Olen ollut masentunut nyt noin 7 vuotta. Kaikki alkoi murrosikään tulemisen angsteista ja paheni kun toinen vanhempani menehtyi, siitäkin on jo kuusi vuotta. Välillä on ollut parempia kausia. Yleensä masennus pahenee syksyisin ja helpottaa keväisin, mutta nyt on toisin ehkä ensimmäistä kertaa.
Olen abi tänä vuonna, tosin jatkan vielä neljättä vuotta lukiossa. En ole jaksanut oikeastaan käydä koulua nyt kuukausiin. Onneksi sitä on niin vähän, että jotenkin on pärjätty. Ihmissuhdesotkut ovat pahentaneet asiaa. Olen sanonut parille "kaverille", että haluan kuolla, mutta he eivät ole sanoneet tai tehneet asialle mitään... Asun avopuolison kanssa, mutta hän onkin ainut kuka saa tuntemaan oloni vähän paremmaksi ja näin ollen olen pahimmillani, kun hän ei ole kotona.
En tiedä mitä teen. Joka ikinen päivä tuntuu, etten jaksa enää elää. Olen ollut terapiassa tämän seitsemän vuoden aikana yhteensä noin neljä vuotta. Nyt viimeisimmän terapiajakson loppumisesta alkaa olla vuosi aikaa.
Tuntuu ettei kukaan todellakaan välitä. Koska olen nuori, kirjoitin kirjeen jonnekin nuorten tukijärjestöön, mutta sieltäkään ei vastattu minulle.
Haluaisin tietää, mitä luultavasti tapahtuu, jos menen jonnekin hakemaan apua? Lääkäriin? Voivatko ne pistää minut laitokseen?
Minulla on itsemurha-ajatuksia. Ei suunnitelmia, mutta toivon joka päivä, että voisin tappaa itseni. En tiedä, voisinko ikinä toteuttaa sitä, mutta varastin jo isältäni unilääkkeet sitä varten. Tavallaan "varmuuden vuoksi", että olisi edes joku keino päästä tästä pois, jos tulee eteen sellainen tilanne, että nyt on aika.
Minuun ei ole ikinä kokeiltu lääkitystä. Ihmettelen sitä, mutta toisaalta ymmärrän, koska en ole koskaan kertonut terapiassa kaikkea ja aina vähätellyt tilannettani.
Millaisille tapauksille lääkkeet yleensä annetaan? Onko osastohoito todennäköistä jos kertoo hautovansa itsemurhaa?
Toisaalta, hyvien päivien hyvinä hetkinä tuntuu, että olisi paljon tehtävää vielä ja suunnitelmia lähitulevaisuudelle, enkä todellakaan haluaisi laitokseen ainakaan pitkäksi aikaa, koska sitten nämä suunnitelmat romuttuisivat. Mutta kovin pitkän tähtäimen suunnitelmia minulla ei ole ja tuntuukin, että minun tulevaisuuteni loppuu piakkoin.. Niin toisaalta sen takia haluaisin apua. En halua kuolla (tai kyllä haluan, mutta hyvinä hetkinä en) mutta en jaksa tätä olotilaa enää..
Kai se on itsestään selvää, että minun pitäisi hankkia apua, mutta pelkään että se ei auta (taaskaan), koska en kuitenkaan kerro kaikkea ja jos kerron, minut kuitenkin suljetaan johonkin laitokseen..
Olen abi tänä vuonna, tosin jatkan vielä neljättä vuotta lukiossa. En ole jaksanut oikeastaan käydä koulua nyt kuukausiin. Onneksi sitä on niin vähän, että jotenkin on pärjätty. Ihmissuhdesotkut ovat pahentaneet asiaa. Olen sanonut parille "kaverille", että haluan kuolla, mutta he eivät ole sanoneet tai tehneet asialle mitään... Asun avopuolison kanssa, mutta hän onkin ainut kuka saa tuntemaan oloni vähän paremmaksi ja näin ollen olen pahimmillani, kun hän ei ole kotona.
En tiedä mitä teen. Joka ikinen päivä tuntuu, etten jaksa enää elää. Olen ollut terapiassa tämän seitsemän vuoden aikana yhteensä noin neljä vuotta. Nyt viimeisimmän terapiajakson loppumisesta alkaa olla vuosi aikaa.
Tuntuu ettei kukaan todellakaan välitä. Koska olen nuori, kirjoitin kirjeen jonnekin nuorten tukijärjestöön, mutta sieltäkään ei vastattu minulle.
Haluaisin tietää, mitä luultavasti tapahtuu, jos menen jonnekin hakemaan apua? Lääkäriin? Voivatko ne pistää minut laitokseen?
Minulla on itsemurha-ajatuksia. Ei suunnitelmia, mutta toivon joka päivä, että voisin tappaa itseni. En tiedä, voisinko ikinä toteuttaa sitä, mutta varastin jo isältäni unilääkkeet sitä varten. Tavallaan "varmuuden vuoksi", että olisi edes joku keino päästä tästä pois, jos tulee eteen sellainen tilanne, että nyt on aika.
Minuun ei ole ikinä kokeiltu lääkitystä. Ihmettelen sitä, mutta toisaalta ymmärrän, koska en ole koskaan kertonut terapiassa kaikkea ja aina vähätellyt tilannettani.
Millaisille tapauksille lääkkeet yleensä annetaan? Onko osastohoito todennäköistä jos kertoo hautovansa itsemurhaa?
Toisaalta, hyvien päivien hyvinä hetkinä tuntuu, että olisi paljon tehtävää vielä ja suunnitelmia lähitulevaisuudelle, enkä todellakaan haluaisi laitokseen ainakaan pitkäksi aikaa, koska sitten nämä suunnitelmat romuttuisivat. Mutta kovin pitkän tähtäimen suunnitelmia minulla ei ole ja tuntuukin, että minun tulevaisuuteni loppuu piakkoin.. Niin toisaalta sen takia haluaisin apua. En halua kuolla (tai kyllä haluan, mutta hyvinä hetkinä en) mutta en jaksa tätä olotilaa enää..
Kai se on itsestään selvää, että minun pitäisi hankkia apua, mutta pelkään että se ei auta (taaskaan), koska en kuitenkaan kerro kaikkea ja jos kerron, minut kuitenkin suljetaan johonkin laitokseen..
Vastaukset 3
Vanhimmat
Pitää vielä tehdä lisäyksiä.. Nuo ihmissuhdesotkut ovat tosiaan olleet elämäni pahimpia tähän mennessä ja tiedän, että joskus ne päättyvät mutta en jaksaisi niitä enää. Toisinaan tuntuu etten enää välitä, mutta sitten taas jään roikkumaan niihin enkä pysty jättämään niitä taakseni. Olen koko tämän seitsemän vuoden ajan kärsinyt myös jonkinlaisista "pakkomielteistä", yleensä jotakin henkilöä kohtaan. En ole puhunut siitäkään kovin paljon kenellekään, tuntuu etteivät terapiassakaan ottaneet sitä vakavasti, mutta ne ovat todella paljon vaikeuttaneet elämääni.
Viiltelen aika säännöllisesti. Avopuolisoni tietää ja sen lisäksi ainakin yksi ihminen, joka liittyy läheisesti näihin sotkuihin joita käyn läpi.. Mutta yllätys yllätys kukaan ei ole piitannut siitäkään.
Mitä se piittaaminen sitten voisi muiden taholta olla? Kuvitteletko, tai toivotko, että joku estäisi sinua viiltelemästä eli vahingoittamasta itseäsi? Tämä on LAPSEN toive.
Unilääkkeillä on vaikeata tehdä itsemurha. Se tuskin onnistuu. Marilyn Monroen kuolema 60-luvun alussa on iskostanut ihmisten päihin ajatuksen kuolemasta unilääkkeillä - mikäs se mukavampaa, nukahtaa eikä enää herätä. Mutta näin ei kuitenkaan ole, koska nykyään unilääkkeinä ei käytetä barbituraatteja.
Turha sinun on lääkäriin menoa pelätä. Eiköhän sieltä ohjata sinut edelleen mielenterveyspuolelle. Sinähän olet ollut terapiassa, joten mitä pelättävää tuossa on. Hoitosi varmasti jatkuu aikuispuolella. Lääkkeitä et ole saanut, koska niitä ei alle 18-vuotiaille yleensä määrätä.
Sinulla on avopuoliso. Monilla ei ole ketään.
Ota iisisti! Päivä kerrallaan. Anna menneiden olla. Asioilla on tapana järjestyä.♥
Toivon kyllä niin, kuin sanoit. En kuvittele että niin voisi olla, mutta jos oliskin.. Tunnen itseni lapseksi yhä. En ole kasvanut 14-vuotiaasta lainkaan, vaikka asunkin omillani ja seurustelen, sillä seurustelin jo silloin ja olin yhtä itsenäinen.
Mitähän sitten tapahtuu, jos otan liuskan unilääkkeitä..? Nukkuisinko vain kauan? Vaurioituisiko jotkin elimet? En haluaisi itseäni vihannekseksi, vaan pois.
En ole vielä mennyt lääkäriin, koska välillä tuntui, että jaksan kyllä. Nyt taas tuntuu, että tekisin itsemurhan vaikka tänään. Tosin, en voi, sillä veljeni (alaikäinen) tulee kylään juuri tänään. Siksi en voi tehdä sitä huomennakaan, ja sitten on varmaan taas päivä jolloin kuolema pelottaa ja on suurempi halu selviytyä.. Ja sitten sellaisina päivinä ei halua mennä apua hakemaan, huonompina taas ei jaksa.
Tänään pistin poikki yhden ihmissuhteen elämästäni, joka oli minulle tärkeä vielä talvella. Haluaisin jättää myös erään toisen ihmisen. Haluaisin jättää kaikki, että sitten olisi helpompi lähteä kokonaan.
Kiitos vastauksestasi.. Tällä minun viestilläni nyt ei sen suurempaa pointtia ole, mutta menköön nyt