Mulla on kaveriporukka johon kuuluu paras ystävä jolle voin puhua melkein kaikesta. Muut ovat vain kavereita, joiden kanssa en melkein koskaan vietä aikaa kahdestaan. Monista varmaan näyttää siltä että mulla menee hyvin. joo, periaatteessa. Porukassa on hauskaa ja kahdestaan bestikseni kanssa on kivaa. Mua vaivaa vain se, että en osaa näyttää tunteitani. En pysty itkemään kavereiden seurassa. en ole koskaan halannut parasta kaveriani.Paras kaverini kyllä halailee ja pussailee poskille muita mutta ei mua. Muut kaverit on halanneet mua mutta itse en osaa "tehdä aloitetta". En pysty myöskään laulamaan vaikka rakastan sitä, ja yksin ollessani laulan koko ajan. . En ole muuten koskaan seurustellut, vaikka mua sanotaan missiksi ja kerään katseita kaupungilla. En tule äitini kanssa toimeen. Perheeni on lestoja eivätkä he hyväksy mitään tekemisiäni ja viimeisen vuoden ajan olen tapellut joka asiasta(konkreettisesti) äitini kanssa, monet illat itkenyt itseni uneen. Tuntuu että kukaan ei oikeasti välitä.Olen viillellyt kun on ollut niin tyhjä olo. Musta on tullut herkempi, joskus kavereilla kun muut halailevat tai vain jotenkin ovat lähekkäin, mulle tulee kauhea olo, tekee mieli pois olla yksin ja itkeä. Koitan näyttää normaalilta mutta kaverit huomaa että olen hiljainen. Synttäreilläni isäni tuli halaamaan minua ja heti sen jälkeen menin huoneeseeni ja purskahdin itkuun. Aiemminkin on tuntunut vähän yksinäiseltä, mutta nyt alkaa tuntua että en jaksa enää. Tulipa säälittävä teksti. en ikinä pystyisi puhumaan tästä jollekin psykologille tai KEnellekään, hävettää.
tuntuu yksinäiseltä vaikka on kavereita.
joku outo.
4188
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
ja olen siis 16v tyttö.
Kyllä minustakin tuntuu usein kurjalta. Saatan olla monta päivää surullisena. Se on kaipausta, syvää sellaista. Niitä odotuksia siitä, että joku pitäisi minusta oikeasti ja aidosti. Kaipaisin turvallista ihmistä, jonka kanssa jakaa suruja. Lopulta olen huomannut, että se viimeinen turvapaikka on sisimmässäni. Minun on huolehdittava itsestäni ja kuunneltava omia tunteitani. Minua on tässä auttanut tunteiden tutkiminen ja pienen päiväkirjan pitäminen. Vähitellen olen tullut onnellisemmaksi. Silti suru kuuluu elämääni. Minussa on pohjaton lähde surulle - elämänkokemukseni on sen verran rankka.
Hei pihlaja86.
Kirjotuksesi jäi kiinnostamaan sen verran, että tahtoisin jutella kanssasi, vaikka aivan anonyymisti.
Yllätyin että tiedoissasi lukee mies.
Jos haluat puhua niin vastaa ja laita mailisi? :)
Yllättävää?! Tunteva mies on yllättävää?? :)
Mun maili on:
[email protected]