Psykoterapeutti ehdotti pakkoneuroosin hyväksymistä, olen jo vuosia taistellut yhtä ja samaa ongelma-asiaa vastaan, joka ei tunnu ratkeavan, omakin järki sanoo jo että asiassa ei ole mitään ongelmallista ja silti se vaivaa, eli kyseessä on pakkoneuroosi.
Olen lapsesta asti taistellut erilaisten pakkoneuroosi ongelmien kanssa, ja en vain pienenä ymmärtänyt mistä on kyse ja helposti lähdin kaikkeen rituaaliseen käyttäytymiseen mukaan.
Eli hyväksyy että on pakkoneurootikko, ja sen takia ongelma pyörii mielessä, eikä sitä sieltä voi saada pois oikeastaan mitenkään kun kyse on tuosta sairaudesta. eli antaa ongelman tulla mieleen jos on tullakseen.
Ongelmaksi meinaa vain nyt muodostua että mieli alkaa kyseenalaistamaan että entä jos kyse ei olekkaan pakkoneuroosista, jos asia vaivaisi ketä tahansa, mutta tuokin kuuluu pakkoneuroosiin.
Minulla tämä pakkoneuroosi toimii jotenkin niin, että jos on pienen pienikin mahdollisuus johonkin epävarmuuteen niin asia alkaa siltä osin vaivaamaan, eli tarvitsen 110% varmuuden asiasta että voin jättää sen taakseni.
Eli tässäkin tämä toimii nyt niin, kun "melkein" saan mielenrauhan sillä että hyväksyn että sairastan pakkoneuroosia ja on turha taistella tuulimyllyjä vastaan, niin mieli syöttää epävarmuutta että, entäs jos kyse ei olekkaan pakkoneuroosista, entäs jos se vaivaisi ketä tahansa, jne, jne.
Tämä on kyllä elämän tuhoava sairaus, jos se oikein pahana ihmisellä on.
Olen lapsesta asti taistellut erilaisten pakkoneuroosi ongelmien kanssa, ja en vain pienenä ymmärtänyt mistä on kyse ja helposti lähdin kaikkeen rituaaliseen käyttäytymiseen mukaan.
Eli hyväksyy että on pakkoneurootikko, ja sen takia ongelma pyörii mielessä, eikä sitä sieltä voi saada pois oikeastaan mitenkään kun kyse on tuosta sairaudesta. eli antaa ongelman tulla mieleen jos on tullakseen.
Ongelmaksi meinaa vain nyt muodostua että mieli alkaa kyseenalaistamaan että entä jos kyse ei olekkaan pakkoneuroosista, jos asia vaivaisi ketä tahansa, mutta tuokin kuuluu pakkoneuroosiin.
Minulla tämä pakkoneuroosi toimii jotenkin niin, että jos on pienen pienikin mahdollisuus johonkin epävarmuuteen niin asia alkaa siltä osin vaivaamaan, eli tarvitsen 110% varmuuden asiasta että voin jättää sen taakseni.
Eli tässäkin tämä toimii nyt niin, kun "melkein" saan mielenrauhan sillä että hyväksyn että sairastan pakkoneuroosia ja on turha taistella tuulimyllyjä vastaan, niin mieli syöttää epävarmuutta että, entäs jos kyse ei olekkaan pakkoneuroosista, entäs jos se vaivaisi ketä tahansa, jne, jne.
Tämä on kyllä elämän tuhoava sairaus, jos se oikein pahana ihmisellä on.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minulla ei ole pakkoneuroosia (monta muuta asiaa kylläkin ja kolmen vuoden terapia takana) joten minun neuvoni eivät ole varmaankaan ihan erityisen nerokkaita, mutta laitanpa silti tähän ajatuksiani, jos niistä olisi edes jonkinlaista apua.
Onko sinulla siis vaikea sietää epävarmuuden tunnetta ("tarvitsen 110% varmuuden asiasta että voin jättää sen taakseni")? Et ehkä voi hyväksyä, että 100 prosenttista varmuutta ei ehkä ole missään tilanteessa? Oletko opetellut tätä epävarmuuden tunteen hyväksymistä terapeuttisi kanssa tai itseksesi?
Katselin tuossa jokin aika sitten (jokunen kuukausi, ellei jopa vuosi) amerikkalaista sarjaa, jossa OCD-terapeutit menivät terapoitavan kotiin ja keskelle sitä rituaalia. Siinä sitten harjoiteltiin sen kestämistä, että rituaalia rajoitettiin ja lyhennettiin "normaalin" rajoihin tai jopa, että rituaalia ei saanut tehdä. Tekeeköhän kukaan terapeutti Suomessa tällaisia kotikäyntejä?
Minä olin mm. masentunut ja terapiani kesti kolme vuotta. Vaikeaa oli, mutta kun jatkoin terapiaa, niin aika moni asia alkoi selvitä ja opin uusia tapoja suhtautua omiin ajatuksiini, asenteisiin ja tunteisiin (ja muistoihin ja suruun). Ehkä sinäkin pääset vielä pitkälle, kun terapia jatkuu.
Ymmärrän kyllä, että vaikea ja tuhoava sairaus on kyseessä. En tiedä helpottaako sinua kuulla, että muillakin on monia sairauksia, jotka vaikeuttavat elämää karmaisevalla tavalla. (Itse asiassa kaikilla on jotain, vaikka ei välttämättä tällaista.) Kun on keskellä itsensä (ja omien ominaisuuksien) hyväksymisen vaikeutta, niin tällaisia ei välttämättä pysty näkemään (minä en ainakaan pystynyt terapian alkuvaiheessa, koska omat asiat sattuivat niin paljon).
Aika parantaa paljon ja ehkä sinäkin pystyt joskus todella hyväksymään, että sinulla on tuollainen persoonallinen tapa suhtautua asioihin ja olla eri tilanteissa. Ehkä terapiakin auttaa pääsemään pahimmista rituaaleista.
Jos saan antaa yhden ihmisen neuvon, niin muista, että elämässä on huikean paljon muutakin kuin pakkkoneuroosi ja rituaalit: ne ovat lopulta aika pieni osa sinun elämääsi liittyvistä asioista ja jos katsoo niiden viemää aikaa koko hereilläoloajastasi, niin huomannet saman. Asioilla on tapana järjestyä!
Voimia sinulle!
mutta se on syntynyt aika varmasti siitä saatanan epäloogisuudesta, joka on läsnä kokoajan tässä maailmassa. Jotain mätää on ollut alusta asti.