"Siellä on paljon kivempaa"

Minä "menetin" lapseni ensimmäisen avioliittoni myötä, koska kun kysyimme että kumman luona haluaisivat asua, niin valitsivat isän. Ja ihan vain siksi, että isän luona ei tarvitse käydä suihkussa vaikka viikkokausiin, ei tarvitse siivota vaan saa asua vaikka siat pellossa, saa syödä ranskalaisia ja hampurilaisia ja juoda kokista...

Lapsena tuollaiset asiat ovat näköjään paljon tärkeämpiä, kuin järjestys ja säännöllinen elämä. En siinä elämänvaiheessa (vaikea ero), jaksanut tapella, vaan ajattelin että lapseni tulisivat myöhemmin järkiinsä kunhan kasvaisivat, niin suostuin yhteishuoltajuuteen ja viikonloppuäiteyteen.

No niinhän siinä kävi, että kaikenmaailman sosiaalitätiä on sitten rampannut entisen mieheni ja lapsieni luona, mutta silti he eivät ole halunneet tulla takaisin luokseni, ja ovat jo melkein aikuisiakin. Ei käynyt hyvin...

Minun lapset käy isänsä luona harvoin ja kyllähän se yhtä juhlaa on. Syödään vain niitä ruokia joista lapset tykkää, on kaiken maailman herkkuja eikä nukkuma-ajoista tarvitse välittää tuon taivaallista. Isän luona käynnit ovat lapsille lomaa arjesta. Minä olen se tylsä tyyppi joka jankuttaa läksyista, kotitöistä, hampaiden pesusta ym. Ruokana on myös niitä ruokia joista ei välttämättä tykätä mutta syödään kun ei muutakaan ole tarjolla. Mutta tämä on meidän lähivanhempien osa ja ei meillä lapset ole isän luo edes muuttamassa.

Varmaan näinkin päin. Meillä tyttö ei enää käy, koska täällä on rajat ja kotona ei. Esimerkkinä en hyväksy 14v tyttären tupakointia, vaadin tekemään läksyt ja lukemaan kokeisiin, koneella ei roikuta aamuyöhön ym.

Kirjoituksesi on kuin minun ja tyttäteni elämästäni reilu 3 vuotta sitten.
Tytär sai valita 12v :na että kumman vanhemman luona asuu vakituisesti ja muutti päätöksensä jälkeen isälleen.

Ei siinä mitään , mutta itselleni oli aluksi just tuo ns. pahis ja hyvis jaottelu oman lapsen, jopa sukulaisten ja ystävien keskuudessa ... vaikka aikuisena pitäisi muistaa että teini - ikä on rajojen koettelua ja aikuistumista... meidän aikuisten tulisi osata olla aikuisia ja laittaa sekä pitää rajat ja pelisäännöt.

Kaikkea kun ulkopuolisetkaan ei aina näe seinien ulkopuolelle... kuinka hyvin tai huonosti asiat ovat nuorella, eikä kaikelta voi varjella lapsiaankaan kodin ulkopuolella, vaikka kuinka haluaisi aina vain heidän parastaan.

Itse olen sitä mieltä että meitä etävanhempiakaan ei kannata mollata, tunteet ne on meilläkin , rakastamme aivan varmasti lastamme / lapsiamme yhtä paljon kuin lähivanhempikin, säännöt, rajat ja rakkaus, luovat turvaa ovat nuorelle pohjustusta tulevaan elämään.

siksi vanhempien tulisi eronkin jälkeen osata luottaa ja arvostaa toistensa maalaisjärkeä mieluiten avoimesti keskustella miten rajat nuorelle, tietää missä nuori menee...ja mitä häneltä voi vaatia esim. kotiaskareiden suheen,
silleen nuorellakin on helpompi tajuta kun on tieto että samanlaiset säännöt ja rajat on molemmilla vanhemmilla asustellessa.

Molemmat vanhemmat ovat lapsille / nuorille rakkaita ja tärkeitä.

Mutta sen voin sanoa että ns. erossa olo oman lapsensa seurasta näin etävanhempana on nakertanut omaa itsetuntoani ja äityyttä.

Näemme niin harvoin ja valitettavasti meillä ei toinen biologinen vanhempi informoi eikä ole keskustelukykyinen nuoren asioista esim. tulevaisuutta koskevissa asioissa, jatko opiskeluista yms. , joudun utelemaan nuorelta kaiken tämän asian... jotta tiedän missä mennään, jotta voisin tukea ja kannustaa kaikin mahdollisin tavoin häntä elämässään eteenpäin.

Tyttäreni käydessään luonani, joka toinen viikonloppu sekä koululomilla , meillä on edelleen rajat ja säännöt sekä kotiakareihin osallistuminen on selviö... keskusteluvälit, luottamus ja rehellisyys kaiken perusta, kotiintuloajat, ilmoittaminen missä ja kenen kanssa liikkuu ...
eikä vastaan narinaa ole ilmennyt...

Tieto nuorella että ne aisiat ovat aina näin ja tulee olemaan niin kauan kuin on alaikäinen, ei ole pahemmin ilmennyt vastaan jäkättämisiä , yhteiselo sujuu näin mukavasti , sekä äiti että tytär on hoksanneet että asioista keskustelemalla avoimin mielin homma toimii parhainpäin.

Olen etäisä ja myönnän että koska yhteinen aikamme on vähäistä niin mielellään tekisi joka päivästä juhlapäivän.
Olen tietoisesti tehnyt toisenlaisen valinnan eli pyrimme elämään myös minun luona ihan normaalia elämää, mutta aina joskus joudun muistuttamaan siitä itseäni.
Eli kodin askareita tehdään, on nukkumaanmenoajat, on karkkipäivä, kouluasioista pidetään huolta, vaikeistakin asioista puhutaan jne.

Mutta ymmärrän hyvin jos etävanhempi yrittää jotenkin (yli)kompensoida sitä, ettei hän ole niin paljon arjessa läsnä kuin lähivanhempi.

Minusta vanhemmuus on sellainen että itseään ei voi muuttaa kovin paljon vaan olemme luonteemme mukaisia vanhempia. Rooli tulee sisältämme, emme voi omaksua jotain toisen antamaa roolia vanhempana. Esim. kontrollifriikki on luonteenpiirre, joka tulee esiin myös vanhemmuudessa,, eli kontrolloidaan lapsia ja heidän tekemisiä.
Vapaamielinen ihminen kasvattaa lapsensa eritavoin. Luonteelleen ominaisella tavalla.
Nämä roolit vanhempana siis kumpuavat meidän sisältämme,, kontrollifriikki voi päättää että alkaa olla vapaamielisempi.. mutta se harvoin onnistuu koska luonnettaan ei oikein voi muutta eikä karvojaan vaihtaa.
Tämä oli siis esimerkki,, mutta yritän vaan sanoa että se millaisia olemme vanhempina ei riipu siitä olemmeko etävanhempia, lähivanhempia, uuspuolisoita vai mitä. Eikä siistä olemmeko eronneet vai emme. Usein esim. exäisä, joka on antanut vaimon hoitaa kaikki ei muutu eron jälkeen toiseksi,, aktiiviseksi tai aktiivinen exisä harvoi muuttuu erotessa passiiviseksi.. Että tämmöistä oli mielenpäälle!

Kyllä ainakin meillä jopa neuvolasta sanottiin että etän luona pitää olla suht samat säännöt ja ohjeet jne kuin lähin luona.
Samat kellonajat ja kuri.

Muuten menee lapsi sekaisin kun ei tiedä mikä on se oikein.

valitettavasti on niitä vanhempia jotka ajattelevat vain itseään ja "kilpailevat" vanhemmuudesta. Näin on myös meillä.
reilu 2-vuotias lapseni kun sanoo "isin auton ikkuna on parempi" niin siinä ei paljon muu tule mieleen kuin että kilpailee. Ei tuon ikäinen lapsi keksi itse tuollaisia sanoja.
SIellä juotetaan mehua ja lapsella on paino-ongelma jota neuvolassa on hätistelty pitämään aisoissa. Siellä ei tarvitse kerätä jälkiään ja sen huomaa kotona kun ei enää kiinnosta vaikka ennen teki mielellään. Nykyisin huutaa äidille maatessaan sohvalla "tuo maitoa tänne".
Sairasta käytöstä isältään, toivon totisesti että tämä loppuu lastensuojelun toimesta pian, jottei lapsi mene pilalle.

Kun erotaan niin sitten erotaan eikä mitenkään enää voi olettaa että isällä ja äidillä olisi samat säännöt kotonaan. Täysin mahdotonta. Kun nyt on kaksi kotia ja joka kodissa on omat säännöt. valitettavasti. Mummon luona on mummon säännöt, serkun luona serkun säännöt, isän luona isän säännöt ja äidin luona äidin säännöt jne. Kyllä lapsi tämän pian oppii millaiset säännöt missäkin on.

Ja jos lspi tykkää olla enemmän isän luona niin älä ota sitä loukkauksena sinua kohtaan. Ehkä lapsi ja isä ovat enemmän samaa maata ja tulevat siksi paremmin toimeen. Me kaikki olemme erilaisia ihmisiä.. ja sehän se juuri elämän rikkautta että voime valita kenestä pidämme ja kenestä emme. Noin pieni lapsi ei osaa näytellä että " piruuttaan tykkää" isästä vaan tunne on varmasti aito. Ei se silti ole äidin syy tai äidiltä pois. Mutta yritä tukea ja lophduttaa pientä lasta jolla on suru sydämessä ja kaipaa isää. Ei ole kaipaajan rooli helppo vaan tuskainen.