Olin ihan varma, että ei minulle tule sitä tunnetta. Sitä aika tavallista joskaan ei kaikilla esiintyvää viimeisen kolmanneksen alkupuolen "apua voinko vielä perua tämän" -fiilistä. Mullahan oli testiplussasta lähtien vain koko ajan täydellisen seesteinen, varma ja onnellinen olo, ei epävarmuuden tai ristiriitaisten tunteiden häivääkään. Mutta sieltä se vain tuli :)
Älkää ymmärtäkö väärin. Rakastan mahassa olevaa murustamme yli kaiken. Juttelen hänelle päivittäin. Voin jo kuvitella hänet sylissä, päälaen hento untuva nenän alla nuuskuteltavana. Ja voin kuvitella myös ne sitkeät tervakakat ja yölliset ympäri kämppää ravailut. Voin visioida sen miten haltioituneena tuijotan pienten huulien ja silmäluomien liikkeitä kun murunen hakee unta. Olen ONNELLINEN.
Ja siitä huolimatta, nyt parina viime päivänä, ihan hetkellisesti, mielessäni on vilistänyt ajatus: hitto soikoon, mehän ei kohta enää olla kahden!! Me ei kohta enää voidakaan olla sataprosenttisesti omistauduttu toisillemme. Sunnuntaiaamun sängyssä loikoilut riippuu muustakin kuin meistä! Meidän silmämme, korvamme ja kätemme ovat kohta ensisijaisesti vauvalle, toki edelleen myös toisillemme, mutta ei yksinoikeudella. Miksi ihmeessä minä olen halunnut luopua siitä?!
Edelleen. Olen ONNELLINEN. Ei ole pienintäkään epäilystä siitä, ettemmekö haluaisi täydentää perhettämme lapsella tai jos luoja suo parilla. MEIDÄN lapsella, jota voimme sitten yhdessä ihmetellä ja ihastella. Varmaan jossain vaiheessa vähän kirotakin. Ja ihan varmasti yli kymmenen vuotta rakennettu suhteemme ei mihinkään häviä, vaikka leikkiin tulee muitakin. (Eli ei, emme ole enää uunituoreen rakastuneita, vaan vain pysyvästi rakastuneita :D) Vähän meinaa syyllisyys seurata tuota hetkellistä tunnetta, mutta toisaalta tiedän, että sekin tunne kuuluu asiaan ihan luvan kanssa.
Muita ollenkaan samoissa ajatuksissa?
Älkää ymmärtäkö väärin. Rakastan mahassa olevaa murustamme yli kaiken. Juttelen hänelle päivittäin. Voin jo kuvitella hänet sylissä, päälaen hento untuva nenän alla nuuskuteltavana. Ja voin kuvitella myös ne sitkeät tervakakat ja yölliset ympäri kämppää ravailut. Voin visioida sen miten haltioituneena tuijotan pienten huulien ja silmäluomien liikkeitä kun murunen hakee unta. Olen ONNELLINEN.
Ja siitä huolimatta, nyt parina viime päivänä, ihan hetkellisesti, mielessäni on vilistänyt ajatus: hitto soikoon, mehän ei kohta enää olla kahden!! Me ei kohta enää voidakaan olla sataprosenttisesti omistauduttu toisillemme. Sunnuntaiaamun sängyssä loikoilut riippuu muustakin kuin meistä! Meidän silmämme, korvamme ja kätemme ovat kohta ensisijaisesti vauvalle, toki edelleen myös toisillemme, mutta ei yksinoikeudella. Miksi ihmeessä minä olen halunnut luopua siitä?!
Edelleen. Olen ONNELLINEN. Ei ole pienintäkään epäilystä siitä, ettemmekö haluaisi täydentää perhettämme lapsella tai jos luoja suo parilla. MEIDÄN lapsella, jota voimme sitten yhdessä ihmetellä ja ihastella. Varmaan jossain vaiheessa vähän kirotakin. Ja ihan varmasti yli kymmenen vuotta rakennettu suhteemme ei mihinkään häviä, vaikka leikkiin tulee muitakin. (Eli ei, emme ole enää uunituoreen rakastuneita, vaan vain pysyvästi rakastuneita :D) Vähän meinaa syyllisyys seurata tuota hetkellistä tunnetta, mutta toisaalta tiedän, että sekin tunne kuuluu asiaan ihan luvan kanssa.
Muita ollenkaan samoissa ajatuksissa?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mulla on koko raskausaika mennyt tosi hyvin. Vaikka kyseessä riskiraskaus (ylipainoa, raskausdiabetes), olen ollut elämäni kunnossa. Lapsi on erittäin toivottu, yli 5 vuotta sitä "tehtiin" ja koettiin välissä keskenmenokin. Ja vieläkin olen onneni kanssa vähän varuillani, vaikka raskaus jo aika pitkällä. Olen siis todella onnellinen. Ja olen myös valmistautunut valvomisiin, vaipan vaihtoihin ym. eli tiedän, ettei äidin elämä pelkkää ihanuutta ole. Mutta... kyllä minäkin välillä mietin, että apua, kohta ei enää olla kahdestaan! Eniten pelkään, että minusta tulee jotenkin liian takertuva. Etten anna miehen pitää lasta sylissä ja että kaikki huomioni keskittyy lapseen. Kyllä minä haluaisin pitää myös miehestä huolta. Onhan hänkin ollut mukana tuomassa sitä lasta tähän maailmaan. Ei minusta ilman miestäni äitiä tulisi. :) Sitä paitsi hän on aivan ihana mies ja minulla on tapana sitä hänelle lähes päivittäin toitottaa. Pelkään, että "kehumiset" jää aika vähiin lapsen tultua... Samoin pelkään meidän koiran puolesta, ettei minulla enää ole aikaa sille. Se on kuitenkin ollut meidän vauva tähän asti. Ei siis mikään piloille hemmoteltu, mutta huomiota tietysti saanut osakseen, kun ei ole lapsia.
Mutta sitten kun näkee esimerkiksi tuttavien perheitä, niin kyllä siellä vaan asiat sujuu. Ei se rakkaus ja kiintymys ole lasten myötä hävinnyt, paremminkin lisääntynyt ja ehkä vain muuttanut muotoaan. Ja kyllähän lapsenkin kanssa voi jäädä sänkyyn makoilemaan, kunhan syömiset ja vaipat ym. on hoidettu. Itse asiassa näin äskettäin yhden söpöimmistä näyistä, kun käytiin kaverin luona ja siellä kaverin mies ja poika (ei ihan vauva enää tosin) nukkui vierekkäin sohvalla. Sinne oli molemmat miehet, isä ja poika, nukahtaneet nätisti. Ja kun kuvittelen, että joskus tilanne on se, että minun mies nukkuu päikkäreitä yhtä söpösti meidän lapsen kanssa, niin kyllä hymyilyttää.
Ja kun alkaa ihan tosissaan miettiä, että voisiko tätä kaikkea peruuttaa, niin enpä kuitenkaan haluaisi.. Helppoahan lapsiperheen elämä ei ole, mutta alan pikkuhiljaa uskoa niitä äitejä ja isiä, jotka sanoo, että se on palkitsevaa. Johan sen huomaa raskausaikanikin, esimerkiksi kun käy ultrassa. Kun näkee, että lapsi kehittyy ja oppii uutta. Sehän on ihan mahtavaa! :)
MInä olen pitänyt tuota tunnetta ihan normaalina äitiyteen kasvamisen asiana :D Kyllä minulla ainakin on moneen otteeseen etenkin esikoisen kanssa ollut sellaisia tunteita, että "IIK, voiko tämän perua". Ja on niitä ollut syntymän jälkeenkin "APUVA, voisiko tämän palauttaa..." Ei ne mitään todellisia ajatuksia ole vaan sellaisia jotain ohikiitäviä älynväläyksiä mitä lie. En siis antaisi tyttöäni pois mistään hinnasta ja joka hetki olen hänestä onnellinen. Välillä kun oikein uhmaikä pukkaa päälle ja itse on väsynyt, sitä ajattelee kaikenlaista :D
Ja nyt odotan kakkosta ja taas välillä käy mielessä "Mihinkä sitä onkaan ryhtynyt, miten me pärjätään neljästään, mitä tästä tulee, voisko tämän perua". Ja ihan yhtä paljon tulen rakastamaan tätä lastani ja ihan yhtä onnellinen olen hänestä. En soimaa itseäni ajatuksistani, ne on osa kasvuani vastuulliseksi vanhemmaksi.
voin sanoa että kun tulee äidiksi,menettää jotain itsestään,oman tilan,minuuden,sen tilalle tulee uutta. Parisuhde muuttuu vielä enemmän. Negatiivisia tunteita tulee ja se on täysin sallittua ilman huonoaomatuntoa. Joskus kadehdin sinkkuystävieni itsekeskeistä ja helppoa elämää,mutten koskaan koskaan koskaan vaihtaisi äitiyttä sellaiseen elämään. Minä olen äiti,tärkein tehtävä naiselle maailmassa.