vastatkaa:

Itkin melkeinpä päivittäin pari viikkoa eromme jälkeen, sitten myöhemmin silloin tällöin.

Suhteen jota ei oikeastaan ollukaan, tapahtumat satutti ihan perkeleesti (toinen osapuoli tahallaan?) ja kyllä siinä muutama kyynelkin vierähti. Omaa harjakuvia syyttäminen paljosta, muttei se paljoa löhduta... ja kaiken tämän jälkeen vieläkin haaveilee ja toivoo, että pystyiskö meistä vieilä jotain tuleen. Varsinkin jotkut pienetkin tapahtumat ja krijoitukset näihin ajaa. Hän on mun mielikuvissa maailman täydellisin nainen. noh, turhia haaveita, molemmat ovat kantansa ja tunteensa kertoneet ja sanat on sanottu jo aikaa sitten. pitäis yrittää unohtaa ja lopettaa näiden selaaminen ja yrittää kaikesta huolimatta unohtaa.

Mua satutti häne aina ilkeämmältä tuntuneet torjunnat, ja samaan aikaan vehtailut mulle lähteisten kaverien kannsa (joita ei ole paljoa). Tollasesta tulee aivan helvetin epäkelpoi olo, josta on vaikee nousta kunnolla taas yrittään jotain, niin että olis uskoa itteensäki. Ei mulla oo sinänsä sanomista muiden tekemisistä, mutta jotain syvää tunteettomuutta ja välinpitämättömyyttä mun lämpimiä tunteita kohtaan siinä tuntui oli.

Oliko se sitten turhautumista omaan itseensä vai ikävän takia? Ehkä molempia, mutta onhan tässä näin käynyt muutaman kerran. Ja varsinkin, kun oli noita pimeitä iltoja, niin se pahensi asiaa. Mutta, kun on sielultaan kuitenkin herkkä
ja romanttinen ihminen, niin ei kai se ihme ole.