Miksi mies hakeutuu seuraani jatkuvasti, miksi huomioi, leikkimielisesti kiusaa?
Emme voi olla koskaan pari, asiasta on keskusteltu. Jo useamman vuoden olemme tienneet toistemme tunteet, pidämme toisistamme, kun vain mahdollisuuden saamme, emme välttele toisen läheisyyttä. Vetovoima on silminnähtävää välillämme, pelkään sen näkyvän muille myös. Sen piilossa pitäminen vaatii mielettömän hyvät näyttelijän lahjat.
Luulin olevani vahvoilla itseni ja tunteitteni kanssa, mies on kaikesta huolimatta päässyt valtaamaan niin ajatukseni kuin sydämestäni pienen sopukan. Eihän näin pitänyt käydä. Mitä enemmän hän otti minut elämäänsä mukaan, mitä enemmän opin häntä tuntemaan, sitä enemmän opin hänestä pitämään.
Hän tietää minun tuntevan niin paljon enemmän mitä hän. En tiedä olenko tehnyt ison virheen tunnustaessani tunteiden suuruuden, ehkä olisi pitänyt olla vain hiljaa. Se tunne kävi niin isoksi että sattui, se oli saatava sanotuksi. Maksoi mitä maksoi, sen kantaminen alkoi olla liian iso taakka.
Tuon koskettavan tunteen huomatessani en halunnut muuta kuin pois tilanteesta, pois hänen läheltään, etten satuttaisi enää itseäni enempää.
Mutta en pääse. Hän lohduttaa, ymmärtää, tuntee, tukee, neuvoo, arvostaa.
Hän antaisi mennä mutten pääse, en halua. Eikä hänkään halua. Jos menisin veisin mukanani pienen palan hänestä myös. Tunnen olevani sydämeni vanki.
Miksi hän pystyyy olemaan niin vahva? Miksei hän hajoa sisäisesti joka kerta kun katseemme kohtaa, kun käsi koskee toisen kättä, kun lähdemme eri tietä kulkemaan? Näen hänen katseesta niin paljon enemmän kuin hän itse ymmärtääkään, en vain osaa lukea sitä eikä hän halua sanoa. Luulenko vain kaiken, vai tiedänkö enemmän mitä pystyn ymmärtämään? Olen sanonut tästä, kysynyt, hän vain hymyilee.
Hän kaipaa minua, olen hänen ajatuksissa, hän odottaa meidän hetkiä. Ne sanat sattuu koska tiedän, aika ei ole meidän puolellamme.
Olen pyytänyt armahdusta, pyytänyt etäisyyttä ja saanutkin sitä. Mutta kun toinenkaan ei osaa pysyä loitolla, poissa kokonaan. Kun taas kohtaamme, ei ilolla ole rajaa. Vaikka ympärillämme olisi sata ihmistä, me näemme vain toisemme, hän tulee vaikka tikusta asiaa tekemään päästäkseen lähelleni, liian lähelle. Lähteminen on aina vaikeaa, kun ei tee mieli lähteä...vaan jäädä. Eikä voi..Ei nyt, ei tässä elämässä, ei koskaan.
Voin vaan hakata päätäni seinään ja taas uudelleen kysyä, mitä tämä on? Miksei tähän ole ratkaisua?
Emme voi olla koskaan pari, asiasta on keskusteltu. Jo useamman vuoden olemme tienneet toistemme tunteet, pidämme toisistamme, kun vain mahdollisuuden saamme, emme välttele toisen läheisyyttä. Vetovoima on silminnähtävää välillämme, pelkään sen näkyvän muille myös. Sen piilossa pitäminen vaatii mielettömän hyvät näyttelijän lahjat.
Luulin olevani vahvoilla itseni ja tunteitteni kanssa, mies on kaikesta huolimatta päässyt valtaamaan niin ajatukseni kuin sydämestäni pienen sopukan. Eihän näin pitänyt käydä. Mitä enemmän hän otti minut elämäänsä mukaan, mitä enemmän opin häntä tuntemaan, sitä enemmän opin hänestä pitämään.
Hän tietää minun tuntevan niin paljon enemmän mitä hän. En tiedä olenko tehnyt ison virheen tunnustaessani tunteiden suuruuden, ehkä olisi pitänyt olla vain hiljaa. Se tunne kävi niin isoksi että sattui, se oli saatava sanotuksi. Maksoi mitä maksoi, sen kantaminen alkoi olla liian iso taakka.
Tuon koskettavan tunteen huomatessani en halunnut muuta kuin pois tilanteesta, pois hänen läheltään, etten satuttaisi enää itseäni enempää.
Mutta en pääse. Hän lohduttaa, ymmärtää, tuntee, tukee, neuvoo, arvostaa.
Hän antaisi mennä mutten pääse, en halua. Eikä hänkään halua. Jos menisin veisin mukanani pienen palan hänestä myös. Tunnen olevani sydämeni vanki.
Miksi hän pystyyy olemaan niin vahva? Miksei hän hajoa sisäisesti joka kerta kun katseemme kohtaa, kun käsi koskee toisen kättä, kun lähdemme eri tietä kulkemaan? Näen hänen katseesta niin paljon enemmän kuin hän itse ymmärtääkään, en vain osaa lukea sitä eikä hän halua sanoa. Luulenko vain kaiken, vai tiedänkö enemmän mitä pystyn ymmärtämään? Olen sanonut tästä, kysynyt, hän vain hymyilee.
Hän kaipaa minua, olen hänen ajatuksissa, hän odottaa meidän hetkiä. Ne sanat sattuu koska tiedän, aika ei ole meidän puolellamme.
Olen pyytänyt armahdusta, pyytänyt etäisyyttä ja saanutkin sitä. Mutta kun toinenkaan ei osaa pysyä loitolla, poissa kokonaan. Kun taas kohtaamme, ei ilolla ole rajaa. Vaikka ympärillämme olisi sata ihmistä, me näemme vain toisemme, hän tulee vaikka tikusta asiaa tekemään päästäkseen lähelleni, liian lähelle. Lähteminen on aina vaikeaa, kun ei tee mieli lähteä...vaan jäädä. Eikä voi..Ei nyt, ei tässä elämässä, ei koskaan.
Voin vaan hakata päätäni seinään ja taas uudelleen kysyä, mitä tämä on? Miksei tähän ole ratkaisua?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Miten sinulla menee?
Monesti, jos ei ole oikein sinut itsensä kanssa, tuntee eniten vetoa saavuttamattomiin ihmisiin. He tuntuvat oikein täydellisiltä, koska on tottunut siihen, että suhteet väljähtyvät/tulevat ongelmallisiksi läheisyyden määrän kasvaessa esim. kun muutetaan yhteen. Väljähtymisen ja ongelmien syy löytyy tällöin monesti peilistä. En ole syyttämässä sinua, tiedän tämän vain omasta kokemuksesta.
Tiedän tuon, oikein hyvin. Itsellä kyseessä on ehkä tavanomaista pidempi parisuhde joten vääjäämättä luultavasti hyvin monelle tulee eteen tälläistä.
Tokihan arki on sitä arkea, seksi on kuitenkin hyvää, mies on hyvä. Rakkautta ja välittämistä on, sitä hauskanpitoakin on, yhdessä tehdään kaikkea, hoidetaan suhdettamme eikä näin ollen päästä edes "kasvamaan erilleen".
En ymmärrä itseäni, näitä tunteita. Peilistä katsoo se sama nainen aina vain, ei sieltä vastauksia heru vaikka miten kuvajaistaan tuijottaa.
Hyi vittu. Jos sun puolisos tietäis mitä sen selän takana pelailet ni sen rakkaus loppuis siihen paikkaa. Lentäisit ulos kaaressa. Kuvitelma että se rakastaa sua on valheellista. Tollasta petollistaa paskaa kukaa ei rakasta.
taas on järki ja tunteet palstalla joku katkera petetty saarnaamassa...kirjotus kertoo kirjoittajastaan...
Mut on sillä tossa katkerassa saarnassaan totuuden siemen.
Voi voi. Oottakaahan vaan
.Puolisokin tietää saman asian ihan omasta kokemuksestaan ,itsensä kokemana. Ei siinä mitään pahuutta tarvitse takana olla.Ihan inhimillistä elämää tuo on. Kyllä näitä tulee pareille ja niitä käydään läpi. Silti voidaan jatkaa ilman katkeruuksia,hyväksymällä toinen vikoineen inhimillisenä ihmisenä. Elämä on.
Hän saattaa olla mie s joka kaipaa monen naisen ihailua.
tarvitsee ns. henkisen haaremin.
onon, en käy kieltämään mutta tollanen inhotus kommentointi on niin ala-arvoista, asiat voi kertoo katsos niin monella tapaa jos haluaa...ja elämä on...vaikeita juttuja nää tunnejutut....kuka tietää ketä on samassa veneessä joskus tai vastaanlaisessa...onhan täällä paljon vastaavanlaisia tilanteita tullu eteen, niitä lukenut...et ei ap yksin ole...
Etäisyys on ainoa ratkaisu.
Itse vähän samanlaisessa tilanteessa ja koetan kovasti tehdä parhaani
etäisyyden saamiseksi. Tiedän miltä se tuntuu (toisestakin) ja itsellekin se
on hirveää.
Mutta olen realisti.
Tiedän, että tämä on nyt pakko toteuttaa, koska tämä ei voi jatkua näin.
Uskon tekeväni oikein ja parhaaksi myös hänen kannaltaan, vaikka hän ei
usko sitä. En ole itse halunnut tehdä mitään kiusaa (kostot on eri asia...)
enkä ole toivonut tai suunnitellut mitään tällaista. On päiviä, jolloin menen
lähes suunniltani pelkistä häneen liittyvistä ajatuksista. Turha kai siitä on
valehdella, kun toinen tietää sen muutenkin. Ja sitä suuremmalla syyllä sitä etäisyyttä pitäisi ottaa mahd. pian. Tarvitsen muutenkin aikaa toipuakseni koko tästä asiasta. On vain pakko hyväksyä, että tilanne ei etene ja muuta ei ole tehtävissä ja että molempien kannalta olisi hyvä ottaa etäisyyttä.
Toisaalta tuntuu, että henkilö itse on tullut täysin sokeaksi omalle käyttäytymiselleen. Että siitä kuitenkin löytyy se suurin syy, miksi haluan ottaa etäisyyttä. Se miten hän kohtelee minua on johtanut siihen, etten enää jaksa paljoakaan välittää hänen hyvinvoinnistaan. Toisaalta asiat menevät pitkälti niin kuin olin ennustanutkin: vasta kun tunteet on lopullisesti tapettu, pystyy aloittamaan puhtaalta pöydältä ja olemaan niistä vapaa.
Koska elät liikaa tunteella. Liika tunteilu on yliarvostettua sinun tilanteessa. Älä selittele äläkä tarinoi.
Eikö niin että teksti näyttää kauniilta ja saat tilanteen väritettyä ihanaksi ja sanoinkuvailemattoman täydelliseksi -muiden ihaillessa teidän kahden keskinäistä salaista yhteyttä, johon kukaan muu ei näe :).
Kyllä se niin on että tuijota vaan sinne peiliin tarpeeksi kauan ja mene tyhjentämään pesukone, sano miehellesi että se on ihana ( siis se toinen) ja sitten juotte hyvät kahvit jonka jälkeen miehesi hieroo sun hartioita samalla kun keskustelette toverillisesti tästä sun mystisestä tunnekoukusta.