...toiseen Varattuun on kaikkea muuta kuin mukavaa pitemmän päälle, sillä siitähän ei synny mitään, koska kumpikaan ei uskalla tehdä aloitetta.
Se on toinen toisiinsa tuijottelua tavatessa, ja jutellaan ihan muuta kuin mitä ihastuminen edellyttäisi, ja näin ollen juttu ei etene, ei mitenkään, ei koskaan.
Ainakin jossain vaiheessa on hyvä antaa periksi, koska kumpikaan ei tosielämässään edes halua luopua siitä todellisesta omasta rakkaussuhteesta, joka on ollut jo kauan ja jossa ei ole ryppyjäkään, joten muu ei auta kuin laittaa jäitä hattuihinsa ja UNOHTAA TOTAALISESTI IHASTUKSENSA.
Niin kumpa se onnistuisikin sormia napsauttamalla, se unohtaminen:(
Se on toinen toisiinsa tuijottelua tavatessa, ja jutellaan ihan muuta kuin mitä ihastuminen edellyttäisi, ja näin ollen juttu ei etene, ei mitenkään, ei koskaan.
Ainakin jossain vaiheessa on hyvä antaa periksi, koska kumpikaan ei tosielämässään edes halua luopua siitä todellisesta omasta rakkaussuhteesta, joka on ollut jo kauan ja jossa ei ole ryppyjäkään, joten muu ei auta kuin laittaa jäitä hattuihinsa ja UNOHTAA TOTAALISESTI IHASTUKSENSA.
Niin kumpa se onnistuisikin sormia napsauttamalla, se unohtaminen:(
Vastaukset 39
Vanhimmat
aivan kuin mun elämästä tuo, mun ja hänen.... vastaan leikilläni kuten olisit hän...mutta mehän tiedetään se, ettei tää lopu oikeesti hei koskaan! Aloitetta on tehty, joskus enemmän, joskus vähemmän, kummankin puolelta mutta mitä siihen ryhtymienen tosissaan tarkoittaisi? Sydänsurua, mulle, sulle, muille. Onko meistä siihen? Vielä ei ainakaan ole ollut. Koskaan ei voi sanoa ei koskaan, elämä vie ja antaa sen viedä. Valinnat on ihmisen mutta on myös kohtalo, joka johdataa.
Mun elämä on ihan yhtä rypytön ja hyvä kuin sun, mikä olisi siis tarpeeksi rehti selitys tehdä pahaa muille? Me pidämme toisistamme niin paljon. Me haluamme toisiamme ihan liikaa. Viihdymme toistemme seurassa ja elämänarvomme ovat samanlaiset. Emme ole itsekkäitä joten me luovutamme, moraali ja etiikka ei anna periksi tässä elämässä, ei enää tässä kohtaa elämää.
Tavallaan sitä toivoisi paluuta ennen sun tapaamiseen mutta tämä aika, nämä vuodet ovat kuitenkin olleet jollakin tavalla niin opettavaisiakin että jo se kertoo omaa tarinaansa.
Pitikö meidän oikeesti tavatakin? Laittoiko kohtalo meidät yhteen ja antoi kenties mahdollisuuden, uuden sellaisen, katsoi mitä olemme ihmisinä, lähdemmeko vai jäämmekö? Vai katsoiko kohtalo vain haluavansa kasvattaa meitä ihmisinä? Vai olemmeko vieläkin siinä kohtalon käsissä...edelleen ihmettelemme kumpainenkin tilannetta, joka ei etene mihinkään, tunteet on ja pysyy...molemmat koittaa puntaroida parhaansa mukaan tilanteen kaikille hyväksi...mutta miksi mikään ei silti muutu? Miksi me vaan jumitetaan tässä?
...tämähän ei lopu koskaan...
Totta; kamalaa ja ihanaa samaan aikaan! Varattuna, varattuun ihastuminen.. Silmät pyörivät päässä, joskus pidetään etäisyyttä, joskus pyöritään toistemme lähellä, ihan liian lähellä. Joskus petytään kokonaan elämään, joskus toivotaan jotakin ihanaa..
Ajatus hänen halaamisestaan, hänen koskettamisestaan on niin syvällä silmien takana, että sitä on vaikea unohtaa ollenkaan.. Ja piiri pieni pyörii.. MItä tehdä? Pitäisikö kuitenkin tavata, olla ystävä, katsoa, mihin tämä menee.. Entä jos se toinen onkin se oikea? Miksi ihastun toiseen mieheen, jos olen itse varattu, miksi hän ihastuu toiseen naiseen, onko liitoissamme vikaa? Kysymyksiä, kysymyksiä!!!
"onko liitoissamme vikaa?" Vastaan tuohon, että ei välttämättä ole mitään vikaa liitoissa kummallakaan puolella.
Mä olettaisin näin, että ihminenhän kaipaa aina jotain uutta. Uuteen ihmiseen tutustuminenkin on sitä uuden kokemista.
Pitkässä parisuhteessa jo tunnetaan toinen toisemme niin läpikotoisin, ettei sitä uutta enää tahdo löytyä, ja uusi ihminen houkuttelee uusine taustoineen jne. tutustumaan, ja kokemaan sitä jotain ennen kokematonta.
Järki ihmisenä olen analysoinut tämän arjen pirsitykseksi. Samoin hän on tehnyt. Pidämme tästä kiinni kuin hullu puurosta. Samoin kuin siitä ettemme tahoillamme haluta erota. Valehtelua itselleen vai mitä...?
Mutta yhtälailla pidämme kiinni siitä että kun on mahdollisuus tavata (emme tapaa ikinä kaksin) löydämme toisemme, seisomme vierekkäin, liian lähellä.. Pidämme siitä kiinni että keskustelut olisivat arkisia, hauskoja mutta yhtälailla pidämme siitäkin kiinni, että jos ja kun on mahdollisuus, puhumme meistä. Tilanteesta.
Ei ole mukavaa ei. Elämä ei aina ole, eikä pidäkään olla. Tällaisenkin "vastoinkäymisen" kestää paremmin, kun ei ole päässyt tässä elämässä muutenkaan helpolla. Osaa jo suhteuttaa asioita. Näin vaan pääsi käymään ja that's it. ;)
"Kumpikaan ei uskalla tehdä aloitetta." Aloitetta mihin? Suhteeseenko? Silloinhan se on hyvä, ettei kumpikaan uskalla. Näin minä näen ja koen. Vaikka tunnetta on paljon, niin järki kuitenkin näyttää vievän voiton. Elämäntilanne toisella on niin "tuore". Ei siihen voi väliin mennä.
"Ainakin jossain vaiheessa on hyvä antaa periksi." Kaikki loppuu aikanaan. Myös tämä tunne sisälläni. Liekki sammuu joskus, väistämättä. Siihen saakka elän ja nautin ja TUNNEN.
"Kumpikaan ei halua luopua siitä todellisesta rakkaussuhteesta." En elä rakkaussuhteessa. Rakkaus on osaltani kuollut jo vuosia sitten, ennen hänen kohtaamista. Pitkä yhteinen historia, lapset, ihan mukava elämä, perustyytyväisyys pitävät yhdessä. En osaa kuvitella toisenlaista elämää. Hänen suhdettaan omaan puolisoonsa en tiedä. Toivon tietenkin, että heillä menee ihan hyvin ja todennäköisesti meneekin.
"UNOHTAA TOTAALISESTI IHASTUKSENSA" Se, joka siihen pystyy, tekee niin. Minä en pysty, enkä edes halua. Hänellä on jokin merkitys elämässäni. En vielä tiedä, mikä se on, mutta se selviää, jos niin on tarkoitettu.
Tämä on vaarallista leikkiä! Jos olisimme kahden, saattaisin liian helposti heittäytyä hänen syliinsä. Miten näin on päässyt käymään???? Missä vika? Kyllä kyse on muusta, kuin piristeestä arjessa! Miten unohtaa??
Upeasti ajateltu. Samalla niin lohdullista ja niin katkeraa luettavaa. Kolahti ainakin minuun. Kiitos :)
"Elämäntilanne toisella on niin "tuore". Ei siihen voi väliin mennä." Jotkut ajattelevat noin, toiset taas menevät ja tekevät. On viisasta olla pistämättä koko pakkaa sekaisin tuosta vaan. Mutta missä vaiheessa tulee vastaan raja, jonka jälkeen kannattaa ainakin harkita asiaa? Onko sellaista, vai pitääkö kerran tehdyissä ratkaisuissa pitäytyä hamaan loppuun asti?
"Rakkaus on osaltani kuollut jo vuosia sitten, ennen hänen kohtaamista. Pitkä yhteinen historia, lapset, ihan mukava elämä, perustyytyväisyys pitävät yhdessä. " Mutta riittääkö tämä sinulle koko loppuiäksi? Ehkä ihastuksesi on sinulle arkisen peruselämän mukava lisämauste eikä siinä mitään. Tai sitten se on merkki siitä, että tarvitset enemmän. Oli se sitten hän tai jotakin ihan muuta.
Omasta tilanteestani sen verran, että olen pyöritellyt vastaavia ajatuksia mielessäni paljon. Aika kauankin. Ja tietysti elämä jatkuu (ulospäin) ihan kuin ennenkin, kukaan ei tiedä mitään eikä tarvitsekaan. Järki vetää pitemmän korren. Kai niin sitten pitää olla, vai kuinka?
Raja omalla kohdalla menee siinä, että en lähesty häntä. Jos hän haluaa keskustella asiasta, olen siihen valmis, mutta aloitteen ON TULTAVA häneltä. Juurikin hänen elämäntilanteensa vuoksi.
Elääkö koko loppuikä tätä tasaisen mukavaa elämää? Riittääkö se? Kyllähän minä rakkautta kaipaan ja haluan. Elän kuitenkin vahvasti tässä päivässä juuri tätä hetkeä. En mieti huomista.
"Hän tai jotakin ihan muuta" :)
"Aloitteen ON TULTAVA häneltä." Hyvä periaate, mutta voi myös olla, että hän hiljaa itsekseen ajattelee samalla tavalla. Voisin ainakin itse kuvitella, että jos olisin hänen paikallaan, en uskaltaisi tehdä yhtikäs mitään. Niin kuin en omassakaan elämässäni uskalla. Mutta ehkä silläkin on joku tarkoitus, jonka tajuan vasta myöhemmin. ;)
"Hän tai jotakin ihan muuta" :) Tämä on paras tähän mennessä keksimäni selitys siihen, miksi tunnen tällä tavalla, vaikka voisin elää tasaista ja ihan mukavaa elämääni minkään häiritsemättä. Kun elämä on muuten kunnossa, tällaiset asiat muistuttavat siitä, ettei elämä ole vielä "valmis", vaan matkan varrella voi tapahtua mitä vaan.
Minäkin kaipaan rakkautta ja toisen ihmisen kiireetöntä kosketusta enemmän kuin pystyn tässä sanomaan. Haluaisin päästä lähelle sanan kaikissa merkityksissä. Mutta siitä haaveileminen saa näillä näkymin riittää.
Tietoinen hiljaisuus puolin ja toisin. Ehkäpä juuri niin pitää ollakin. Itse olen hyväksynyt tämän ja ymmärrän sen hänen puoleltaan täysin.
Näin minäkin koen, että oma elämäni ei ole vielä valmis. Haluan ajatella, että tämä kokemus valmistelee minua johonkin, mistä en vielä edes tiedä.
"Hän tai jotakin ihan muuta" on hyvä selitys ja lause, koska näinhän se joka tapauksessa menee. Joko tai. Elämä kertoo sen aikanaan :)
Miten minusta tuntuu ihan siltä, että todennäköisempi vaihtoehto on tuo "jotakin ihan muuta". Ainakin omalla kohdallani, en tiedä sinusta. Olen sellaisessa iässä, että pitäisi määritellä itsensä jollain lailla uudelleen. En ole enää ihan nuori mutten pitkään aikaan vanhakaan.
Sitten kun oma itse on löytynyt, edessä on se "jotain ihan muuta". Mitä se sitten onkin.
Taidan kirjoitella jo ihan käsittämättömiä. :) Mutta ajatuksesi tosiaan kolahtivat minuun ja laittoivat hyvällä tavalla miettimään näitä juttuja. Kiitos siitä vielä. Olet fiksumpaa seuraa kuin olin tältä palstalta osannut odottaa.
Kiitos kauniista sanoista :)
En tiedä minusta, minäkään :) Aika näyttää. Omalla kohdallasi aistittavissa luovuttamisen meininkiä, ellen nyt ihan väärin tulkitse kirjoituksiasi. Toivottavasti elämä kuitenkin soljuu kohdallasi eteenpäin niin kuin itse toivot. "Jotakin ihan muuta" voi olla itse kullekin se paras vaihtoehto, mene ja tiedä.
Minullakin on elämää takana jo jonkun verran. Se tuo tietenkin kypsyyttä omiin tekemisiin ja päätöksiin. Kypsältä ja järkevältä ihmiseltä vaikutat sinäkin. Täällä harvoin syntyy asiallisia keskusteluja, joten kiitos siitä sinulle. Positiivinen tuki on aina mieltä lämmittävää. Kiitos :)
En tiedä luovuttamisen meiningistä. Ehkä ennemminkin yritän vähän rauhoittaa itseäni sanomalla noin. Käyn koko ajan niin kierroksilla, että se on melkein pelottavaa. Ja koska minut tunnetaan muuten vakaana ja rauhallisena ihmisenä, en viitsisi pistää kaikkea uusiksi ihan hetkessä.
Kuitenkin elämästä tällaisenaan tuntuu puuttuvan jotain. Ehkä tuo "positiivinen tuki" on yksi sellainen asia. Se, kun joku ymmärtää edes hetken aikaa, mitä päässäni liikkuu. Tarkoitan tällä myös sinua. En ole puhunut kasvotusten kenellekään tällä tavalla kuin sinulle täällä. Se on hassua. Enhän edes tiedä sinusta muuta kuin sen, mitä olet kirjoittanut tänne. :)
Tiedän tunteen. Nimenomaan tuon kierroksilla käymisen. Sellaista se on ollut minullakin, joskin tilanne on huomattavasti rauhoittunut, kun olen jo niin sinut tämän asian kanssa. Tätä on kuitenkin jo kestänyt suhteellisen pitkään. Olen aina ollut tasaisen rauhallinen ja niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin, niin rauhoittunut tämän tunteen myötä entisestään. Sisäinen rauha on tärkeää. Olen sen nyt saavuttanut :)
Kokemuksien jakaminen toisen samankaltaisessa tilanteessa olevan ihmisen kanssa on tärkeää. En tiedä, olisinko selvnnyt näinkään hyvin, jos en olisi saanut tukea muualta. Kiitos siitä myös sinulle. Kuka sitten oletkaan :)
Hupsista. Piti vastata nimimerkin toisen oma? alle :)
Kiinnostavaa. Tasaisen rauhallisista ihmisistä ei heti arvaisi, mitä kaikkea pinnan alla voi olla meneillään. Itse en voi tällä hetkellä puhua sisäisestä rauhasta, kun kerran otan kierroksia joka asiasta. Toisaalta on siinä hyvääkin. Olen ollut viime aikoina enimmäkseen energinen ja helposti innostuva, mikä on positiivista (tulee tehtyä monia juttuja, jotka tavallisesti jää tekemättä kun ei viitsi).
Silti tuntuu siltä, että voi kun joku ymmärtäisi ottaa mut tiukasti syliin, pitää kiinni ja sanoa, että oles nyt siinä. :) Mut kun ei kukaan näe, että olisin sellaisen tarpeessa.
Varmaan muuten tiesitkin, että en ole tämän ketjun aloittaja vaan tänne muuten vaan eksynyt. Jos sinua huvittaa tietää, voin kertoa itsestäni jotain muutakin, vaikka en tänne mitään kovin ihmeellistä (tunnistettavaa) viitsi laittaa. Minusta ainakin olisi jo kiva tietää salaperäisestä ystävästä ja kohtalotoverista jotain. :)
Onneksemme kukaan ei omista röntgenkatsetta ja näe pinnan alle :)
Energisyys on hyvä asia. Minulla oli vaihe, kun en saanut tehdyksi oikein mitään. En kyennyt tarttumaan mihinkään, olin saamaton. Nyt sitä energiaa tuntuu taas riittävän ja hyvä niin. On hyvä yrittää suunnata ajatuksia toisaalle niin paljon kuin mahdollista. Välillä siinä jopa onnistunkin :)
Ymmärrän tuon tarpeesi päästä toisen syliin. Kyllähän se varmasti on meissä kaikissa. Syli, johon kiivetä olisi lähellä, mutta.. :(
Näillä sivuilla ei paljon kannata itsestään kertoa. On syytäkin olla hieman salaperäinen. Jos jotain näistä palstoista olen oppinut, niin ainakin sen :)
Ok, jos olet sitä mieltä. :) Olin vaan pikkuisen utelias. En siksi, että kuvittelisin meidän sattumalta olevan juuri NE kaksi (-> saatetaanhan me olla samaakin sukupuolta, en ole kartalla siitä asiasta). Vaan siksi, koska monet juttusi liippaavat niin läheltä omia ajatuksiani. En tiennyt, että en ole maailmassa ihan yksin tällainen.
Haluaisin kuulla hiukan lisää puolisostasi ja sinusta. Eikö se ole kuluttavaa, jos ei voi jakaa tiettyjä asioita itsestään kumppaninsa kanssa? Sen ainoan, jonka kanssa se olisi "luvallista"? Minusta on, erittäin kuluttavaa. Välillä voin olla ajattelematta sitä pitkäänkin, mutta välillä se syö minua koko ajan. Silloin mietin, että maailmassa voisi olla joku, joka välittäisi minusta siksi, että olen minä. Eikä siksi, että kanssani oleminen on nykyisessä tilanteessa kätevintä. :(
Kamalinta on, kun näen ympärilläni vanhempia pareja, jotka ovat olleet ikänsä yhdessä ja ovat toisilleen täysin kylmiä, etäisiä tai välinpitämättömiä. Se tekee minusta vielä lopun.
Et ole yksin. Nythän meitä on ainakin kaksi :)
Kiitos, että ymmärrät. Olen varovainen, koska pelkään. Minun on vaikea luottaa ihmisiin.
Olisihan se ihanaa, jos voisi jakaa aivan kaiken sen oman puolison kanssa. Olisihan se ihanaa rakastaa sitä ihmistä, kenen kanssa asuu ja elää.
Olisihan se ihanaa käpertyä sen ihmisen syliin ja kainaloon, joka siinä vierellä on.
Olisihan se ihanaa... Niin ei kuitenkaan ole ja onhan se kuluttavaa ja raskasta. Kyllä se syö ihmistä. Vähän kerrallaan.
Lämpö, läheisyys, välittäminen. Tavoitellaan mielummin niitä, eikö?
Miksen ymmärtäisi. Varovaisuus on viisasta ainakin tiettyyn rajaan asti. En itse oikein hallitse sitä, vaikka olen yrittänyt harjoitella.
Innostun herkästi ja minusta on ehkä hienointa maailmassa olla edes hetken aikaa samalla aaltopituudella jonkun kanssa. Usein niin ei ole ja se on tylsää. Niinpä siis olen joskus saanut katua jälkikäteen sitä, että kerron itsestäni liian helposti ja liian paljon. En tosin netissä vaan kasvotusten.
Oletko joutunut kokemaan kovia, vai miksi pelkäät?
Parempi varoa kuin katua. Täällä on paljon julmia ihmisiä. Olen ollut liian avoin ja siitä seurasi jotain satuttavaa. Toki se avoimuus on tuonut jotain hyvääkin :) Mahdollisimman monimutkaista.
Haluaisitko sinä kertoa enemmän tilanteestasi? Mielelläni lukisin :)
Mielelläni kertoisin siitä enemmänkin kuin tänne viitsii kirjoittaa. Jos vaikka utelias anoppi tai naapurin Pirjo sattuisi lukemaan, niin siitä voisi seurata jotain ikävää :)
"Pitkä yhteinen historia, lapset, ihan mukava elämä, perustyytyväisyys pitävät yhdessä." Tämä on sinun lauseesi, mutta en itse osaisi sanoa sitä sen paremmin. Pitkä yhteinen historia on tietysti suhteellinen käsite. Sanotaan, että ainakin ikäämme nähden pitkä. Vuosien aikana sitä on tietysti itse kukin muuttunut ja sitä rataa. Kumpikin ihan hyvään suuntaan, mutta myös (aika kliseisesti) eri suuntiin. Yhdessä pysyminen onkin ollut tietoisesti tehty järkevä päätös.
Ja sitten, mitä tulee siihen ihmiseen, jonka takia alunperin eksyin tänne kirjoittamaan. Olen tuntenut hänetkin jo kauan. Mitään "kiellettyä" ei ole tehty, mutta tällaisten ajatusten olemassaolo on molemmin puolin tiedossa ja siitä on puhuttukin muutamaan otteeseen. Yhtä selvää on myös, että jos meidän olisi tarkoitus olla yhdessä, me oltaisiin jo. Joten ajoittainen haaveilu saa riittää.
Tästä kertoi se "Hän tai jotakin ihan muuta". Tunnen itseni ja tiedän, että aina kun mieleni alkaa harhailla useammin ja useammin tähän ihmiseen, kaipaan oikeasti elämääni muutosta, pienempää tai suurempaa. Ja viisainta on toteuttaa se jollain rakentavalla tavalla, ei elättelemällä liikoja kuvitelmia elämästä hänen kanssaan.
Siinä nyt oma tarinani niin epäselvästi kuin vaan osasin sen kertoa. Eikö olekin vähän säälittävää? : D
Ei säälittävää vaan fiksun ihmisen kertomaa. Viisaita sanoja ja uteliaisuuteni herää :) Melkeinpä tekisi mieli ehdottaa jotain muuta väylää keskustelun jatkamiselle :)
"Yhtä selvää on myös, että jos meidän olisi tarkoitus olla yhdessä, me oltaisiin jo." Tuo kolahti, koska itse en ole uskaltanut/halunnut ajatella noin, vaikka järki sanoo, että juuri noin se on. Tunne sanoo kuitenkin, että pitkä tie on käytävä, jotta molemmat voivat olla varmoja, että kuulumme yhteen. Tämä se vasta säälittävää on!
Itse olen jo ottanut muutaman askeleen tuolla "rakentavalla muutoksen tiellä". Pakotin itseni tekemään "jotain", koska ajatukseni/kuvitelmani/unelmani/haaveeni alkoivat pyöriä liiaksi hänessä, enkä oikein jaksanut sitä enää. Tuo mielenrauhan saavuttaminen liityy paljon juuri tähän.
Kiitos vielä kerran, että saan jakaa ajatuksia kanssasi. Tämä on mitä parhainta terapiaa :)
Kiitos jälleen myös sinulle. Minulla on oikeasti ollut sinun ansiostasi jotenkin parempi mieli ja tasapainoisempi olo. :) Sinulle kirjoittelu on myös pitänyt minut poissa "pahanteosta", eli purkamasta ajatuksiani sille, jolle ei pitäisi. Ja se on uskomattoman hyvä ja hieno asia.
Voit ihan hyvin ehdottaa keskustelua jotain muuta kautta, jos haluat. Mutta koska ilmeisesti olet meistä se varovaisempi osapuoli, saat päättää. : ) Voin vaikka tehdä itselleni jonkun anonyymin s-postiosoitteen (minulla ei ole vuosiin ollut sellaista, mutta ei kait sellaisen hankkimiseen paljon aikaa mene).
Joku sellainen voisi kyllä olla fiksua. Minulla(kin) alkaa tulla vastaan se raja, mitä uskallan tällaiseen paikkaan kirjoittaa. Ja kuitenkin voisin ja haluaisin jatkaa ajatusten vaihtoa kanssasi näistä jutuista, miksei "jostain ihan muustakin". : )
Väsäsin tuollaisen:
[email protected]
Jään jännityksellä odottamaan :)
Hienoa. Laitoin sulle viestiä, toivottavasti tuli perille. Jatketaan siellä ;)
Joo rauha on täälläkin mennyt. Käyn myös kierroksilla, valvon, ajatukset kulkevat, ja odotan sitä, että näen sen toisen.. HULLUA!! Ja vaikeammaksi sen tekee tämän ihastukseni kohteen käytös, se ei helpota oloani, kun hän tökerösti siinä pyörii ja vaeltaa..Tänään katselin hänen korviaan, HAH, kuinka kummallista, että hänen höröttävät korvansakin tuntuvat niin läheisiltä.. Tai hänen viikon ajamatta olleena ollut partansa.. Kuten sanoin, hullua se on. HALUAN unohtaa, mutta keho on kierroksilla, olen ihastunut, enkä voi lopettaa..
Sallin itselleni rakkauden tunteen tätä miestä kohtaan. Itse rakkaushan ei ole edes seksuaalista. Yritän tunkea seksuaaliset haluni jonnekin roskakoppaan ja keskityn kiintymyksellisyyteen, se ei voi olla keneltäkään pois.
Rakkautta todellakin ensi katseesta. Samassa veneessä ollaan ja ajattelet ja tunnet ihan niin kuin minäkin.
Olen ollut kauan yksinäinen ja nyt se vain tapahtui äkkirytinällä. En ole enää mikään teini vaikka nyt hyvin "teiniltä" oloni tuntuukin. Rakastuminen on ihanaa ja kamalaa yhtä aikaa. Hän pyörii mielessäni heti kun aamulla silmäni saan auki ja viimeiseksi illalla kun ne suljen. Välillä olen pilvissä, välillä alhaalla maan raossa. Jospa jotain tapahtuisi ja pääsisin edes kainaloon.
On mukavaa tietää etten ole ainut joka painii omien ajatustensa kanssa.
Kiitos viestistä! Ja kiintoisista ajatuksistasi! Tänään koin ihania asioita jälleen.. Ne pitkät katseet ja 10cm läheisyys toiseen ja hermostunut neuvottomuus.. Kumpikin haluaisi lähelle toista, se ihan sattuu. Me olemme samanlaisia ja tiedän että voimme ymmärtää myös niitä ikäviä asioita, joita kummallakin on elämässä. Mitä tämä on? hän tuntuu heijastavan itseäni hyvässä ja pahassa, en voi estää ihastustani. Olen myös jo ns. Aikuinen nainen, mutta tässä sitä ollaan miettimässä..Kiva tietää, ettei ole ainoa. :)
anteeksi että tunkeudun keskusteluunne.hienoja ajatuksia teillä.
Jos olisin rohkeampi tekisin jotain radikaalia. Nyt vain leikittelemme puheillamme. Näen hänet jälleen ylihuomenna. En malta odottaa on niin ikävä, että koen sen fyysisenä kipuna. Jopa niin kovana, että ajattelin tämän lopettaa, mutta en millään voi. Sielunkumppanin löytyminen niin pitkän yksinäisyyteni jälkeen on jo pieni ihme. Ja kuinka läheltä se löytyikään.
Kuulostaa ihan omalta tilanteeltani. Olemme "ihastukseni" kanssa molemmat varattuja ja todenneet tämän tilanteen, välillämme olevan kemian. Mutta meistä ei koskaan tule "paria" ja hän halunnut ottaa etäisyyttä emmekä ole tekemisissä. En tiedä milloin itse saan hänet pois ajatuksistani.
Voisin jopa kuvitella että nimimerkki "varattu" on minun ihastumiseni kohde, niin samoin kirjoittaa kun tuntemani mies.
Fiksu mies sitten, jos ottanut etäisyyttä. Niinhän sen kuuluukin mennä, jos ei teitä tule eikä ystävyyskään voi olla mahdollista. Älä nyt vaan juokse sen miehen perässä.
Meistäkään ei tule paria "ihastukseni" kanssa, mutta koitamme olla tekemisissä ystävinä, tuttuja kun ollaan. Ihan täysin ei voida olla välttelemättä toisiamme.
Hän ei enää tee tikusta asiaa joka käänteessä ja yrittää korjata omaa liittoaan paremmaksi, viettävät enemmän aikaa kimpassa, koti-iltoja jne. Annan hänelle tilaa toimia suhteensa parhaaksi ja toimin myös itse niin. Eihän tässä muukaan auta!
Joskus huomataan lipsahtavamme väärille teille, joskus joku katse on liian merkitsevä, sellainen jonka vain me huomaamme toisistamme, tiedämme sen merkityksen. Sitä huomaa vilkuilevan tiedostamattaan toisen suuntaan joka välissä. Samassa tilassa tiedostaa toisen liian hyvin, häiritsevää.. Näissä kohdin pitää erityisesti olla tarkkana ja keskittyä. Ehkä nämäkin tilanteet helpottuu ajan myötä, toivotaan niin.
Milloin saan hänet ajatuksista pois? Kyllä hän siellä on varmaan aina, pilkahtelee :) Mitä enemmän koittaa olla miettimättä sitä enemmän on mielessä.
miten on käynyt ihastuksienne kanssa?itse painin samanlaisen ongelman kanssa.ihastunut varattuna varattuun.luultavasti tunteet on molemmilla samat.
Ei mitenkään. Entäs itselläsi?
ei mitenkään.rupeaa ideat loppumaan.
Minkä suhteen on ideat lopussa?
En uskonut rakkauteen ensi silmäyksellä, ennen edellistä viikonloppua. Hän oli juuri sitä mitä naisesta hain, sekä sisäisesti, että ulkoisesti, mutta hän oli niin varattu kuin vain voi olla, tietenkin. Uppouduin hänen silmiinsä, rakastuin hänen hymyynsä.
Meinattiin mennä liian pitkälle, mutta en halua rikkoa kenenkään perhettä, siinä menee rajani. Sanoin hänelle, että jos et halua tästä vakavampaa kannattaa nyt lähteä pois. Hän lähti. Lähdin perään, mutta liian myöhään, enkä enää löytänyt häntä. Tarkoitus silläkin, uskon. Voin vain toivoa, että hänen miehensä tekee hänet onnelliseksi, muuta en voi ajatella tai tulen hulluksi.
Toivon vain, että tämä tunne katoaa kun aikaa kuluu. Sanokaa nyt, teinhän järkevästi? Teinhän.
Semmostseo, tarinasi on kuin omasta elämästäni. Samaisena viikonloppuna, juhlien jälkeen juteltuamme intiimisti koko illan päädyttiin nukkumaan vierekkäin tämän ihanan miehen kanssa.. Meinasimme mennä liian pitkälle, mutta sain pidettyä järjen mukana, sillä olenhan varattu toiselle miehelle ja hänkin kihloissa.
Seuraavana päivänä pääsin hänen kyydissä kotiini. Vielä kun saisin hänet pois mielestäni.. Asiaa ei helpota se, että hän asuu melko lähellä minua. Edelleen harkitsen heittääkkö kaikki menemään ihastumisen vuoksi ja toisaalta uskallanko jättäytyä tähän kun tiedän, että en ole koskaan kokenut näin voimakasta tunnetta.. Kevät on varmaan sekoittanut pääni lopullisesti.