Runo mummosta, joka nyt on vainaja

Lapsi kun olin, yhteisiä hetkiä vietimme.
Iloisena sä mua hoivasit, elämän parhaimman mulle toivoit.
Ilonkyyneleet kirkkaat poskipäitäsi myöten valuivat, kun vastasyntyneen lapsen pienoisen näit, minut. Iltarukouksen kauneimman mulle luit ennen menoani maille unten, lopuksi suukon koskettavan mulle soit.

Vanhuus yllättäen sua rasittaa alkoi.
Luovutit, jaksanut et tuskaa vanhuuden tuottamaa enää.
Muiston itsestäs meille parhaimpana huolehtivana mummona jätit.
Valokuvien kautta enää kosketukses tunnen.

Näe emme sua enää, vai sä meidät näet.
Paikkaan siirryit, jossa vaivat haittana enää ole ei.
Elämäämme meidän seuraat, odotat tuloamme meidän sun luoksesi.
Silloin tällöin aavistamme, sä paikalla olet, katsot meitä.


Jälkeen kuolemansa mummon, eräänä aamuna, pikkulintu pieni sirkuttamaan ikkunalaudalle tuli. Kuin kertoen, että mummo parempaan paikkaan tiensä löysi, harhailla tarvinnut ei hänen.


Sä uniimme tulet, surkeana itket, kaipaukses kova kun on.
Maailmasi sun siellä jossain on, meitä odotat.





Vielä tapaamme kyllä...