Eli tietääkö kukaan tai osaako omaa järkeään käyttäen listata joitain yleisimpiä "mokia" kirjoittamisessa? niitä joihin kirjoitus kompastuu, eikä sitä kukaan jaksa lukea loppuun asti!
kirjoittamisen kompastuskivet
maria
131606
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Minulle tulee mieleen joitakin seikkoja, joita ruotimalla saattaa saada tekstistä laadukkaampaa:
1) Tarinan henkilöiden on saatava toimia OMAN logiikkansa mukaisesti, kirjailija helposti ujuttaa mukaan omia tuntemuksiaan/asenteitaan. Uskottavaan henkilöön kiintyy -> tarina tempaa mukaansa.
2) Dialogin ei tule ensisijaisesti toistaa reaalimaailmassa mahdollisia keskusteluja, vaan ilmentää tarinan kannalta olennaisia seikkoja. Joskus kirjailija pyrkii 'aitoon' (siis reaalimailman mukaiseen) keskustelun kuvaukseen, ja yleensä lopputulos on tyhjäkäyntiä.
3) Riko, yllätä, älä aliarvioi lukijaa. Minulla jää helposti kesken kirja, jonka käänteet aukeavat pari aukeamaa liian aikaisin. Tämän seikan hiomiseen on kaiketi tuhat tapaa, tässä ehdotan, että kirjoitat kerran, annat tekstin levätä ja palaat myöhemmin ruotimaan, onko tarinan liian ilmeinen.
4) Kirjoita vain aiheista, jotka tunnet tai joista voit ottaa selvää. Omat kokemukset ja/tai tietämys näkyvät yleensä lopputuloksessa, valitettavasti myös niiden puute. Esimerkkejä:
- käytä murretta vain, jos osaat _kirjoittaa_ sitä kunnolla (esimerkiksi savon murteiden litterointi on kinkkistä...)
- tutustu tarinan kannalta tärkeisiin 'instituutioihin'. Esimerkiksi pankit, kaupat, poliisilaitos, juna, sairaala, koulu ja niissä työasut, lomakkeet, kuulutukset, käytännöt jne. (Nämä ovat olennaisia varsinkin, jos aihepiiri on lukijalle tuttu. Virheet syövät uskottavuutta.)
5) Maistele yksityiskohtia, muokkaa, muokkaa uudelleen. Ensimmäisen version tuottaminen on kuin romanssi, mutta kunnon teksti vaatii kestävämmän suhteen...
ainakin itselläni on tuo 1. kohdan ongelma: tekstissäni saattaa olla jotain viisi henkilöä, joiden luonteet eivät paljoa poikkea toisistaan. Sen sijaan laitan heidät kaikki toimimaan niin kuin itse toimisin. Tai olen jossain kohtaa tekstiä tehnyt selväksi,millainen jokin ihminen on ja myöhemmin hän käyttäytyy täysin siitä poikkeavasti...
Toisaalta myös vuoropuhelu on jokin täysin mysteeri. Se kuulostaa aina todella typerältä eikä missään nimessä johdonmukaiselta suhteessa tarinaan. Vai mitä mieltä olet:
tilanne: tyttö ja poika ovat ylittäneet kotiintuloaikansa ja tytön omatunto kärsii siitä, hän tietää etteivät vanhemmat mene nukkumaan, ennen kuin hän on kotona:
- Meidän on pakko lähteä kotiin, tiedäthän sinä, millainen haloo tästä muuten syntyy.
- Eivät he nyt niin tarkkoja ole, viimeksikin...
- Viimeksikin sain niin hirveän huudon, kun pääsin kotiin, etten uskaltanut tulla pois huoneestani, ennen kuin he kummatkin olivat lähteneet töihin.
- Älä nyt taas viitsi liioitella, he kyllä tietävät että olet turvassa.
- Ei ole minun vikani, etteivät minun vanhempani ole samanlaisia kuin sinulla. He eivät huuda, kun tulet kotiin varttitunnin myöhässä.
Tyttö riuhtaisee kätensä pois pojan yrittäessä saada häntä jäämään vielä vähäksi aikaa. Tyttöä ärsytti, ettei poika voinut ymmärtää häntä, vaikka hän yritti niin kovasti hänelle selittää.
- Anteeksi, mutta minun on pakko mennä. Yritä ymmärtää. Vai haluatko sinä, ettei kukaan puhu minulle kotona taas viikkoon mitään?
- No en, mutta...
- Nähdään huomenna!
Tyttö lähtee kävelemään katua pimenevään iltaan ja hetken kuluttua poika ei enää näe häntä. Hän yrittää löytää keinon sanoa ne sanat tytölle, mutta poika pelkää pelottavansa tytön luotaan. Kuinka hän voisi sanoa tälle, ettei hänellä ollut kotia?
Mietin vain, että ehkä joskus tietämättömyyden voi piilottaa tai sivuuttaa ovelasti. Esimerkiksi, kun kuvailee jotakin tapahtumapaikkaa, niin voi kuvailla päähenkilön näkökulmasta. Oman tietämättömyytensä voi kuitata päähenkilön tietämättömyydellä. Vai toimiiko tällainen muiden mielestä?
jos kerkeet ja haluat, niin voisitko laittaa pientä pätkää, miten sen tekisit? eli kyllähän se ainakin noin ajatuksena tuntuu ihan hyvältä, mutta kaikki tekis sen varmaan hiukan eri tavalla. miten sä sen kirjottasit?
Pitääkin oikein miettiä. Toi ajatushan mulle tuli mieleen aivan niin sanotusti lonkalta, kun itse en voisi sanoa tietäväni mistään mitään.
Mutta ehkä jotenkin näin voisin asiaa havainnollistaa:
Keke katseli tavaroita tyttöystävänsä pöydällä. Peili oli asennettu sopivasti kasvojen korkeudelle. Pöydällä lojui kaikenlaisia purkkeja ja putkiloita. Kaikkien kyljessä luki jonkinlaista pientä tekstiä. Teksti oli niin pientä, että piti siristää silmiään nähdäkseen edes, millä kielellä ne oli kirjoitettu. Keke nosti pienen putkilon käteensä ja yritti arvata, mitä sen sisällä oli. Putkilossa lillui vaaleanpunaista, lähes nestemäistä ainetta. Silloin Keken tyttöystävä asteli ovesta sisään ja lähestyi pöytää. Keke laski putkilon heti alas ja katsoi tyttöä.
- Joko mennään? hän kysyi.
- Ihan kohta, tyttö vastasi ja otti pöydältä kynän, jolla hän alkoi siististi piirtää silmiensä ympäryksiä katsellen samalla peiliin. Sitten hän hapuili purkkeja pöydältä ja alkoi selvästi etsiä jotakin. Keke ei viitsinyt kysyä, mitä tyttö etsi, sillä eihän hän ymmärtänyt näistä eri värisistä voiteista ja pulvereista yhtään mitään.
Kaipa samalla tavalla voisi kertoa mistä tahansa. Vaikka sellaisista asioista, joita on joskus nähnyt, mutta ei osaa suoranaisesti nimetä.
Marjaana on selvästi alan ammattilainen, joten oli mukava lukea punnittuja neuvoja. Tuo dialogin muokkaaminen "olennaiseksi" vie tekstin joskus mielestäni ihan puihin. Tällöin vuoropuhelussa kaikki menee oudosti kuin vettä vaan. Esmes, jos vaikka vene kaatuu ja kaksi kyydissä olijaa puhuvat toisilleen, dialogi ei mielestäni voi olla "olennaista ja sujuvaa" (tämä "-" ei ole lainausta Marjaanalta!) vaan kaoottista. Tai jos rakastavaiset kuhertelevat, dialogi on oikeassa elämässä kömpelön intiimiä (ainakin mulla), mutta joskus valmiissa teksteissä näkee, että siinä kaksi filosofia heittää koko syvällisten ajatustensa kikkapussin kehiin. Tietenkin tuollainen tapa kirjoittaa dialogia toimii, jos haetaan muuta kuin realismia.
Teatterissa tämän suuntainen epäaitous ärsyttää aina: kaikki puhuvat kirjakieltä, vaikka esmes v...uilisivat toisilleen rankasti. Toki selkeä kirjakieli kuuluu takariville asti, mutta jotain rajaa, hyvä näyttelijä kun saa sen sujuvan puhekielenkin kuulumaan kauas.
Kirjoittamiseen pätee sama sääntö kuin muihinkin taiteenaloihin: osaa ensin perusasiat (kielioppi, perspektiivi, nuotit), ja lähde vasta sitten soveltamaan ja kikkailemaan omiasi. Muuten tulee sellaista p***aa, ettei sitä lue kukaan. Ja mitä dialogin sujuvuuteen ja luonnollisuuteen tulee, en ainakaan minä jaksa lukea tekstiä, jonka "realistisuus" perustuu takelteluun. "Totanoin", "niinku" ja "öööh" eivät jouduta tarinankerrontaa, etenkään toistuessaan joka ainoassa lauseessa. Itseltäni jää usein lukeminen kesken, kun päähenkilöt eivät pääse keskustelussaan puusta pitkään (eli mietitään puoli tuntia, pitäisikö lähteä baariin). Kirjoja luetaan ja elokuvia katsotaan ensisijaisesti niiden viihdyttävyyden takia. Tämän takia -ainakin itse- olen valmis heittämään kyökkirealismin ikkunasta ulos sujuvan tarinan (ja hyvän kerronnan) tieltä.
Yksi mikä itseäni hirvittävästi ärsyttää kirjoissa on se jos henkilöitä kuvaillaan liian tarkkaan ja yksityiskohtaisesti. Itselleen pitää toki selvittää, millaisia tarinan henkilöt ovat, mutta lukijalle on turha kertoa millainen kukin heistä on. Lukija kyllä havaitsee tämän henkilöiden ajatuksista, puheista ja teoista. Liian valmiiksi maalatut henkilöhahmot tuntuvat tylsiltä eivätkä anna lukijan omalle mielikuvitukselle tilaa nähdä henkilöitä sellaisina kuin ne hänen mielessään hahmottuvat.
Ylipäätään kirjoittaessa ei tarvitse lukijalle selittää kaikkea. Lukija kyllä ymmärtää tekstin jos se on hyvä ja toimii itsenäisesti eikä jokaisen lukijan ole tarkoitus tekstiä aivan samalla tavalla ymmärtääkään. Eihän kirjallisuudesta tällöin jäisi edes mitään tutkittavaa tai keskusteltavaa... Kannattaa siis tarkkaan miettiä, mikä on niin olennaista, että se kannattaa todella sanoa ääneen. Kirjoittaessa sortuu helposti latteuksien ja omien ajatustensa turhaan esittämiseen.
Tarinaa ei pitäisi myöskään kirjoittaa pelkästään tarinan vuoksi. Kuten Marjaana sanoi, kunnon teksti vaatii kestävämmän suhteen. On ilo lukea kirjoja, joista välittyy tunne, että kirjailija on itse rakastanut jokaista kirjoittamaansa sanaa eikä ole kirjoittanut mitään turhaa, epäoleellista tai epäuskottavaa. Tarinan on tietysti oltava hyvä ja mielenkiintoinen, mutta yhtä tärkeää on kiinnittää huomiota tekstin ulkoasuun. Hyväkin tarina jää lukematta, mikäli se on peitetty tökeröillä lauseilla ja kielioppivirheillä. Kielioppisääntöjä kannattaa lähteä rikkomaan vasta kun tietää tekevänsä niin ja kun tietää miksi niin tekee.
Myös maisemakuvausta kannattaa harkita tarkkaan. On aivan turha sepustaa sivukaupalla siitä miltä ulkona, sisällä tai missä tahansa näyttää, jos sillä ei ole tarinan kannalta mitään merkitystä. Pitkät kuvaukset hermostuttavat, saavat mielenkiinnon herpaantumaan ja ehkäpä lukija luovuttaa jopa kokonaan. Erityisesti pitkiä kuvauksia pitäisi välttää tekstin alkupuolella. Tekstin alku on muutenkin tärkeä kohta, johon kannattaa kiinnittää huomiota. Tarinan pitäisi alkaa siitä hetkestä, jolloin alkaa tapahtua. Tapahtumat imaisevat lukijan mukaansa eivät kuvailut.
Täältä ja muualta tekstejä lukiessani tuntuu välillä siltä, että kirjoittajat käyttävät harmittavan vähän minä-kertojaa teksteissään. Se antaisi nimittäin yllättävän paljon mahdollisuuksia viedä tarinaa eteen päin. Minä-kertojaa käyttämällä tarinaa pystyy johdattelemaan eri tavalla kuin tekstin ja tapahtumien ulkopuolella pysyttäytyvää kertojaa käyttämällä. Ja minä-kertojahan ei tietenkään tarkoita, että rupeaa tuputtamaan itseään tekstiin ;)
Tällaista tajunnanvirtaa kirjoittamisesta tällä kertaa :)
Dialogin uskottavuus ja toimivuus ei synny täydellisen muodollisesta eikä täysin vapaasta puheesta. Valaisen asiaa huonolla esimerkillä.
Tässä dialogi "perusmuodossa":
Kalle törmäsi Liisaan, joka ryntäsi häntä päin läheisen kadunkulman takaa.
"Hei", Kalle sanoi, "Pitäisiköhän sinun katsoa hieman enemmän eteesi? Olit vähällä kaataa meidät molemmat!"
"Anteeksi", Liisa sopersi siistiessään Kallen takkia, "Olinkin juuri matkalla sinua tapaamaan."
"Ihanko totta", Kalle ihmetteli, "Kävit juuri eilen hakemassa minulta unohtamasi cd-levyn."
"Huomasin vasta kotona, että otin väärän levyn mukaani. Tässä Sibeliuksesi, Hansonin uusin on vielä levyhyllyssäsi", Liisa ojensi levyn Kallelle.
"Hyvinkin mahdollista", Kalle vastasi, "Tule mukaani, niin etsin levysi sinulle."
Informatiivista, mutta tylsähköä, eikö vain? ;)
Seuraavaksi sama pätkä luonnollisempana ja siten paremmin toimivana (ainakin pitäisi olla, jos keksisi paremman esimerkin):
Kalle törmäsi Liisaan, joka ryntäsi häntä päin läheisen kadunkulman takaa.
"Moi", Kalle sanoi, "Katsoisit vähän mihin ryntäät, meinasit kaataa meidät molemmat!"
"Sori", Liisa sopersi siistiessään Kallen takkia, "Olin tulossa teille."
"Niinkö", Kalle ihmetteli, "Vaikka vasta eilen kävit hakemassa sen cd:n, jonka olit unohtanut?"
"Otin vahingossa väärän levyn ja huomasin sen vasta nyt. Tässä tämä Sibelius, se Hansonien levy on vielä sinulla", Liisa ojensi levyn Kallelle.
"Voi olla", Kalle vastasi, "Tule meille, eiköhän se sieltä löydy."
Lopuksi vielä pätkä niin, että se ei varmasti houkuta lukijaa:
Kalle törmäsi Liisaan, joka ryntäsi häntä päin läheisen kadunkulman takaa.
"Täh!", Kalle ulvahti, "Mitä sä siinä juokset? Sähän siis meinasit juosta niinku meijät molemmat nurin tai silleen!!"
"Sori hei", Liisa sopersi siistiessään Kallen takkia, "Mä olin hei tuloss just teille nyt."
"Täh", Kalle ihmetteli, "Sähän niinku olit tullu meille viimeks eilen ja ottanu sen yhen cd:n minkä sä olit jättäny sinne meille."
"No niin niin, mut mä huomasin himassa että mä olin ottanu jonku toisen... siis niinku jonku sun levyn eikä sitä mun. Kato tälläisen Sibelius-levyn, ota toi. Se mun Hanson-levy on varmaan vielä siellä teillä siellä sun kaapissa tai jotain", Liisa ojensi levyn Kallelle.
"Kai se sitten on", Kalle vastasi, "No tuu sit vaikka kattoon jos se on siellä niin sä voit sitten ottaa sen jos se löytyy sieltä ja siinä on ne kannetkin tallessa. Emmä hei tiijjä onko se vielä siellä."
Meillä on Sini luultavasti aika yhteneväinen maku kuvailun ja tapahtumien osuuden suhteen. Minullakin sappi kihisee, jos joka ikinen lehti ja varpu ja valonsäde kuvataan piinaavalla tarkkuudella. Varsinkin jos tarina on vasta alussa, uuvuttavat kuvaukset saavat tiemme erkanemaan. Jotkut lukijat kuulemma nauttivatkin kuvailusuvannoista, hyvä niin.
Minusta oli hyvä tuo pointtisi siitä, että tarinan sisältö ja kirjailijan 'muistilista' tai tiedot ovat kaksi eri asiaa. (Sinun sanoillasi "Itselleen pitää toki selvittää, millaisia tarinan henkilöt ovat, mutta lukijalle on turha kertoa millainen kukin heistä on".) Siis jos kirjailijan ajatuksissa Ville on aggressiivinen, itsekäs, eläinrakas ja huumorintajuinen, on parempi olla siirtämättä adjektiivilistaa suoraan tekstiin. Sen sijaan kannattanee sijoittaa Ville tilanteisiin, joissa hän voi käyttäytymisellään ja kommenteillaan ilmentää näitä ominaisuuksia.
En ole ammattilainen, älkää vain ottako ajatuksiani Totuutena isolla teellä. Listailin vain omia ajatuksiani, tai liekö osa alunperin joltakulta muultakin.
Vielä tuosta dialogista sen verran, että esimerkkisi mukaisessa veden varaan joutumisessakin dialogilla on oikeus olla osa tekstiä vain, jos dialogi palvelee tarinaa jollakin tavalla. Voisin kuvitella helposti, että vaikkapa itsekkyys/epäitsekkyys, huumorintaju tai tunteet toista pulassa olevaa kohtaan voisivat helpostikin tulla esiin ko. tilanteen kuvauksessa. MUTTA jos dialogi ei valaise henkilöitä tai ole muuten olennaista, se on mielestäni tarpeeton.
Sitä draaman kaarta luodaan usein juuri etäännyttämällä tarinaa 'perusarjesta'. Normaalielämä on liian tiivistymätöntä mukaansatempaavaan tarinaan. Paitsi ehkä joskus, kun totuushan on tunnetusti taruakin ihmeellisempi :-)
Minäkin olen vahvasti sitä mieltä, että kuvailla kannattaa vain olennaisia asioita. Pikkutarkka sepustus on väsyttävää ja siitä tulee aliarvioitu olo, mutta, jos joitakin asioita ei kerrota heti alussa vaan mainitaan myöhemmin, voi oma mielikuva poiketa rajusti kirjalijan tarkoittamasta. Mikään ei ota päähän enemmän kuin, että kuvittelee mielessään jonkun asian olevan jollakin tietyllä tavalla ja sitten myöhemmin kerrotaan, ettei se ollutkaan niin vaan näin. Eli olennaiset asiat pitää kertoa.
Huomasin juuri itse, että olen kirjoittanut aika pitkän ajan yhtä tarinaa, enkä ole edes pohtinut asiaa, millaiset hiukset päähenkilöllä on. Tummat vai vaaleat? pitkä vai lyhyet? ei mitään hajua, mutta sillä ei oikeastaan ole merkiystä tarinan kannalta. Kaipa olisin maininnut, jos niissä hiuksissa olisi jotakin erikoista, mutta mikään ei tietenkään estä olemasta...
Että sellaista tällä kertaa x)
Kukaan ei muuten ole kommentoinut edellistä viestiäni. Tahtoisin tietää, olinko ihan hakoteillä.
Hyvä Kelhanion! Siinä oli mukavat esimerkit erilaisista tavoista esittää sama asia. Mielestäni välistä jäi pois kuitenkin juuri se oikea tapa esittää puhuttu asia. Siis esimerkkien 2 ja 3 välistä jäi tällainen pois.
Kalle törmäsi Liisaan, joka ryntäsi häntä päin läheisen kadunkulman takaa.
"Täh!", Kalle ulvahti, "Mitä sä siinä juokset? Sähän meinasit juosta meijät nurin!"
"Sori hei", Liisa sopersi siistiessään Kallen takkia, "Mä olin tulossa teille."
"Niinkö?", Kalle ihmetteli, "Sähän just eilen kävit meillä ku hait sen yhen levys."
"No niin niin, mut mä huomasin himassa että olinki ottanu jonku sun Sibelius-levyn eikä sitä mun! Mun Hanson-levy on varmaan vielä siellä sun kaapissa.", Liisa ojensi levyn Kallelle.
"Kai se sitten on", Kalle vastasi, "No tuu kattoon onko se siellä ja jos siinä vaikka olis kannetki tallessa."
Eli ei minun mielestäni ihminen äkkitilanteissa ala niinkuttelemaan ja hinkkaamaan samaa asiaa eri kantilta, kuten olit tuossa viimeisessä, Teatterikorkeakoulun edellyttämää suullista ilmaisua muistuttavassa esimerkissäsi versioinut. Ja jos alkaakin jauhamaan samaa, kirjoittaja kirjoittaa vain sen oleellisen, rennon elävästi. Niin, nyt tietenkin saa kritisoida, onko tuo oma esimerkkini "rennon elävää".