Nyt olen ottanut ensimmäisen askeleen kohti valoa. Minä olen narsistisen äidin ja sisarpuolen kaltoinkohtelema nainen. Minulla kesti liian kauan tajuta ettei muilla ole sellaista perhettä, joissa heitä mitätöidään, halveksutaan ja puhutaan pahaa selän takana - omassa perheessä. Että ei ole normaalia, että oma äiti puhuu minusta pahaa siskoni kanssa ja aiheuttaa riitoja suosikkinsa ja meidän "huonompien" välille. Leikkii marttyyria, kun asiat ei mene suunnitelmiensa mukaan. Että hän haukkuu sumeilematta ylikilttiä isääni minulle.
Hakeuduin viimein yli 35-vuotiaana terapiaan. Tästä se alkaa. Diagnoosi oli keskivaikea masennus, mutta olen päättänyt selvitä vaikka siihen menisi kauan. Minulla on onnekseni tukena aivan mahtava oma perhe.
Viimeinen vuosi on ollut rankka. En voi vieläkään tajuta minkä jyrän alle jäin, vaikka minulla on vuoden ikäinen pieni lapsi, joka meinasi kuolla syliini elämänsä alkumetreillä. Suuri yhteinen suru vuodenvaihteessa kuolleesta apestani, josta minäkin pidin paljon. Miksi minun kimppuuni on pitänyt hyökätä kerta toisensa jälkeen aivan järjettömistä keksityistä syistä. Mitätöidä miestäni ja minua - lastakin vilkkauden takia.
Olen toistaiseksi laittanut molempiin välit jäähylle. En kaipaa elämääni yhtään pisaraa enempää pahaa mieltä ja huolta. Sitä on ollut omasta takaa enemmän kuin olen kestänyt.
Onko jollain hyviä vinkkejä toipumiseen? MIkä olisi paras terapiamuoto - psykoterapiako? MIten olla syyllistymättä jatkuvasta syyllistämisestä ja pitää linjansa? Kuinka kauan menee että saa oman äidin särkemän sydämen sirpaleet kasaan? Pystynkö koskaan antamaan anteeksi tapahtuneita vääryyksiä? Tällä hetkellä tuntuu etten pysty, vaikka kuinka järjellä koettaisin ymmärtää asioita. En voisi ikinä kohdella lapsiani epätasa-arvoisesti ja kierosti.
Eväitä matkalleni?
Hakeuduin viimein yli 35-vuotiaana terapiaan. Tästä se alkaa. Diagnoosi oli keskivaikea masennus, mutta olen päättänyt selvitä vaikka siihen menisi kauan. Minulla on onnekseni tukena aivan mahtava oma perhe.
Viimeinen vuosi on ollut rankka. En voi vieläkään tajuta minkä jyrän alle jäin, vaikka minulla on vuoden ikäinen pieni lapsi, joka meinasi kuolla syliini elämänsä alkumetreillä. Suuri yhteinen suru vuodenvaihteessa kuolleesta apestani, josta minäkin pidin paljon. Miksi minun kimppuuni on pitänyt hyökätä kerta toisensa jälkeen aivan järjettömistä keksityistä syistä. Mitätöidä miestäni ja minua - lastakin vilkkauden takia.
Olen toistaiseksi laittanut molempiin välit jäähylle. En kaipaa elämääni yhtään pisaraa enempää pahaa mieltä ja huolta. Sitä on ollut omasta takaa enemmän kuin olen kestänyt.
Onko jollain hyviä vinkkejä toipumiseen? MIkä olisi paras terapiamuoto - psykoterapiako? MIten olla syyllistymättä jatkuvasta syyllistämisestä ja pitää linjansa? Kuinka kauan menee että saa oman äidin särkemän sydämen sirpaleet kasaan? Pystynkö koskaan antamaan anteeksi tapahtuneita vääryyksiä? Tällä hetkellä tuntuu etten pysty, vaikka kuinka järjellä koettaisin ymmärtää asioita. En voisi ikinä kohdella lapsiani epätasa-arvoisesti ja kierosti.
Eväitä matkalleni?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Voi, olen surullinen puolestasi! Olen itsekin 35-vuotias ja lopetin jonkin aikaa sitten yli kolme vuotta kestäneen psykoterapian. Terapian aikana ymmärsin mistä oli kyse: persoonallisuushäiriöisestä äidistä ja sisaruksistani (ja tasapuolisuuden nimissä minun on myös kerrottava, että minullakin oli persoonallisuushäiriö, koska olinhan elänyt ja kasvanut samassa perheessä).
Parasta toipumista ainakin minulle oli pitkä kognitiivinen psykoterapia, jossa rakensin itselleni terveemmän identiteetin ja minän. Opin myös pitämään puoliani ja vetämään rajat, erityisesti kaikille "hankalille" ihmisille.
Tällä hetkellä en ainakaan itse ole voinut antaa anteeksi siskolleni, joka jostain syystä sai aikaan tuhoa minun elämässäni ehkä jopa enemmän kuin äitini, jota en erityisemmin muista koko lapsuudesta - paitsi tietysti niistä hetkistä, kun hän sai raivo- ym. kohtauksia.
Olen myös erottanut ymmärtämisen ja hyväksymisen toisistaan. Ymmärrän, mutta en hyväksy, varsinkaan heidän käyttäytymistä.
Tällaisilla asioilla on tapana periytyä, vaikka ei tahtoisikaan: kukapa nyt tahtoisi olla persoonallisuushäiriöinen. Meilläkin on ollut sukupolvia pitkä ketju, joka voi katketa ainoastaan psykoterapiaan.
Ei minunkaan vanhempani koskaan ajatelleet kohtelevansa meitä kolmea lasta epätasa-arvoisesti, koska heitä oli omissa kotonaan niin kohdeltu. Silti he tekivät niin aina, eivätkä edelleenkään tajua asiaa, koska eivät ole koskaan käyneet terapiassa käsittelemässä omaa minäänsä, muistoja, traumoja ja omaa vastuutaan.
MInä suosittelen sinulle oman itsesi sekä lastesi takia pitkää psykoterapiaa, jossa voit vapautua omista traumoistasi, kasvattaa terveen minän (joka ei ole välttämättä saanut kasvaa terveeksi sairastuneiden vanhempiesi kodissa) ja kohdata todella syvimmän itsesi.
Voimia sinulle, kaikki menee varmasti hyvin. Minun neuvoni on olla lempeä itselle, antaa itselle niin paljon aikaa kuin tarvitsee, koska toipuminen voi kestää tovin ja anteeksianto myös. Kohtaa rohkeasti kaikki pelottavimmatkin ja vaikeimmatkin asiat ja muistot terapiassa, tämän jälkeen ne eivät enää hallitse sinua.
Ole hyvä itsellesi ja voi hyvin!
Kiitos vastauksesta! Niin tuttua. MInulla ei ole myöskään äidistä muistoja kun olin pieni. Ei ainuttakaan muistoa siitä, että istuisin äidin turvallisesssa sylissä ja saisin hellyyttä. Häpeää ja syyllisyyden tunteita ja niiden sävyttämiä muistoja senkin edestä : (.
Tottahan minullakin on käsiteltävää, olen niin monin tavoin rikkinäinen lapsuuden ja aikuisiän jäljiltä. Ison osan omista ongelmistani oivalsin ensimmäisen avioliittoni päätyttyä eroon (syystäkin) ja kasvoin aimo harppauksen ihmisenä itsenäistyttyäni omilleni. Vielä olisi käsiteltävänä tämä huono itsetunto ihmissuhteissa ja rajojen vetäminen. Olen vieläkin ylikiltti ja minulla on liiallinen tarve jostain syytä koettaa tehdä mitä muut haluavat vaikka en itse haluaisikaan. Ilmeisesti opin lapsuudessa mielistelijäksi (yöks) konfliktien välttämiseksi. Siinä on vielä työsarkaa...
MInullakin on vaikeinta antaa siskolleni anteeksi, sillä en ymmärrä miksi hän on niin julma. Ikäeroa ei kuitenkaan ole paljoa ja hänelläkin on lapsia. Sen ymmärrän, että äitini ei enää melkein 70 täyttäneenä tule muuttumaan. Hänen äitinsä oli samanlainen ja hän jatkoi "perinnettä". Siskoni toivoisin tajuavan tuhoisan käytöksensä ja ymmärtävän sen seuraukset.
Niin, ymmärtää ja hyväksyä ovat kaksi eri asiaa. Vaikka järjellä ymmärrän, niin en voi mitenkään hyväksyä. Luulen, että nyt kun pääsin terapian alkuun niin aion olla olematta yhteyksissä kunnes pääsen hyvään alkuun. Ja jos siltä tuntuu niin elän omaa elämääni siitäkin eteenpäin, jos ongelmat jatkuvat.
Aloitan ensin muutamalla kerralla ja minulle luvattiin, että pääsen pidempään mikäli olen sen tarpeessa. Ensimmäinen kartoitus on jo ensi viikolla : ). Varmasti olenkin. Lapseni tarvitsevat äidin, joka ei ole masentunut ja surullinen jatkuvasti.
Kiitos sinulle : ).