perheelle/ystäville kertominen

marjukka22

Olen nuori nainen, jolla on todettu keskivaikea masennus ja lääkitystä ollaan aloittamassa. Lisäksi taustalla on vuoden takainen raiskausyritys, joka on aiheuttanut minulle pelkoa ja ahdistusta. Elämä on nyt puolisen vuotta ollut todella vaikeaa enkä ole selviytynyt esim. opiskeluistani. Kuten varmasti moni muukin masentunut, minäkin olen peitellyt ongelmiani ja oloani läheisiltäni ja esittänyt kaiken olevan hyvin. En ole uskaltanut enkä kehdannut kertoa kenellekään. Minusta tuntuu, että minun pitäisi pärjätä omillani enkä halua aiheuttaa huolta muille ihmisille. Kuitenkin minusta tuntuu, että minun pitäisi saada puhua asioistani, osittain myös selittää käytöstäni (ettei esim. aina jaksa lähteä kaikkialle, tehdä asioita kuten ennen yms.). Salailu vie myös hirveästi voimia enkä haluaisi valehdella läheisilleni. Tunnen kuitenkin syyllisyyttä huolen aiheuttamisesta ja koen, ettei minulla ole oikeutta pyytää tukea muilta.

Haluaisin kuulla teidän muiden kokemuksia perheelle/ystäville kertomisesta. Miten olette sen itse kokeneet, miten läheisenne ovat siihen suhtautuneet? Minua myös pelottaa, että esim. äitini itse saattaisi ahdistua, jos kuulisi tilanteestani. Onko teille käynyt näin? Oletteko kertoneet kaiken pahasta olostanne vai vaan osan? Miten olette kertoneet asiasta? Minun on vaikea ottaa asiaa puheeksi nähdessäni ystäviäni/vanhempiani/siskoani, vaikka olemmekin läheisiä.

8

426

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • juputiina

      Olen itse ollut nuorena samassa tilanteessa, ja taustalla oli raiskausyritys. Koin olevani itse vastuussa huonosta onnestani.
      Vaikka asia nyt ahdistaa sinua, koita ajatella, ettei kokemustasi tarvitse kertoa kotiväellesi. Ainakin minun oli helpompi unohtaa tapahtuma, kun se oli vain oma asiani. Lisäksi en voinut kuvitella, miten toiset voisi auttaa asian unohtamisessa. Jos kerrot aiasta muille, saat olla lisäksi huolissasi, mitä he tapahtumista ajattelevat. Ja ahdistaako kokemuksesi myös heitä ?.
      Myös masennus on asia, mitä toiset eivät ymmärrä. Ja jos ymmärtävät, he eivät voi mitenkään helpottaa oloasi. Se saa heidät tuntemaan syyllisyyttä vuoksesi.
      Jos kyse on itsetuhoisuudesta, voit toki pyytää apua ystäviltäsi. Lohduttaminen on silloin ehdottoman tärkeää. Koska tilasi ei ole vakavaa,
      kerro pahasta olostasi ammattiauttajille, he tietävät miten suhtautua asiaan.

    • ei oljenkorsia

      Samanlainen tarina itsellänikin vaan että on raiskattu, eikä mikään yritys. Kaiken inhottavan ja inhon ja kaikki muutkin tuntemukset olen pitänyt sisälläni ainakin edelliset 10 vuotta, ihan itselläni koska tiesin että mua vaan halveksuttais ja ihmeteltäis et mikä suvun musta lammas olenkaan. Ulkokuori kertoo et kaikki on ok.. sisällä jyllää helvetti.

      Mä en tule koskaan kertomaan sukulaisille olotilastani tai tästä masennuksesta, etteivät saisi lisää juoruilun ja naurun aihetta minusta.

      Kävin eilen (perjantaina) ekaa kertaa psykiatrisella sairaanhoitajalla juttelemassa, hmm eli kaikki on vasta alussa..hän hoitaa minulle "hoitopaikan".

      Minusta on helpompi kertoa asioista tuntemattomalle ihmiselle, kuin jollekkin sukulaiselle. Tietysti jos sinulla on luotettavia ystäviä niin miksei heillekkin voisi avautua. (minulla ei sellasia "herkkuja" ole. Ei ole koskaan ollutkaa ystäviä, kavereista puhumattakaan.

    • Puhu ja tunne!

      Hyvä idea on hankkia itselleen ammatillista tukea tai keskusteluapua muista kuin omasta perheestä tai ystävistä. Vaikka he haluaisivatkin auttaa, he eivät osaa, koska heillä on niin voimakkaasti omat tunteet mukana pelissä.

      Tässä eräs artikkeli:
      http://hyvaterveys.fi/artikkelit/Raiskattu-tarvitsee-tukea/554/

      Apua voi hakea esimerkiksi oman terveyskeskuksen psykologilta tai mielenterveystoimistosta.

      Tukinainen pitää myös vertaistukiryhmiä:
      http://www.tukinainen.fi/

    • häiriöinen

      Itse olen sairastanut yli kuusi vuotta masennusta ja muita mielenterveydenhäiriöitä. Aluksi juuri kukaan ei tiennyt sairaudestani. Tällä hetkellä ei varmasti ole ketään joka ei tietäisi. Olen ollut neljä vuotta työstäni sairaslomalla en todellakaan jaksaisi valehdelle yms. myös työkavereni ja esimieheni tietää. Suhtautuminen on lähes aina ollut positiivinen kun olen kertonut sairaudestani kukaan ei ole halveksinut tai kauhistellut minua. Varmasti joku selän takana pitää minua luuserina ja laiskana yms. mutta se on sitten hänen ongelmansa.

      Tottakai olen miettinyt, että ahdistuvatko läheiseni tilanteestani. Ja kyllä varmasti ahdistuvat, mutta he ovat kuitenkin aikuisia ihmisiä enkä voi kantaa vastuuta myös heidänkin tunteistaan ja suojella heitä. Toiseksi vaikka itsekkin luulin, että esim. töissä olin onnistunut peittelemään oireeni sanoivat työkavereni jälkeenpäin että he arvasivat kyllä mistä oli kyse. Joten peittely voi tuottaa jopa enemmän huolta.

      On jokaisen oma valinta, että kertooko vai ei. Mutta minusta on ollut hyvin helpottavaa että olen kertonut. En häpeä sairauttani mitä enemmän siitä puhuu niin sitä helpompi se on hyväksyä ja sitä vähemmän hävettävältä se tuntuu. Masennus on sairaus siinä missä vaikka syöpä ja samalla tavalla sairastunut on oikeutettu tukeen kuin kuka tahansa muukin sairas. Kaikkia ei voi koskaan miellettyää se on fakta, mutta sellaiset ihmiset jotka karstatavat minua masennuksen takia jätän omaan arvoon.

      Jokainen myös voi rajata kuinka paljon sairaudestaan kertoo. Ei tarvitse kertoa mikä on ehkä vaikuttanut masennuksen syntyyn jos ei halua jne... Intimiteettisuoja on voimassa sairaudenkin kohdalla.

    • Sumppi pk-seudulta

      Suosittelen hakeutumaan vertaistukitoimintaan mukaan, siellä on kohtalotovereita ja asioita käsitellään anonyymina. Itse ajattelen, että asioista vaikeneminen patouttaa ongelman ja seuraavat mukana. Puhuminen on ongelman käsittelyä ja helpottavaa.

      Hyville ystäville voi puhua, kunhan ei pidä heitä ainoina terapeutteina, eli väsytä ystäviä loputtomiin, mutta asiallinen keskustelu helpottaa molemmin puolin.

      Sisarillekin voi puhua, mutta riippuu sisarista ja sisarsuhteista, miten he sen ottavat.

      Psyykkisiä ongelmia ja patoutumia voi yrittää purkaa myös esim. rosen-terapialla. Itse olen vapautunut k.o. hoidossa katkeruudesta, jota en puhumalla saanut mieleni painolastista pois. Jälkeenpäin ajatellen k.o. terapia oli helpoin ja halvin, vaikka se maksaakin, se on auttanut hyvin monta muutakin masentunutta, eli vapauttanut syistä, jotka ovat ajaneet masennukseen. Suosittelen!

    • marjukka22

      Kiitos vastauksistanne! Minusta tuntuu kyllä että minun on pakko kertoa pahasta olostani läheisilleni, sillä salailu ja kulissien ylläpito tuntuu todella raskaalta ja ahdistaa minua päivä päivältä enemmän. Olen myös joutunut valehtelemaan heille asioistani ja se alkaa jo sotkea elämääni. Aion varmaankin (ainakin aluksi) kertoa vain masennuksestani enkä sen taustoista. Ehkä ystävien ja perheen reaktioista voi lukea, miten paljon he ovat valmiita kuulemaan todellisia syitä masennukseeni ja pahaan olooni... En tietenkään halua uuvuttaa heitä tai kaataa heidän niskaansa liikaa. Minulla on muutamia hyviä ja luotettavia ystäviä ja välit perheeseeni ovat läheiset ja hyvät. En vain tiedä, miten saisin asiani heille kerrottua. Jostain vain pitäisi kaivaa rohkeutta kertomiseen. Olen aina pitänyt ongelmat sisälläni joten kertominen tuntuu kovin vaikealta vaikka toisaalta tunnen suurta tarvetta saada olla rehellinen ja avoin ja uskon että sitä kautta saisin hieman helpotusta olooni.

      Vertaistuki on varmasti hyvä juttu mutta minun on tällä hetkellä hyvin vaikea lähteä mukaan mihinkään uuteen toimintaan. Omien ystävienkin tapaamiseen pitää kaivaa voimia, uusien ihmisten tapaaminen tuntuu hyvin raskaalta (lähes mahdottomalta) ajatukselta. Ehkä senkin aika vielä tulee.

      Psyk. sairaanhoitajan kanssa olen muutamaan otteeseen jutellut mutta meillä ei ole oikein kemiat kohdanneet. Olen hänestä kyllä saanut jonkin verran apua mutta välillä koko touhu on tuntunut turhalta. Jotenkin minulle on vain tullut tunne, että minun pitäisi päästä eroon tästä salailusta ja saada kertoa tilastani myös läheisilleni. Ehkä voisin sanoa, että en halua ketään huolestuttaa eikä heidän tarvitse pelätä puolestani sillä saan myös ammattiapua mutta en halua salata asiaa heiltä enää ja että tilanteeni on nyt mikä on.

    • niin tuttua...

      Varmaan tosiaan kannattaa kertoa perheel jos salailu vaivaa noin paljon. Itse en aio perheelle kertoa mitään. aikanaan yritin kertoa perhetutun tunkeutuneen saunaan tirkistelemään saunomistani. Vanhempani suunnilleen nauroivat. olin silloio 14, nyt melkein 30 eikä tapaus ole unohtunut. vanhempani eivät myöskään tuolloin välittäneet vaikka näkivät varmasti viiltelyjälkeni... silloin tajusin että maailma on raaka paikka, täällä täytyy pärjätä omillaan. ehkä tuo saunatapaus ja myöhemmin raiskauskin jättivät jälkensä. ehkä isän alkoholismi. lapsuuteni olen sulkenut pois mielestäni, en tiedä mitä luurankoja lapsuudessani on... nyt diagnoosini on keskivaikea masennus ja erilaisia ahdistusoireita. hoidossa käyn kahden itsemurhayrityksen jälkeen psykiatrian poliklinikalla.

      oikeastaan olen ollut onnellinen että ympärilläni on ollut muita välittäviä aikuisia koko ajan. nurempana harrastusporukan aikuiset osin tietämättään merkitsi todella paljon. kaipasin kosketusta ja huolenpoitoa kuin hullu puuroa. tavitsin jonkun joka sanoi että kaikki on hyvin. ehkä en osaqnnut enää antaa muiden välttää. kotona saatu oppi tapeettomuudestani oli mennyt perille. nykyinen aviomieheni pitää minua kuin kukkkaa kämmenellä.hän tietää osan taustoistani, mutta en vaivaa häntä masennuksellani koko aikaa. meillä on myös hyviä aikoja ka masennukseni pysyy aika hyvin kurissa lääkityksellä (joka ollut vasta noin vuoden kohdillaan).

      myös muutama läheinen ystävä tietää tilanteestani. heille on ollut helppo puhua. he ovat itsekin kokeneet monenlaista ja osaavat siksi suhtautua asioihin erittäin hyvin. en usko että ystäväni rasittuvat, meillä on myös viikkoja ja kuukausia ettei pahaa oloa ja masennustani huomaa. he kohtelevat minua samanarvoisesti, eivät "sairaana" tai mitenkään säälien. mieheni ja nykyiset ystäväni ovat tärkein tukeni. suurin muutos elämässäni tapahtui kun tajusin että joku ihminen voi välittää minustakin niin paljon. että olen tärkeä omana itsenäni. sen oppiminen vei kauan, ja vielä koulu jatkuu. rankkaa se on ollut.

      masennuksesta toipuminen ei koskaan ole helppoa. itse pelkään edelleen paempina päivinä, että hyvä olotila on harhaa ja romahdus tuleekuitenkin. samoin pelkään edelleen että en riitä.

      jaahas... tulipa taas kerrottua vähän enemmän kuin oli tarkoitus. tahdoin sanoa että kerro jos se tuntuu hyvältä ajatukselta.älä kuitenkaan pakota itseäsi ennen kuin olet valmis. ja muista että varsinkin raiskaus on asia jota ihmiset eivät välttämättä halua kuulla ja uskoa. ja että sekä sen että masennustiedon sulattelemiseen voi mennä aikaa. älä loukkaannu läheisten reaktioista. se voi olla pelkoa, ahdistusta ja huonoa oloa koska eivät ole voineet suojella sinua. oma perheeni ei ole koskaan palannut keskusteluun tuona saunailtana. he eivät ole valmiita puhumaan asiasta tai hyväksymään asiaa. minun on hyväksyttävä se tieto ja elettävä sen kanssa.

      voimia, mitä sitten päätätkin tehdä. ja muista että ainakin ammattiapua saa aina. ja esim täällä palstalla pahan olon purkaminen ja vertaistuki voi auttaa!

    • Aloitukseen kommentt

      Mulla on itselläni kokemus raiskausyrityksen kohteeksi joutumisesta ulkomaanmatkalla alaikäisenä n. 16-vuotiaana ja toinen kokemus raiskausyrityksen uhriksi joutumisesta, kun olin n. 19-vuotias ja jälkimmäinen oli mulle ehkä vielä pahempi kokemus, koska siinä ihan raiskaaja tunki ravintolabileiden jatkoilla tyynyä naamalleni ja valuin verta ( olin siis ollut neitsyt), sen jälkeen.... Sanoisinkin sinulle, että älä vaikene kokemuksestasi, vaan puhu , puhu ja vielä kerran puhu siitä, mutta valitse itsesi vuoksi hyvin tarkkaan, kenelle puhut: oikeat ammattiauttajat ovat varmaankin luotettavin taho.

      Läheisillesi ja perheellesi voit kertoa, jos haluat, mutta älä kuormita itseäsi...Äläkä ainakaan syyllistä itseäsi, koska sinussa ei ole mitään vikaa. Äläkä tee siten, kuin minä toimin silloin alaikäisenä ulkomaanmatkalla kokemani katuraiskausyrityksen jälkeen. Minä yritin tunkea tunkemalla sen kamalan kokemuksen pois tietoisuudestani ja aloin bilettää villisti ja muuta ja olin aika hervoton käytökseltäni, mutta seurauksena siitä etten tunteitani ollut käsitellyt, oli minulle ainoastaan se, että sairastuin nuorena anokreksiaan, josta todellinen toipuminen vei vuosia, vaikka näennäisesti elämässäni meninkin eteenpäin kuin höyryjyrä, eikä moni ehkä edes olisi voinut ulospäin minusta arvata, että miten vaikeiden kysymysten tuolloin painin.

      Ikävät kokemukset pitää käsitellä luottamuksellisissa ihmissuhteissa pois puhumalla: se on ainoa, miten niistä voi toipua. Minä olin nuorena sellainen, että minä en kyennyt käsittelemään tunteitani; ehkä siitä syystä sitten toisen kerran, jo 19-vuotiaaksi ehdittyäni, jouduin raiskausta yrittäneen uhriksi, niillä ravintolabileiden jatkoilla, joista siis jo kerroin. Raiskausta yrittänyt oli itseäni muutaman vuoden vanhempi sälli. Niinsanotusti mielestäni menetin myös vuosia elämästäni, kun en kyennyt seksuaalisuhteeseen tai normaaleihin teinien parisuhteisiin esim. lukioaikaisten poikaystävien kanssa, joita tapailin: ajattelin aina, että minussa oli vika, kun joku ulkomailla retuutti minut hiuksista pusikkoon 16-vuotiaana vaaleana suomalaisnaisena ulkomaanmatkalla, ja siten ei koskaan olisi pitänyt ajatella.

    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Ukrainan ulkoministeri: Moskova aistii tappion Ukrainassa

      Dmytro Kuleban mukaan Venäjä yrittää puheillaan pelotella länsimaita. Ukrainan ulkoministerin Dmytro Kuleban mukaan Venäjän esittämät varoitukset kol
      NATO
      261
      4178
    2. Stefu haikailee

      Julkaisi stooreissa kuvan vickestä. Sitten Martinasta treenaamassa Hangossa ulkona. Hmm.
      Kotimaiset julkkisjuorut
      264
      3408
    3. Harmi mies ettet arvostanut

      Minua tarpeeksi. Myöhemmin kaikki olisi palkittu ja olisin antanut sinulle aitoa rakkautta. Tämä sattuu mutta yritän ajatella, että ehkä se rakkaus ku
      Ikävä
      154
      1777
    4. Oi! Legandaarinen Vesa-Matti "Vesku" Loiri, 77, poseeraa kahdessa eri kuvassa - Some riemastui!

      Vesa-Matti "Vesku" Loiri on kyllä legenda jo eläessään. Hienoa nähdä, että virtaa piisaa. Voimia, iloa ja eloa, Vesku! https://www.suomi24.fi/viihde
      Suomalaiset julkkikset
      25
      1634
    5. Lavrov väläyttelee WW3:sta

      Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov varoittaa, että kolmannen maailmansodan uhka on todellinen. Lavrov sanoi venäläiselle uutistoimisto Interfaxille,
      Maailman menoa
      296
      1413
    6. Ketä Sofia fanit veikkaatte seuraavaksi lompakoksi?

      Kenestä Sofia höynäyttää itselleen seuraavan lompakon?
      Kotimaiset julkkisjuorut
      132
      919
    7. Voiko hyvää omatuntoa ostaa?

      Olen tässä nyt muutaman päivän paininut erään rahaan liittyvän pulman kanssa. Kerron ensin vähän taustaa ... Eli erosin 15 vuoden parisuhteesta 9 vuo
      Sinkut
      235
      853
    8. en vaan saa häntä pois

      Mielestäni pyörimästä. Onko kellekään toiselle käynyt näin? Ihastuin pakkomielteisesti noin vuosi sitten erääseen naiseen. Ei vaan katoa mielestä va
      Ikävä
      115
      817
    9. Suomi24 kysely: ihmisten kuplautumista ei pääosin koeta vakavaksi ongelmaksi

      “Kuplautumista on mahdotonta estää. Ihmiset ovat aina viihtyneet samankaltaiset arvot ja maailmankatsomuksen jakavassa seurassa ja muodostaneet sen pe
      Suomi24 Blogi ★
      17
      780
    Aihe