Odotan ensimmäistä lastani ja olen alkanut miettimään omaa suhdettani lapseeni. Koen, että minulla on jo nyt niin vankka suhde lapseeni, että voi olla vaikeaa antaa häntä edes toisen ihmisen syliin kun lapsi on syntynyt. En tiedä miten pystyn antamaan vauvani edes oman siskoni syliin, jolla ei siis ole vielä omia lapsia ja on yleensä aina neuvomassa joka asiassa, vaikka itsellä ei varsinaista kokemusta/tietoa asiasta olekaan. En yhtään ihmettelisi vaikka tulisi neuvomaan minua imettämisessä tai vaippojen vaihdossa. Myös anoppini on saman tyylinen ihminen.
Koen, että otan oman äitini avun ja neuvot avosylin vastaan, koska hän auttaa omasta tahdostaa ja hyvyydestään. Tuntuu, että anoppini neuvoo vain sen vuoksi, että saa päteä. Olen itse ammattini puolesta sellaisessa työssä, jossa ollaan paljon tekemisissä pienten lasten ja vauvojen kanssa, joten uskon omiin tietoihini ja taitoihin, joita minulla on. Tuntui myös jotenkin todella ikävältä kun siskoni sanoi, että aikoo pitää kesälomaa pari viikkoa juuri silloin kun lapsi syntyy, että voi viettää aikaa sitten sen kanssa. Itse olen taas ajatelltu niin, että haluaisin olla pienen vauvani ja mieheni kanssa mahdollisimman paljon keskenämme ja tutustua perhe-elämään sekä lapseen. Vieraita saa toki käydä, mutta "asumaan" tai "aikaa viettämään" en toivoisi heidän jäävän.
Pelkään myös sitä tilannetta, että kun joku sukulainen on meillä vauvaa katsomassa ja vauva alkaa esim itkemään, että vauva siepataan minulta. Ikään kuin heillä olisi "lupa" lohduttaa lasta. Itse koen, että pieni vauva tarvitsee oman äidin tai isä lohtua.
En tiedä olenko itsekäs, mutta tällaiset tunteet ja ajatukset pyörivät mielessä. Laskettuun aikaan olisi vielä 2 kuukautta. Pitäisikö minun jotenkin muuttaa ajatusmaailmaani? Miten te muut ensimmäistä lasta odottavat koette asian?
Koen, että otan oman äitini avun ja neuvot avosylin vastaan, koska hän auttaa omasta tahdostaa ja hyvyydestään. Tuntuu, että anoppini neuvoo vain sen vuoksi, että saa päteä. Olen itse ammattini puolesta sellaisessa työssä, jossa ollaan paljon tekemisissä pienten lasten ja vauvojen kanssa, joten uskon omiin tietoihini ja taitoihin, joita minulla on. Tuntui myös jotenkin todella ikävältä kun siskoni sanoi, että aikoo pitää kesälomaa pari viikkoa juuri silloin kun lapsi syntyy, että voi viettää aikaa sitten sen kanssa. Itse olen taas ajatelltu niin, että haluaisin olla pienen vauvani ja mieheni kanssa mahdollisimman paljon keskenämme ja tutustua perhe-elämään sekä lapseen. Vieraita saa toki käydä, mutta "asumaan" tai "aikaa viettämään" en toivoisi heidän jäävän.
Pelkään myös sitä tilannetta, että kun joku sukulainen on meillä vauvaa katsomassa ja vauva alkaa esim itkemään, että vauva siepataan minulta. Ikään kuin heillä olisi "lupa" lohduttaa lasta. Itse koen, että pieni vauva tarvitsee oman äidin tai isä lohtua.
En tiedä olenko itsekäs, mutta tällaiset tunteet ja ajatukset pyörivät mielessä. Laskettuun aikaan olisi vielä 2 kuukautta. Pitäisikö minun jotenkin muuttaa ajatusmaailmaani? Miten te muut ensimmäistä lasta odottavat koette asian?
Vastaukset 18
Vanhimmat
Itsellä on vieläkin toi tunne tää multa riistetään lapsi sylistä jos rupee itkemään tms, tai tullaan joka asiassa neuvomaan varsinkin anopin puolelta... Oman äitini neuvot olen ottanut avo sylin vastaan, mutta tuntuu että kaikki muut ovat sitä mieltä että he tietävät mikä on meidän lapselle parasta ja minä/ mieheni emme tiedä. Heti esikoisen synnyttyä ahdisti anopin tunkeilevaisuus, mm että halusi syöttää (osittain imetin) ja koko ajan heilläkin käydessä pitää sylissä eikä antaa mun syliin ollenkaan, ja kerran kun oltiin kotona niin anoppi oli käymässä ja oli tytön iltapala aika niin sanoin miehelleni että toisi mulle tytön soseet että annan iltapalan niin saapi sitten laitettua nukkumaan, niin anoppi rupesi syöttämään iltapalaa vaikka olin justiin sanonut ETTÄ MINÄ ANNAN ILTAPALAN, loukkaannuin siitä niin että lähdin pihalle ja jätin miehen äitinsä kanssa lastamme hoitamaan, kys tapahtuman jälkeen on sitten antanut minunkin hoitaa kotonani varsinki lapseni.
Ihan samanlaisia ajatuksia minulla..
Vaikka laskettuun aikaan vielä pari kuukautta, rakastan tuota masuasukkia jo ihan mielettömästi ja pelonsekaisin tuntein mietin, millaista elämästä sitten tulee. TIEDÄN nimittäin, että kommentteja ja "hyviä" neuvoja alkaa sadella saman tien, kun päästään sairaalasta kotiin. Minäkin haluaisin olla pari ensimmäistä viikkoa ihan rauhassa kotona miehen ja lapsen kanssa, mutta voin arvata, että vieraita tulee melkein heti, kun ollaan kotiin päästy.
Anopilla on koko raskauden ajan ollut vähän sellainen asenne kuin lapsi olisi hänen eikä meidän. Jos aikoo kovin puuttua asioihin, aion ihan rohkeasti sanoa, että tämä on muuten meidän lapsi, ei hänen. Anopilla kyllä muuten on hyvä asenne kasvatukseen ym. Ei ole ylisuojelevainen tms.
Omalta äidiltäni taas mielelläni ottaisin apua vastaan ensimmäisinä viikkoina, mutta hän on ihan hysteerinen lasten kanssa, kun pelkää kaikkea mahdollista, mitä lapselle voi sattua. En halua, että lapsi ensimmäisenä kokee riidat äidin ja mummon välillä...
Ja tuo on yksi niistä mun suurista peloista, että anoppi tai oma äiti vie multa lapsen, jos se itkee, koska "en osaa lohduttaa". Tottakai lapsen pitää tottua muihinkin ihmisiin ja oppia luottamaan, että hänestä huolehditaan - jos ei oma äiti/isä niin joku muu. Mutta jos meidän lapsi itkee, niin haluan, että ensisijaisia lohduttajia on äiti ja isä.
Kai tässä on vaan opeteltava sanomaan asiat suoraan niin kuin ne on. Mies ei ennen oikein osannut sanoa vastaan omille vanhemmilleen enkä minä omille, mutta sekin taito on kehittynyt. Eli pitää vaan tehdä pelisäännöt selviksi, miten toimitaan lapsen kanssa. Pelkään myös sitten lapsen kasvaessa, että miten isovanhemmat alkavat syöttää hänelle herkkuja ym. kun meillä niitä yritetään välttää... Ihan varmasti anoppi ja äitini tyrkyttävät lapselle herkkuja kysymättä lupaa meiltä. Täytyy vaan sitten mainita asiasta. Varmaan loukkaantuvat, mutta ei voi mitään...
nytr pääsiäisenä anoppi antoi suklaamunan tytölle joka oli tuolloin vajaa 10kk vaikka olen sanonut että ei suklaata tms, silloin tällöin voi ehkä antaa pullaa tms, mut muuten herkut on off listalla...
Ja pari kuukautta taka perin niin anopåpi antoi vanhan puhelimen tytölle leluksi niin ei saanut sitä syyöä, vaikka kotona olevaa puhelinta ollaan annettu laittaa suuhun, ja kaikki muukin mitä ei kaupasta ostettuja oikeita leluja niin niitä pitää käsitellä tutti suussa..
Mie luulen, että olen tavallaan samanlainen, mutta toisaalta nyt etukäteen ajateltuna (!) luotan itseeni sen verran että luulen, etten koe muiden neuvoja uhkana. Saa nähdä miltä tuntuu tosipaikan tullen! Mutta että pitäisi antaa lapsi jonkun muun kuin miehen syliin, saati sitten joskus aikanaan jonkun hoitoon!! :) Tuntuu, että en voi luottaa lastani anopilla tai äidilleni hoitoon, vaikka olemmehan minä ja mieheni hengissä ja "käyttökelpoisia".
Muistan, miten tiukasti kälyni minua tuijotti aikanaan kun heidän esikoisensa oli hetken sylissäni vastasyntyneenä. Silmistä näki miten ne huusivat että "SE ON MINUN LAPSENI, ANNA SE HETI TAKAISIN!!!" mutta hän ei sanonut mitään. Palautin murusen sovinnolla ilman välikohtauksia. Luulisin, että jossain määrin nuo tuntemukset kuuluu asiaan, ja varmaan ne tilanteet voisi kuitata sopivalla avoimuudella ja huumorilla "sori, mutta nyt mulla kyllä on niin orpo olo että antakaa se vauva takaisin, on nää hormonit tällaisia...".
Niin sitä vain toivoo, että muut ymmärtävät äidin tai yleensäkin vanhempien ensitunteet omaa lasta kohtaan. Tarvitseehan esim. koiraemo muutaman viikon ennen kuin päästää vieraita ihmisiä tai koiria pentujensa lähelle. Sama juttu ilmeisesti ihmisilläkin! Muistan, kun saimme noin vuosi sitten koiranpennun ja anoppini sanoi kerran tai itseasiassa muutamankin kerran pennullemme, että "tule äidin syliin". Voin hyvin kuvitella, että hän sanoo samalla tavalla meidän vauvalle. En tiedä miten kestäisin/regaoisin kuullessani tuon lauseen :/. Lisäksi hän syötti koirallemme keksejä kysymättä meiltä. Mieheni sanoi äidilleen, ettei koiralle saa antaa keksejä. Hän ei kuunneellut ollenkaan vaan sanoi, että "pitäähän lapselle antaa hyvää". Ja kyse oli siis koirasta.
Olen kyllä ajatellut jo varoittaa ainakin omia vanhempiani ja muuta perhettä, että sanon kyllä sitten suoraan jos haluamme olla keskenämme vauvan kanssa, esim. jos soittavat ja haluaisivat tulla käymään. Täytyy tehdä asia vain selväksi mistä on kyse, etteivät loukkaannu. Itse olen niin kiitollinen siitä, että saamme vauvan ja koen, että vaipanvaihdot ja muu jatkuva vauvan hoitaminen yöheräämisineen on etuoikeus. En koe, että tarvitsen siinä jotakin apua. Haluan ottaa kaiken ilon irti oman vauvani hoitamisesta.
Eniten minuakin pelottaa, että vieraiden ollessa meillä vauva riistetään minulta ja kierrätetään vieraiden sylissä. Sitten vain sanotaan, että te saatte pitää vauvaa sylissä ihan tarpeeksi, nyt on meidän vuoro!
Tuo koira-esimerkki on muuten hyvä. Meillä myös molempien, miehen ja minun, äidit syöttää koiraakin ilman lupaa. Ja suorastaan loukkaantuvat, jos kieltää. Että sama juttu tulee varmaan olemaan lapsenkin kanssa. Veljeni ja hänen vaimonsakin oli äidin mielestä ihan kamalia, kun eivät pienelle lapselle syöttäneet koko ajan vain leipää, vaan aterioilla piti syödä myös ihan kunnon ruokaa... Meillä kun kotona mässytettiin vaaleaa leipää ja se kyllä on näkynyt koko perheestä. Minä ja veli ollaan kyllä nyt ihan kunnon ruokaan ja täysjyvätuotteisiin siirrytty ja äidin mielestä se on ihan humpuukia.
Miehen perheen luona taas on aina jotain herkkuja kahvin kanssa. No, hyvähän se niillä geeneillä on mässyttää pullaa, mutta eiköhän se kuitenkin jossain vaiheessa ala näkyä verisuonissa jne.
Huokaus... Ihanaa tulla äidiksi, mutta miksi sukulaisten kanssa pitää olla aina niin hankalaa...?!?
Meillä kävi nyt viikonloppuna minun vanhemmat ja mieheni vanhemmat kylässä, puhuttiinkin jo vähän siitä että mitä sitten kun vauva syntyy..
Ja kaikki nyt sitä mieltä että tottakai tulevat heti auttamaan jos tarvitaan apua, muuten jätetään rauhaan niin että saamme rauhassa totutella arkeen pikkuisen kanssa=)
Ja noh, saattaahan se olla että heidän mielipide muuttuu vielä, mutta näillä näkymin vaikuttaisi ihan hyvältä...
Koska jos kaikki olisivat tänne tunkemassa niin ei riittäisi että on anoppi ja oma äiti, kun on vielä äitipuoli joka haluaa kuitenkin osallistua "varamummina" =)
Jos jokin nyt jännittää niin se miten tasapainottaa sitten isän luona käymiset ja äidin luona käymiset, ettei omalle äidille tule paha mieli jos äitipuoli saiis olla enemmän tekemisissä vauvan kanssa....
No, aikuisia ihmisiä kaikki ollaan, ja puhumalla asiat selviää (tai ainakin pitäisi) =)
olisit edes kiitollinen että on joku joka auttaa. Taitaa olla niin että kun on niin ei osata arvostaa mitään. Joillakin on useampi lapsi eikä pataljoonaa ihmisiä hyysäämässä. Sitten naama nyrpällä mietitään kun en pysty antaa lastani toisen syliin! Jösses,mikä sun ikä on? Hanki kuule oikeita ongelmia,ok?
Itsekin ihmettelin, että eikö kukaan täällä ajattele näin. Itselläni ei vanhempia pahemmin kiinnosta ja miehen vanhemmat ovat kuolleet ja olisin ikionnellinen, jos olisi joku, joka olisi kiinnostunut meidän lapsistamme ja haluaisi joskus heitä huomioida. Jotkut herkkujen salasyöttämiset ovat pientä siihen verrattuna (eivätkä ne kuitenkaan ole jokapäiväisiä), että lapsilla on paljon välittäviä ihmisiä myös vanhempien lisäksi.
Itse olen joutunut ensimmäiset viikot lasten syntymien jälkeen olemaan yksin (vauvan, lasten ja miehen kanssa) kotona ja ne ovat kyllä elämäni tuskallisimpia aikoja. Kukaan ei käy ja vastasyntyneen kanssa ja alapää tohjona ei oikein ollut mahdollista itse lähteä minnekään.
Ja ajattele niitä AIDS-lapsia, joilla ei ole edes omia vanhempia!!
Ei vaan, hyvä näkökulma todellakin, mutta eiköhän jokainen koe asiat ongelmiksi aina omassa viitekehyksessään, ei naapurin.
Mun on pakko tuoda vähän erilainen näkökulma tähän... mun on jotenkin tosi vaikea ymmärtää tuota vauvan kertakaikkista omimista. Vauva on kuitenkin äitinsä ja vanhempiensa aina, ja sitä yhteistä aikaa jää vaikka kuinka paljon. Mitä se on oikeasti vanhemmilta pois, jos joku toinen pitää vauvaa hetken? Eivät ne vauvat sentään niin herkkiä ole, että menisivät rikki tai pilalle jos niitä joku toinen aikuinen ihminen turvallisesti käsittelee! Mielestäni pienet vauvat ovat aivan ihania, ja minusta on myös ihanaa kun oma vauvani voi tuoda ilon ja lämmön tunnetta muille ollessaan heidän sylissään. Minulla siis on kolme lasta itsellä, enkä ole yhdestäkään koskaan ollut mitenkään "mustasukkainen" vaan antanut kyllä kaikkien halukkaiden heitä pidellä!
Tuoreilla äideillä on ensimmäisten viikkojen aikana hyvinkin erilaisia tunnelmia. Jotkut kokevat lapsen jatkuvan läsnäolon ahdistavana ja ehkä jopa vauvan vähän mielenkiinnottomana, tylsänä, jotkut taas eivät malttaisi pissillä käydä ilman kääröään. Ja useimmat asettuu lähelle jatkumon normaalia keskiväliä.
Se, ettei ymmärrä jonkun tunnetta, ei tee siitä tunteesta pienempää tai väärempää. Ihmiset reagoi eri tavalla, eikä varmasti vähiten synnytyksen jälkeisessä hormonimylläkässä. Ei se siitä järkevää tee, mutta ei väärääkään. Hienoa, että olet säästynyt mustasukkaisuuden tunteilta!
Kolmenpienenäiti; lämmin kiitos fiksusta kannanotostasi!
Aurinkoista kesää!
kyllä se siitä ajan kanssa,jää turha nipottaminen yleensä pois. Varsinkin kun ei voi enää keskittyä itseensä ja yhteen vauvaan/lapseen. Itsekin pidin itseäni kaikkitietävänä ensimmäisen kanssa,ammattini puolesta. Niin vain kävi että äitiys olikin jotain ihan muuta kuin mitä kirjoissa tai vieraitten lasta hoitaessa. Puistoissa näkee joskus äitejä jotka menee ainoan lapsen perässä liukumäkeenkin vaikka lapsi on jo iso ja kyvykäs itsenäiseen toimintaan turvallisesti. Kun on aikaa niin jokainenhan voi kasvattaa lapsensa pumpulissa jos haluaa. Ei saa sitä sitä ja sitä.
En mie ajatellut että tässä kukaan kokisi olevansa "kaikkitietävä", vaan pikemminkin juuri siinä alun valtavassa epävarmuudessa kun opettelee luottamaan itseensä äitinä/isänä, kokeneempien ylenpalttinen kommentointi ja ohjaaminen horjuttaa tunnetta omasta selviytymisesta sen sijaan että tukisi sitä. Ei ole lainkaan harvinainen ilmiö, että esimerkiksi isovanhemmat nakertavat vanhemman itsetuntoa tai auktoriteettia. Apua pitää osata pyytää, ottaa vastaan ja antaa, mutta ei vanhemmaksi muiden vinkeillä opita vaan olemalla se vanhempi, ja jotkut tarvitsee siihen alussa enemmän tilaa kuin toiset. On eri asia, voiko omalle äidilleen soittaa iltamyöhään imetyspulman kanssa, vai tuleeko se äiti ilmoittamaan millä, miten ja kuinka usein se lapsi pitäisi ruokkia, parhaassa tapauksessa tuikkaa pullon "hyväntahtoisesti" suuhun kun lapsen äiti on käymässä suihkussa.
Itsestäni tuntuu lähinnä siltä, että sitä on vain sitten niin kiinni omassa vauvassa ensimmäisten viikkojen ajan, että toisen syliin antaminenkin tuntuu vaikealta. Ehkä se sitten helpottaa kun on tutustunut vauvaan ja tottunut äitinä olemiseen. Eniten vain pelkään sitä, että en saa hoitaa vauvaani vieraiden läsnäollessa vaan minulta ikään kuin riistetään äitinä olemisen oikeus ja oikeus määrätä miten lastani hoidetaan ja lohdutetaan. Voin myös kuvitella, että siskoni käskee minua jo kahden viikon kuluttua vauvan syntymästä menemään esim ulos lenkille. Hän voi kyllä hoitaa vauvaa ja ottaa vaikka yökylään. Hän on myös ihminen joka usein kutsuu itsensä meille kylään. Ei aina jaksaisi valehdella, että emme ole juuri nyt kotona. Minua ärsyttää jo nyt sekin kun hän on koko ajan neuvomassa koiramme kouluttamisessa (joka on siis vielä pentu) vaikkei hänellä ole mitään kokemusta koirista.
Siis juuri tuo, että neuvomaan tulevat ihmiset, joilla ei ole mitään kokemusta asiasta. Kyllä minäkin haluan itse päättää, miten lapseni kasvatetaan. Ja kun tietää, mitä virheitä esimerkiksi oma äiti on tehnyt, niin haluaa välttää niitä. Itse esimerkiksi syytän vanhempiani siitä, että minulla ja veljelläni on huonot ruokailutottumukset. Kotoahan ne opitaan. Onneksi niitä sitten vanhempana voi itse muuttaa, mutta hankalaa se on, kun on jotain kerran toisin opetettu...
Ja tuo kylään tuppaaminen... Arvostan kyllä todella paljon apua, mutta haluaisin tosiaan sen pari viikkoa olla aika rauhassa. Koska jo raskausaika on melkoista hulinaa ja hössötystä ja synnytyksen jälkeen on varmaan ihan poikki. En tosiaankaan kaipaa vieraita passattaviksi. Jos haluavat tulla kylään ja itse tuoda tarjoamiset mukanaan jne. niin ei siinä mitään. Tervetuloa. :) Mutta minä haluan viettää jonkin aikaa tutustumalla vauvaan ja siihen, että opin toimimaan ja olemaan hänen kanssa. Haluan tavallaan sen päivärytmin ja itseeni luottamisen suunnilleen kohdalleen ennen kuin vieraat valloittaa meidän kodin. Sitten kun olen valmis, niin saavat minun puolesta hyysätä lasta, ja haluaisinkin, että lapsen elämässä on paljon erilaisia ihmisiä. Tunnen vain itseäni sen verran, että tiedän tarvitsevani aikaa. Jaminun mielestä se pitäisi äidille suoda, jos tämä niin haluaa.
Itelläni on kaks lasta, kolmas syntyy kesällä. Ja oon huomannut usein miettiväni, että en halua meille ketään kylään heti vauvan synnyttyä. Haluun olla oman perheen kanssa.
Muistan, miten ensimmäisen lapsen kohdalla, lapsen isomummu "omi" lapsen itelleen. Olimme mummulassa ja vauva kuukauden, parin ikänen. Vauva itki ihan hirveesti ja mummu hyssytteli sitä sylissään. Itselläni vaisto sano, että lapsella on vaan nälkä, ja nätisti yritin sanoa siitä mummulle. Mutta hän oli kuin ei olis kuullutkaan! Jatko hyssyttämistä vaan eikä antanut lasta. Tietysti loukkaannuin, ja vihasena lähdin ulos kävelemään ja ajattelin ilkeesti, että "siinäpähän yrität sitä rauhotella". Vauvat kun ei lopeta itkua, ennenku ne sitä ruokaa on saanu. Mutta musta tuntu kamalalta. Tuntu ku olisin vaan hylännyt oman lapseni ja toinen huutaa ruokaa..
Tää sama mummu tuli muutenki aina ottamaan vauvan mun sylistä heti, kun olin saanu sen ruokittua. En itse saanut sitä pidellä. Muistanpa, että taisi hän jopa kerran sanoa itseään äidiksikin. Vahingossa :)
Mut kas kummaa, kun toinen laps oli syntyny, niin ei enää kiinnostanutkaan samalla tavalla hoitaa vauvaa. Oikeastaan mummu oli välinpitämättömämpi tätä toista kohtaan.
Noh, nyt on asiat eri tavalla. Me asutaan satojen kilometrien päässä ja uuden miehen kanssa tulossa nyt eka yhteinen lapsi. Näitten kahen ekan lasten isä ei oo enää elossa.
Anoppi on ihan mukava, enkä usko, että se yrittää heti ängettäkkää meille, kun ei se meillä muutenkaa oikeestaan käy.
Mut silti ajattelen jo nyt, etten halua että kukaan tulee jakelemaan neuvoja vauvan hoidossa ja muutenkaa hyysäämään ympärille.
Ja mielestäni nää tunteet on ihan normaaleja! Se osottaa vaan sen että äiti välittää ja rakastaa ja haluaa suojella omaa pikkustaan.
Myös itse uskon olevani synnytyksen jälkeen niin väsynyt, että en senkään takia jaksa ylimääräsiä ihmisiä. Vain omat lapset ja mies. :)