Olen tässä pitkän mietinnän jälkeen päätynyt siihen ratkaisuun että lähden päihdekuntoutukseen. Olen 23-vuotias nainen ja juonut olen 14-vuotiaasta saakka, 16-vuotiaana se alkoi kehittyä ongelmaksi. Haluan oikeasti nyt muuttua. Tämä on ollut raskasta niin minulle kuin läheisillenikin. Lisäksi on vain niitä juoppokavereita ja erityisesti myöskin alkoholiongelmainen poikaystävä. Osasyy miksi päihdekuntoutukseen on että haluan tästä kaupungista pois, en jaksa enää elää täällä. Haluan pois pysyvästi. En sitten tiedä miten käy suhteelle. Miten saisin hänetkin haluamaan raitistua? . Ja mikä tärkeintä, minulla on huostaanotettu poika, kohta 3v. jonka haluan takaisin.
Ainut ongelma tässä on esimerkiksi kaikki minun ennakkoluulot hoitopaikkoja vastaan, sosiaaliset pelot ja paniikki (tärisen nytkin päihdekuntoutus-ajatuksesta), ottaako kaikki minut tervetulleena vastaan, osaanko jutella ihmisten kanssa, entä jos olo käy sietämättömäksi.. No tiedän että apuahan siellä on tarjolla mutta luotanko siihen.. Pelottaa suoraansanotusti. Mutta varmaa on se että haluan kuntoutua. Haluan niin onnistua edes kerran elämässä. Saako mulle tapahtua mitään hyvää?
Ainut ongelma tässä on esimerkiksi kaikki minun ennakkoluulot hoitopaikkoja vastaan, sosiaaliset pelot ja paniikki (tärisen nytkin päihdekuntoutus-ajatuksesta), ottaako kaikki minut tervetulleena vastaan, osaanko jutella ihmisten kanssa, entä jos olo käy sietämättömäksi.. No tiedän että apuahan siellä on tarjolla mutta luotanko siihen.. Pelottaa suoraansanotusti. Mutta varmaa on se että haluan kuntoutua. Haluan niin onnistua edes kerran elämässä. Saako mulle tapahtua mitään hyvää?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Nojoo.
Olet muutenkin siinä iässä, että jokatapauksessa korkea aika ympäristön vaihdokselle. Niettä katkolle, skoleen muualle, duuniin muualle, poika mukaan.
Typerintä mitä voi tehdä, on käydä katkolla ja jäädä entisiin nurkkiin pyörimään.
Poikaystävä oma lukunsa, se on niinkuin enenpi sen asia kuitenkin. Noin nuorena partnerit tahtoo vaihtua, ihan ilman juopotteluongelmiakin. Tai sitten ei, se nyt vaan menee, miten menee.
Palaa asiaan muutaman kymmenen vuoden kuluttua, mieti sitten, mikä meni hyvin ja mikä ei.
Hinaudut hoitoon, alat samalla suunnittelemaan ja toteuttamaan jatkosuunnitelmia, se siitä.
Käy kurkkaamassa www.minnesota-hoito.fi rankin mutta tehokkain hoitokoko hoidon käyneistä yli 90% raittiina pitkäaikais seurannassa 10 vuoden ajalla.
Ei lahko ei lääkkeitä vain aito ymmärrys itsestäsi ja sairaudestasi.
"ei lääkäreitä"
SIINÄPÄ SE OLEELLISIN TULIKIN.
Kyllä siellä kuntoutuksessa kaikki tietysti alkuun jännittää, mutta omat kokemukseni olivat aikoinaan hyviä.
Rohkeesti vaan mukaan, ei siellä tarvii osata mitään heti puhua, saa olla hiljaakin ja opetella talon tavoille.
Minnesota-hoidosta en mitään tiedä, olen itse käynyt ihan kunnan järjestämässä päihdeyksikössä 5 viikon täysihoidon ja jatkoseuranta A-klinikalla.
Mulla tämä toimi hyvin, siitä sain hyvän alun raittiuteen, tosin työ alkaa vasta sen jälkeen kun laitoksesta ulos astuu.
Paikkakuntasi A-klinikan kautta saat tietoa eri vaihtoehdoista ja sitten ei muuta kuin menoksi ja tervetuloa takaisin ihmisten ilmoille hieman uusilla eväillä varustettuna.
Vittu mua vituttaa kun ei pääse edes mihikään työharjotteluun. Työkkärissä käskivät vaan mennä päihdehoitoon.
ne missaa pari tärkeää pointsia:
a) Juon just sen takia, kun ei ole duunia
b) Päihdekuntoutuksista ei ole mitään hyötyä. Vituttaa vaan siellä katsella ja kuunnella kaiken maailman hörhöjä ja kun koko ajan puhutaan rännäämisestä, niin alkaahan siinä tehdä mieli ja sitten sitä kohta parin päivän päästä ollaankin jossain kaljaa kittaamassa. Ja viinat siihen kyytipojaksi vielä.
Ei. En aio mennä enää mihinkään kuntoutukseen. Haluan olla selvinpäin, koska silloin elämä on 100000 kertaa parempaa. Mutta kuntoutukseen en mene, koska se on tuonut ainakin itselleni vaan takapakkia, aina. Kokemusta on useiden vuosien ajalta.
Kuntoutus on ihan mukavaa. Kuukausi lepokodissa, hyvässä täysihoidossa.
Sen jälkeen kunto onkin jo niin kohonnut, että taas kestää kännätä puolisen vuotta!