaus ja kiintymys omaan koiraan välttämättä syty ensihetkestä alkaen. Eikä sen tarvitsekaan. Kunhan koiranhoitoa ei lyö laimin (ruokinta, ulkoilutus, kasvatus jne), niin ei hätää. Älä vietä pennun kanssa enempää aikaa kuin on pakko, jos se pahalta tuntuu. Koira vaistoaa herkästi mielialasi ja tuntemuksesi, joten jos tuntuu, että tarvitset etäisyyttä ota sitä ja lähesty pentua kun siltä tuntuu. Jospa miehesi pystyisi alkuun ottamaan mahdollisimman paljon vastuuta ja antamaan sinulle aikaa totutella tilanteeseen ja pentuun omaan tahtiisi? Luulen, että se kiintymys sieltä tulee ajan kanssa, kun et siitä turhaa stressiä tai paineita ota (mikä on helpommin sanottu kuin tehty). Toisilla siihen menee kauemmin, toiset rakastavat koiraansa jo ennen kuin saavat sen kotiinkaan. Jos kuitenkin tuntuu, ettei olo missään vaiheessa ala helpottaa, niin puhu asiasta rohkeasti miehesi kanssa, ja miettikää miten siitä eteenpäin. Tsemppiä! :)

Ihan hyvä siinä mielessä, ettet ole niin innoissaan pennusta, niin et lelli sitä piloille liialla huomiolla. Oppii kunnioittamaan sinua paremmin. Varmaan puolisosi huolehtii siitä enemmän, kun sen halusi. Kannattaa muutenkin vaikka yhdessä ottais koiran aina sopia, että toinen on sen todellinen omistaja, ettei tule siitä sitten riitaa, jos ero sattuu.

Koira rajoittaa esim. matkustamista, mutta kyllä siitä on tavallisessa arjessa paljon iloa. Se edistää fyysistä terveyttä kun sitä täytyy ulkoiluttaa ja psyykkistä, koska se rakastaa perhettään niin pyyteettömästi ja naurattaa hassutuksillaan. Koira myös usein auttaa tutustumaan naapureihin, kun se on niin söpö ja he ovat kiinnostuneita siitä. Kannattaa kasvattaa koira hyvin, niin sille löytyy paremmin hoitopaikkoja jos menette sellaiselle matkalle, mihin sitä ei voi ottaa mukaan. Ja tietenkin totuttaa se ihan pienestä asti erilaisiin ympäristöihin ja julkisiin kulkuvälineisiin.

On tärkeä muistaa, on että koira ei ole lapsi. Monet pitävät koiraa aikuisenakin "vauvana", minkä takia koirasta voi tulla pilalle hemmoteltu ja epävarma omasta asemastaan perheessä. Ei tietenkään ole väärin antaa koiralle paljon rakkautta ja hoivaa mutta ei siihen tarvitse suhtautua kuin johonkin kahleisiin. Pienenä koira tietenkin vaatii enemmän huolenpitoa ja läheisyyttä, mutta ehkä se "pentuahdistus" siitä helpottaa kun huomaat että koira kasvaa ja itsenäistyy. Toisaalta on tärkeä huolehtia että pentuun ja sen kasvattamiseen jaksetaan panostaa, että siitä kasvaa aikuisena tasapainoinen koira. Ehkä joka toinen yö baarissa juokseminen tai koiran lykkääminen jatkuvasti hoitoon tms. saa mielellään jäädä, mutta kun koira oppii pikkuhiljaa itsenäisemmäksi, huomaa että ei se elämä mitenkään siitä ole ohi kun koira tulee. Olen itse hankkinut koiranpennun avopuolisoni kanssa muutama kuukausi sitten ja olihan ne ensimmäiset viikot tavallaan tosi ihania ja tavallaan vähän raskaita. Nyt en osaisi kuvitella elämää ilman tuota pikku vipeltäjää, se on jo ihan perheenjäsen.

Jos et ollut koiraa valmis ottamaan, niin miksi otit ?!? Jos syysi on koiran tai minkä tahansa lemmikin ottamiseen se että kun mies halusi, niin sano sille miehellesi että ottaa sen hoitovastuunkin kanssa siitä. Eihän ole mitään järkeä että sinä hoidat lemmikkiä jota et edes halua. Meinaatteko tehdä lapsenkin samalla periaatteella että kun mies halusi ja sinä hoidat ?!? Herääppä nyt ja laita se ukkos kuriin. Itsekäs et kyllä ole kun otat toisen takia lemmikin ja hoidatkin sitä toisen puolesta mutta epäkypsä kyllä päätöstä tehdessäsi.
Juttele miehesi kanssa ja miettikää todella oletteko valmiita koiran pitämiseen. Vielä ei ole liian myöhäistä laittaa pentua uuteen kotiin jossa siitä todella välitetään.

Itsekin olen joskus miettinyt tulisiko samanlaisia ajatuksia itsellekin jos koiran ottaisin, vaikka sen todellakin jossain vaiheessa haluan. Juuri tuo vastuu ja se ettei voisi mennä miten haluaa mietityttää. Luulen, että tuo menee ajan kanssa ohi kun kiinnyt koiraan ja tosiaan jos miehesi hoitaa useammin lenkityksiä yms. ettei sinun tarvitse suunnitella jokaista päivääsi "koiran rytmin" mukaan. Millaiset asiat koiran pidossa muuten eniten harmittavat? Sekö esim. että pitää suunnitella menonsa koiran mukaan? Kannattaa muuten ehkä jossain vaiheessa tai mahd. aikaisin hankkia luotettava koiranhoitaja. Itse olen monenlaisia koiria hoitanut (usein lenkille vienyt) useita vuosia ja omistajat ovat olleet tyytyväisiä kun ovat päässeet menoihinsa.

Heido,
minäkään en ole koskaan oikein ollut mikään eläinihminen, mutta lupauduin muksuille hankkimaan koiran. Aluksi sopeutuminen oli todella vaikeaa, ja minuakin ahdisti. En oikein osannut nukkua kun kotonani oli "ylimääräinen" asukas. Kuukauden päivät siinä meni ja totuin ajatukseen ja uuteen perheenjäseneen ja ihanahan se oli tulla kotiin, kun aina sai lemmikiltä lämpimän vastaanoton.
Uuden totettelu vie aikaa, uskon että ajan kanssa sopeudut uusiin kuvioihin, tsemppiä. =)

En ole katunut päivääkään sitä,että olen hankkinut koiran. Minulla on ollut koiria jo 30 vuotta. Koiran omistajaksi synnytään,ei sitä opita. Aloittajalle neuvoksi,voit myydä,tai antaa koirasi pois ja kaikkein huonoin ja tyhmin vaihtoehto on lopettaa terve ja nuori koira. Mutta itsesi ja koiran kannalta on myös järjetöntä pitää koiraa,josta ei pidä.

Hei!

Kun pentu tuli meidän taloon, olin kauan peloissani ja hermostunut siitä, teinkö oikein ja järjestyykö kaikki vielä normaaliksi. Suorastaan itkin vähän väliä.

Totuin hitaasti, olin kauan peloissani, koirani oli jo pentuna vielä suht itsenäisen sorttinen, eikä janonnut ihmisseuraa juuri ollenkaan, ja se vasta lisäsikin epäluulojani, pentua oli vaikea hyväksyä perheenjäseneksi ja suhdetta pentuun oli ensin vaikea rakentaa.

Kaikesta huolimatta hoidin pentua niinkuin kuuluukin ja pikkuhiljaa totuin koiran olemassaoloon talossani sekä hoitorutiineihin. Kuukausien kuluessa pystyin pikkuhiljaa taas ottaa rennosti, nauttia koirastani ja kaikki oli taas niinkuin kuuluukin sen lisäksi, että minulla oli ihana rakastettava pörröinen lemmikki talossani!

Nyt en voisi enää luopua koirastani, rakastan koiraani todella paljon ja siitä on tullut perheenjäsen, leikkikaveri ja perheemme pelastus. Koira on tuonut perheeseemme tasapainoa, lempeyttä, iloa ja rakkautta. Aina joskus sattuu nuo ajatukset vielä kohdalle, että ehkei koiran hankinta olisi kannattanut, sillä mitä jos jossain vaiheessa en kykene pitämään siitä tarpeeksi hyvää huolta. Huolet ja kyseenalaistaminen on kuitenkin normaalia, ja ne unohtuu. Koiramme on terve ja iloinen.

Uskon että sinäkin rentoudut jossain vaiheessa. Uusi alku on aina hermostuttava ja pelottava, mutta tuo tilanne helpottuu kun viikot kuluvat arjen ja koiranhoidon merkeissä.

Ajattele sitä koiran pentua, älä miestäsi...
jos söpö uros olisi, voisin ottaa sen itselleni(SIIS koira uros)
usko sydämmesi ääneen ja omaantuntoosi ne puhuvat aina totta, vaikka suu höpöttäsi täyttä potaskaa...
harkitse ja laita mulle s-postia [email protected]
olen tosissani
Tarja

Entäs, jos kokeilisist sellaista, että alkaisitkin kouluttaa koiraa, harrastaa sen kanssa jotain. Ehkä sinulle tulisi uusi motivaatio koiraa kohtaan. Vielä se on liian pieni aloittamaan esim. koirakoulussa, mutta hetken päästä jo voisit kokeilla sellaista, ei siitä ainakaan mitään haittaa olisi ;) Ja kotona koiran kanssa voi harjoitella jo vaikka mitä!

Toivon, että mietit asiaa myös koiran kannalta.. koirillakin on tunteet ja ne tuntevat samallalailla hylkäämisen ja surevat, kehittävät pelkoja hylkäämisestä. Olen nähnyt monia koiria, jotka on pelastettu tarhoilta ja niillä esiintyy valitettavan usein eroahdistusta, mies- tm. pelkoja jne. jne. En halua antaa mitään neuvoja suuntaan tai toiseen, toivon vain, että mietit myös tätä asiaa. Jos päätät etsiä murkkuikäiselle kouluttamattomalle koiralle uuden kodin, kun et enää pärjää sen kanssa, se voi hyvinkin joutua kierteeseen, jossa koira kärsii aina. Loppuun sanottakoon offtopicina kuitenkin se, että omakohtainen kokemus rescuekoirista on se, että ne ovat koiria. jotka rakastavat omistajaansa kaikesta sydämestään.

Hei!
Oikeasti voi olla "pentumasennusta".
Itselläni on ollut koiria kauan ja harrastan niiden kanssa aktiivisesti. Viimeisen pennun ottaessani oli pentuajasta lähes 7 vuotta. Tiesin mitä halusin, tiesin mitä saan (sama rotu), mutta silti se jälleen yllätti. Oli raskasta olla pennun kanssa kahdestaan kellon ympäri. Toisena päivänä pakkasinkin kimpsut ja koirat autoon ja lähdettiin porukalla tuulettumaan "toiseen kotiin". Auttoi minua ja pentu oli iki onnellinen kaikesta uudesta. Nopeasti arki alkoi tulemaan ja asiat sujumaan. Kylläkin ensimmäisen vuoden aikana eräänkin puhelun soittelin kasvattajalle ja olin vakuuttunut että pilaan koko otuksen. Tällä hetkellä parempaa harrastus- ja kotikoiraa ei voisi olla. Haasteita ja luonnetta koiralla on, mutta ikä on tuonut älliä päähän. Elämän rutiinien muuttuminen on haastavaa. Sinun on kuitenkin tiedostettava mitä haluat. Jos et ole "koiraihminen" on ko.yhtälö todennäköisesti väärä. Elämää eletään eläinten ehdoilla, ainakin meillä, itseltä tingitään jos tarvitsee.

Etsi uusi kumppani. Ihmisiä on maailma täynnä ja eikä Suomi ole ainoa maa maapallolla vaikka niin moni pienissä piireissä pyörivät luulevat.

Alkuhan toki saattaa ahdistaa ja tulee olo että haluaa päästä koiruudesta eroon mahdollisimman pian jotta kaikki palautuu normaaliksi.
Mutta mutta, mietipä jos palautuksen jälkeen tuleekin masennus/katumus siitä että pentu palautettiin? Tulee tunne että eihän se nyt niin kauheaa ollut ja minkälainen pennusta olisikaan voinut tulla.
Ja melkein voin suoralta kädeltä sanoa että jos pentu palautetaan niin miehesi tulee joko olemuksellaan/suoralla palautteella muistuttamaan sinua siitä että Sinä halusit pennun palauttaa eikä hän. Asia tulee eteen aivan varmasti ennemmin tai myöhemmin.
Mikäli ahdistus ei nyt aiheuta suoranaista sekoamistilaa niin olisiko mahdollista antaa ajan kulua ja olla murehtimatta asiaa, asiat tulisivat eteen ihan omalla painollaan?
Enkä nyt kyllä millään tavalla näe että olisit normaalia enemmän itsekeskeinen tms. tuo on melko normaali reaktio mikäli lemmikkejä ei ole säännönmukaisesti ollut kotona.
Tsemppiä, kyllä se siitä oikenee :)

Muistan vieläkin kauhulla ensimmäistä vuotta meidän koiruuden kanssa. Itkin koko ajan kurjaa oloani ja sitä kun toinen ei osanut mitään, teki vain tuhoja eikä oppinut mitään.

Sitkeän pentukoulutuksen ja määrätietoisen, joskin tuskaliaan yrittämisen jälkeen meillä on nyt kuitenkin....vihdoin..HUAH..3-vuotias perustottelevainen ja molemmille niin rakas karvakasa. Kaikki koettelemukset ja vaiva oli todella sen arvoista. Nyt tuntuu hullulta kuinka sitä on voinutkin joskus katua päätöstä ottaa koira.

Hei!

Olet rehellinen tunteidesi kanssa. Pisteet sinulle. Mutta ota ne myös vakavasti, sillä koira tarvitsee aina hyvän ja huolehtivan isäntäväen. Se on vaan iso ja työläs juttu.
Nyt ei ole myöhäistä katua ja palauta pentu niin se ehtii vielä saada kunnollisen uuden kodin. Pentu on onneksi sopeutuva.
Minusta koiraa tai yleensä lemmikkiä ei pidä ikinä ottaa jos ei ole 100 lasissa varma että on aikaa seuraavat 10 - 15 vuotta se hoitaa.
Meille tuli toinen koira nyt viime sunnuntaina ja taistelin todella pitkään vanhemman tyttären toivetta vastaan. Lopulta kun olin täysin varma, että haluan olla sen pennun ja koiran kanssa joka ikinen päivä niin annoin perksi.

Teet todella viisaasti, jos näin nopeasti viikon parin sisällä teet palauttamispäätöksen. Se on teille kaikille osapuolille ainoa oikea tie.
Ja vaikka miehesi kuinka haluaa sitä, niin hän ei todella tiedä miten isosta vastuusta on kyse ja silloin perheessä kaikkien se pitää hyväksyä.

Onnea päätöksellesi

Ei ole ollut pentumasennusta eikä katumusta, mutta väsymystä kyllä. Yksi pentu tuli isosta pentueesta (kymmenkunta pentua), joten pienellä oli ikävä emoaan ja muita pentuja, yöllä herättiin monta kertaa pikkuisen itkuun. Mutta kun alkoi nukkumaan paremmin muutaman yön jälkeen helpotti itselläkin, kun sai yöt nukkua. Kyllä tottakai myöhemminkin tuli, joskus jopa itku, väsymystä kun oli jotain "pientä" tehnyt, eli pääsin siivoamaan. Mutta aikansa kutakin, kyllä se ihmislasten kanssa on rankempaa.

Täällä on pariin kertaan esiintynyt sellainen ajatus, että jos ihminen ei ole valmis ottamaan koiraa niin ei sitten myöskään tekemään lapsia...

Kaikkihan riippuu syistä. Itse olen kasvattanut pari lasta aikuisiksi, vieläpä yksinhuoltajana, hyvinkin vastuullisesti ja rakkautta tuntien. Mutta ikinä en ottaisi siitä huolimatta koiraa. Se ei siis johdu aina vastuun pelosta, itse esim. en vain pidä koirista. Toki niitä saa olla muilla ihmisillä enkä suhtaudu niihin mtenkään vihamielisesti, mutta en tosiaankaan tunne koiria kohtaan mitään mielenkiintoa. Eli ei näitä asioita voi aina rinnastaa.

Mielenkiintoista että avausviesti on saanut monta miinuspistettä. Miksi juuri sinä painoit miinusta, jos painoit?

Asia ratkeaa, kun viette koiran eläinlääkäriin lopetettavaksi.

Kehottaisin äkkiä palauttamaan pennun kasvattajalle, jotta koira saisi omistajan, joka oikeasti haluaa koiran. Sen jälkeen kipaise steriloimaan itsesi, jotta et koskaan vahingossakaan lisäänny! Sotke rauhassa oma elämäsi, mutta jätä eläimet sen ulkopuolelle!

Koin itse noin vuosi sitten samat tunteet. Tässä minun taustaani:

Minulla ei ole koskaan ollut mitään lemmikkiä. Koiraa olin aina jokseenkin on/off halunnut. Koirakuume iski pikku hiljaa 2009 ja noin vuoden suostuttelun jälkeen sain avopuolisoni suostumaan koiran ottamiseen. Hänellä ei myöskään ollut koskaan aiemmin ollut lemmikkiä. Avopuolisoni ajatteli varmasti samoin kuin sinä: painostuksen alla suostuu ja ajattelee että mitäpä tuosta, kai se koira siinä menee.

Pentua käytiin pariinkin kertaan katsomassa syntymän jälkeen ennen luovutusta. Ekalla kerralla olin totaalisen haltioissani. Toisella kerralla luulin edelleen olevani haltioissani. Jossain takaraivossa varoituskellot soivat, mutta tulkitsin sen vain jännitykseksi. Tajuan sen nyt jälkeen päin. Kun pentu sitten haettiin, siis viime vuoden huhtikuussa, olin todella jännittynyt. En edes tajunnut että se oikeasti tapahtuu. Ehkä siinä olikin se jutun avain.

Heti saman päivän iltana aloin tuntea ahdistusta, masennusta, kaikkea mitä itsekin kuvailit. Toisille tulee synnytyksen jälkeinen masennus, minulle tuli pennun hankinnan jälkeinen masennus. Se oli aivan hirveä kokemus. Olin ottanut töistä vapaata, mutta avopuolisoni kävi töissä. Olin yksin kotona pennus kanssa, jouduin nukkumaan olohuoneessa sohvalla pentu vieressäni lattialla koska avomieheni tarvitsi unta töissä käydäkseen. Jotenkin tunsin olevani loukussa. Kuin ei olisi ollut maailmaa niiden seinien ulkopuolella. Pentu oli minulle liian riehakas, se valvoi yöt ja nukkui päivät (tulen äärimmäisen huonolle tuulelle jos en saa nukkua kunnolla). Ja kun olen tällainen ihminen joka kokee kaiken fyysisesti, en masennuksen ja ahdistuksen takia pystynyt syömään juuri ollenkaan. Yritin leikkiä pennun kanssa ja käyttää sitä ulkona. En vain kokenut saavani minkäänlaista yhteyttä pentuun.

Soitin kasvattajalle ja kerroin tuntemuksistani ja hän oli todella yllättynyt ja sanoi ettei ole koskaan saanut vastaavaa palautetta. Mietin pennun palauttamista. Kasvattaja sanoi, että päätös pitäisi tehdä pian. Se oli vaikeaa. Olin kertonut pennusta kaikille, laittanut kuvia Facebookiin, avomieheni isä oli itse tehnyt meille todella hienot ns. koiraportit eli lapsiportit asuntoomme, että koiran tilan saisi rajattua. Myös avomieheni painosti minua pitämään koiran: kun se on kerran otettu niin vastuu pitää kantaa. Päätin kuitenkin, ettei tilanne voi jatkua. Huomasin, että aloin lipsua koiran ruokkimisesta ja ulkoiluttamisesta. En kerta kaikkiaan jaksanut sitä.

Pentu oli meillä kaikkiaan 4,5 päivää. Päätös palauttamisesta oli monella tavalla hirveä, mutta mielestäni oikea. Sain paljon p***** niskaani töissä ja muualla, että olin vastuuton kakara ym. Muutamat kyllä ymmärsivätkin. En ole katunut päätöstäni kertaakaan. Tiedän että se oli oikea koiran hyvinvoinnin kannalta. Haaveilen edelleen puoliksi omasta koirasta, mutta nyt tiedän paremmin. Tiedän, etten ole valmis siihen vastuuseen, ettei minulla ole sille aikaa. Ehkä joskus sitten, kun olen vanhempi.

Ja kaikille niille, jotka tähän kommentoivat että olen vastuuton kakara sanon: eikö olisi tuhat kertaa vastuuttomampaa pitää koira, vaikka tietää, ettei pysty siitä huolehtimaan ja kasvattamaan sitä oikein? Järkevä on se, joka myöntää omat virheensä.

Tukea kaikille samojen asioiden kanssa painiville!!

VIE KOIRA HETI TAKAISIN,KOSKA OLET EPÄKYPSÄ HOITAMAAN TAI OTA VAIKKA MARSU TAI HIIRI LEMMIKISI.NE ON HELPOMPIA HOITAA.
valittaminen vaan lisää masennustasi ja ahdistustasi.
hahahahahahaaaaaa sulle;)

hei, palauttakaa pentu ehdottamasti takaisin kasvattajalle. Koira ansaitsee kodin, jossa sitä rakastetaan ja sen kanssa touhutaan. Koira aistii ihmisten tunnetilat todella herkästi ja usko pois, jos tunteesi jatkuvat tuollaisena, sinulle tulee ongelmia koiran kanssa.

Olipa tänne tullut kommentteja... Mutta päivitystä asiaan: kuten monet ovat kirjoittaneet, ajan myötä on alkanut jonkun verran helpottaa. Puolisolla tosiaan on päävastuu koiran hoitamisessa, ja koirasta kyllä pidetään asianmukaista huolta, sitä ei kannata murehtia.

Lisätään tähän vielä että olen pitänyt itseäni koiraihmisenä, lapsuudenkotini koira on minulle tärkeämpi kuin yksikään kavereistani. Olen tullut siihen tulokseen, että ehkä tämä on lisännyt ahdistusta jollain tapaa (jokin alitajuinen ajatus siitä, että uusi koira "syrjäyttäisi" vanhan, jota ihanampaa koiraa ei mielestäni voi edes olla). Mutta, päivä kerrallaan :)

Olen omistanut koiran/koiria yli 30 v ajan. Omia koiria minulla on ollut neljä.
Ensimmäinen koirani parikymppisenä oli rakas ystäväni. Koira kulki mukanani kaikkialle, olimme erottamattomat.
Sitten perustin perheen, syntyi lapsia ja koirat kuuluivat perheeseen kiinteästi mutta toiseen ja kolmanteen koiraani en ehkä ole rakastunut yhtä palavasi koskaan.
Kun lapset olivat ja aikuisuuden kynnyksellä tuli nykyinen koira perheeseemme.
Pentua odotettiin, sekuntteja laskettiin ja voi riemua kun vihdoin koira oli kotona.
Nykyinen koira on lähes aina taas seuranani, apuna hoitamisessa on nyt lapset ja mieheni. Koira on kaikille erittäin tärkeä ja menot sovitetaan niin että koirakaverin hoito järjestyy.
Haluan sanoa että koiran omistaminen on antoisaa ja vaativaa. Se todella sitoo mutta myös antaa äärettömän paljon. Puhu miehesi kanssa tunteistasi ja ajattele myös viattoman pennun kannalta asiaa.
Ekan ja nykyisen rakkaan lemmikkini vertaaminen on vaikeaa. Koen ettei koirat syrjäytä toistaan sydämessäni. Toivon tapaavani kaikki koirani joskus tulevaisuudessa sateenkaarisillalla iloisesti kirmaamassa minua vastaan....kaipaan niitä kaikkia suunnattomasti

On haitallista koiralle, että yksi lauman jäsenistä ei halua sitä, ahdistuu sen olemassaolosta ja ehkä jossain vaiheessa räjähtää syyttä suotta jostain pienestä asiasta. Vie se koira takaisin.

Koira ollut niin vähän aikaa,joten palauttakaa se kasvattajalle,jos mahdollista?Ei ole järkeä pitää koiraa,jos ei sitä halua.En kyllä tiedä,mitä miehesi siitä tuumaa!

Entinen ukko hommasi aina koiria metsästyskäyttöön ja kyllä minua ärsytti. Jouduin hoitamaan koirat, opettamaan sisäsiistiksi, talutushihnaan, kouluttamaan tottelevaiseksi, juoksemaan pyörän vieressä, siivoamaan koiran häkin jne. Monta reissua jouduin perumaan, kun ei ollut koiralle hoitopaikkaa. Ukko vaan kulki matkatöissä ja välitti koirasta kun alkoi metsästysaika.
En ikinä ota enää koiraa. Koirasta on niin suuri vastuu ja vaiva, että ei minua miellytä. Mutta - kiinnyin kaikkiin koiriimme ja kuljin niiden kanssa metsässä ja kun kerran koirat oli siinä niin yritin sitten ottaa niistä sen ilon irti mitä otettavissa oli. Oli erinomaisen palkitsevaa, kun esim. ajokoira kulki pyörän vieressä juuri sitä nopeutta mitä minä ajoin. Ja mitenkä koirat sormia napsautamalla sisätiloissa menivät kauniisti omalle paikalleen. Ikinä en koiria kurittanut. Opetin kiitoksilla ja makupaloilla. Koiramme nauttivat tottelemisesta. Varmaan olisivat mnenneet kaivoonkin jos olisin halunnut. Joten, jos koira sinua ärsyttää niin se ärsyttää. Ei se mikään huono asia ole kun se vain on sinun tunne.
Mutta opettele myös nauttimaan niistä pienistä asioista mitä koira tuo tullessaan. Kulje lenkillä ja kouluta sitä. Suurin vastuu on kuitenkin miehelläsi mutta hoida koira silloin kun hän ei voi jostain syystä.
Ikävöin toisaalta vieläkin älykästä karjalankarhukoiraamme, vaikka se on ollut manan majoilla vuosia. En vain halua enää koiraa, koska se sitoo liikaa. Ja vieläkin ärsyttää eniten vastuuton mies joka koiria hommasi ilman lupaani, ja jätti vastuun niistä minulle, mutta mies onkin ollut ex monia vuosia. Onneksi...

Jos koiranpito tuntuu vaikealta, on viisainta palauttaa pentu tai etsiä sille muuten uusi koti. On aivan turha sitoutua vuosiksi koiraan vastentahtoisesti. Jos luopuminen miehesi takia ei onnistu muutoin, niin rupea valittamaan allergisia oireita. Yleensä väärät ratkaisut pitää korjata heti. Eli parempi kerta rytinä kuin jatkuva kitinä.

voi koira parkaa koiran tulisi saada rakkautta ja hellyyttä ja hyvää hoitoa itsellä kaksi koiraa jotka ovat minulle äärimmäisen rakkaita tiesin ne ottaessani että tulen hoitamaan niitä seraavat 10-15 vuotta hetkeäkään en vauhtaisi pois vaikka en pääse matkoille en voi olla montaa tuntia pois kotoa koirien takia koirat on elämäntapa jos ei ole täysin valmis sitoutumaan koiraan ei sitä pidä ottaa vaan miehen takia koirahan ei ole lelu pitäiskö puhua sen mihen kasnssa vielä koira kerkee vilä sopeutumaan rakastavaan kotiin missä sitä rakastetaan ehdoitta koiraa pitää haluta molempien

Miksi yleensäkään pitää ottaa lemmikkieläimiä etenkään kaupungeissa. Maaseudulla kissoilla ja koirilla on tärkeä tehtävä siinä omassa elinpiirissään, mutta sitä tärkeää tehtävää ei ole sitten niillä eläimillä, jotka viettävät vähäiset vuotensa kerrostaloasunnosa ollakseen vaan jonkun friikin terapeuttina tai leluna.

Vaihtoehdot laukaista tilanne:
1. Palauttakaa koira.
2. Sano asia viimeisen kerran miehellesi niin että hän ymmärtää: jompi kumpi lähtee, koira tai minä!
3. Koira eläinlääkärille ja joku oli tuolla kommentoinutkin mitä siellä tehdään. Ei kivaa koiran kannalta mutta kaikki loppuu aikanaan. Ikävää vain, että alun alkaen ihmisten typerän toiminnan vuoksi
4. Muuttakaa maalle tai omakotitaloon sen koiran kanssa. Aika kallis ratkaisu yhden karvakasan vuoksi mutta yksi ratkaisuvaihtoehto sekin.
5. Myykää koira muualle ja kertokaa, että tuli allergia tms. ja ette voi pitää jos ihmettelevät. Katetta vaikka vähän väliin niin jää vaivanpalkkaa.
6. Lahjoittakaa koira jollekin joka oikeasti haluaa sekaantua ja paneutua eläimiin kokopäivätoimisesti.
7. Muuttakaa asumaan erilleen ja isännälle koira mukaan. Vietä sinä vapaata koirasta riippumatonta elämää ja vaikka matkustele yms.
8. Hanki uusi mies jolla on aikuinen koira jos et kestä pentuja.
9. Jos et halua koirasta kokonaan eroon, vie se eläintentäyttäjälle. Jää mukava muisto pentuajalta pysyvästi kotiinne. Ikuinen pentu johon sinun on helppo samaistua.
10. Muuta asennettasi ja hyväksy että teillä on nyt koira ja kanna vastuu siitä mihin olette ryhtyneet.
Tuossa noita aluksi. Olen sitä mieltä, että ihmisten ei pitäisi roudata eläimiä ahtaisiin kaupunkiasuntoihin itsensä ja naapurien vaivoiksi. Mielestäni voitaisi aivan hyvin laatia asetus Koiran pitämisestä asuinhuoneistossa. Asetuksessa määriteltäisiin mm. että kerrostaloasunnossa ei saisi pitää koiraa vankina. Vähintään pitäisi olla määritelty vapaasti käytettävissä olevat neliöt joissa koira voi liikkua. Vrt. turkiseläimiä pidetään häkeissä jotka eivät saa olla liian pieniä. Kanoja lei saa pitää iian ahtaissa kopeissa eikä liian montaa samassa tilassa. Inhimillisempää ovat ns. lattiakanat. Koiran pitäminen pitäisi olla mahdollista sellaisissa olosuhteissa, joissa se pääsee olemaan ulkona ja tekemään tarpeensa aina kun sillä on siihen tarve. Koirat kärsivät mm. asunnon ilman kuivuudesta ja tämä aiheuttaa erilaisia iho-, korva- ja hengitystietulehduksia.

Pelastakaa ihmiset koirilta ja koirat ihmisiltä!!!

Neverdog olet väärällä palstalla

Ensinnäkin aloittajan vastuulla ei ole päätös pitää tai luopua koirasta. Aloittajan kumppani oli se, joka ensisijaisesti halusi koiran - ilmeisesti sen myös omistaa ja päävastuunkantaa. Ihan kuten meillä minä olen ne koirat halunnut ja niistä päävastuunkannan. Mies olisi aivan hyvin voinut elää loppuelämänsä ilman koiria. Sitä vastuuta ja sitovuutta hänkin pelkäsi - koira kun toki muuttaa koko perheen elämää ja vaatii osallistumista myös niiltä perheenjäseniltä, jotka eivät ole sitä koiraa ensisijaisesti halunneet.

Toiseksi on ihan normaalia tuntea "pakokauhua", jopa lieviä masennuksen oireita alussa kun taloon tulee uusi, outo otus, joka alussa tuntuu vain vaativan työtä. Et vielä tunne pentua, se ei tunne sinua. Teille ei ole muodostunut suhdetta ja yhteistä tapaa elää arkea. Älä ota stressiä asiasta. Jos asiat menevät normaalin kaavan mukaan niin pikkuhiljaa se kiintymys tulee kun pentu tulee tutuksi. Puuhailkaa yhdessä, käykää metsässä lenkilla MUTTA ota ronskisti myös sitä omaa aikaa ja pidä huoli siitä, että se koiran halunnut osapuoli tosiaan kantaa sen päävastuun.

Jos omat tuntemukset eivät ala helpottaa vaan ehkä jopa pahenevat niin sitten on aika alkaa miettiä muita ratkaisuja, mutta alussa on hyvä antaa ajan kulua ja olla stressaamatta vaikka se pennun tulo ei herättänytkään positivisia tuntemuksia

Olisi kiva kuulla miten tämä tarina päättyi. Arvaan että etenkin hyvin huolehtivaiset ihmiset saattavat ottaa kovasti stressiä ensi alkuun, koira on todellakin 24/7 mielessä, ja omaa aikaa ei tunnu olevan edes vessassa käynnin verran, kun pitää miettiä onko pienellä kaikki hyvin ja saako se riittävästi huomiota ja aktivointia. Kaipa ajan kanssa oppii myös rentoutumaan ja ottamaan itselleen omaa aikaansa ja luottamaan siihen, että koira pärjää vaikkei siinä ole joka hetki fyysisesti ja henkisesti kiinni.

JOs ahistaa niin kai sä ilmoitit miehellesi ennen hankintaa,ettet halua koiraa? Jos ilmoitit niin silloin on toimittu väärin.Joko sä lähdet,mies lähtee tai pentu lähtee.Se,joka koiran haluaa,huolehtii myös siitä.Toinen voi välillä auttaa toki.Koiran hankkimisessa pitää koko perheen olla yhtä mieltä,muussa tapauksessa ei kannata hankkia,koska se on väärin koiraa kohtaan.