Haluan kertoa tarinani avatakseni keskustelun aiheesta, josta harvemmin puhutaan, ja koska haluan jakaa sen muillekin.
Eli pari päivää sitten jätin poikaystäväni 1,5 vuoden seurustelun jälkeen. Mies oli kerrassaan timantti, oikea helmi. 100% luotettava, hauska, ihana, ymmärtäväinen. Sielunkumppanini.. kaikkea. Mutta jokin tyytymättömyys suhteessa silti kalvasi minua viimeisen puolen vuoden ajan. Yritin etsiä vikoja miehestä ja itsestäni. En löytänyt. Suhteestamme vain oli kadonnut intohimo. Puhuin rakkaalleni moneen otteeseen ahdistuksestani. Yritimme löytää syitä, yritimme korjata suhdettamme, yritimme yrittämästä päästyämme. Silti tämä ahdistupeikko nosteli päätään sisimmässäni vähän väliä. Jokin kummallinen tunne, siitä ettei tämä ollut minua varten. Välillä tunne häipyi viikoksi tai pariksi, mutta tuli aina takaisin. Viimein sain kerättyä rohkeutta ja rupesin pohjustamaan eroa. Ilmoitin että tulen käymään ja haluan puhua. Siinä sitten itkin miehelleni, etten tiedä mikä minua vaivaa ja haluan lähteä, mutta se pelottaa ja en ole varma onko se sittenkään oikea ratkaisu. Hän sanoi vain että koita nyt päättää. Viimein päädyimme molemmat sylikkäin sängylle itkemään toisiimme tukeutuen, molemmat kai tiesivät mikä oli edessä... Viimein totesin, on aika mennä. Hän ei estellyt. Lähdin. Olin kuvitellut helpotuksen tunteen tulevan, kun viimein saan tehtyä sen, mitä eniten pelkäsin. Vaan kun palasin tyhjään ja hiljaiseen asuntooni, saatoin melkein kuulla, kuinka sydämeni räsähti rikki. Nyt vaivaa helvetillinen katumus ja jossittelu. Ikävä toisen luo on välillä sietämätön. Mies ei halua minua enää, kuulemma koska ei voi luottaa minuun. Toisaalta tuntuu että tein elämäni suurimman virheen. Toisaalta, että tein ehkä elämäni epäitseikkäimmän teon päästäessäni vapaaksi tämän helmen... Hän ansaitsee jonkun joka on hänen kanssan 100%. Olenkohan sittenkin väärässä.
Yleensähän jätetty saa suurimmat sympatiat ja jättäjän oletetaan olevan kusipää, joka rikkoi toisen. Näin ei aina ole. Minä ainakin olen ihan palasina. Uskon että jätetylle ei ero ole yhtään sen helpompi, mutta se on varmasti helpompi hyväksyä, kun ei ole itse voinut sille mitään.
Ja vaikka hetkittäin pystyn suunnittelemaan tulevaisuuttani ilman häntä, iskee pelko, paniikki. Mitä jos en ikinä koskaan tule löytämään ketään yhtä hyvää? Jota rakastaisin näin paljon?
Eli pari päivää sitten jätin poikaystäväni 1,5 vuoden seurustelun jälkeen. Mies oli kerrassaan timantti, oikea helmi. 100% luotettava, hauska, ihana, ymmärtäväinen. Sielunkumppanini.. kaikkea. Mutta jokin tyytymättömyys suhteessa silti kalvasi minua viimeisen puolen vuoden ajan. Yritin etsiä vikoja miehestä ja itsestäni. En löytänyt. Suhteestamme vain oli kadonnut intohimo. Puhuin rakkaalleni moneen otteeseen ahdistuksestani. Yritimme löytää syitä, yritimme korjata suhdettamme, yritimme yrittämästä päästyämme. Silti tämä ahdistupeikko nosteli päätään sisimmässäni vähän väliä. Jokin kummallinen tunne, siitä ettei tämä ollut minua varten. Välillä tunne häipyi viikoksi tai pariksi, mutta tuli aina takaisin. Viimein sain kerättyä rohkeutta ja rupesin pohjustamaan eroa. Ilmoitin että tulen käymään ja haluan puhua. Siinä sitten itkin miehelleni, etten tiedä mikä minua vaivaa ja haluan lähteä, mutta se pelottaa ja en ole varma onko se sittenkään oikea ratkaisu. Hän sanoi vain että koita nyt päättää. Viimein päädyimme molemmat sylikkäin sängylle itkemään toisiimme tukeutuen, molemmat kai tiesivät mikä oli edessä... Viimein totesin, on aika mennä. Hän ei estellyt. Lähdin. Olin kuvitellut helpotuksen tunteen tulevan, kun viimein saan tehtyä sen, mitä eniten pelkäsin. Vaan kun palasin tyhjään ja hiljaiseen asuntooni, saatoin melkein kuulla, kuinka sydämeni räsähti rikki. Nyt vaivaa helvetillinen katumus ja jossittelu. Ikävä toisen luo on välillä sietämätön. Mies ei halua minua enää, kuulemma koska ei voi luottaa minuun. Toisaalta tuntuu että tein elämäni suurimman virheen. Toisaalta, että tein ehkä elämäni epäitseikkäimmän teon päästäessäni vapaaksi tämän helmen... Hän ansaitsee jonkun joka on hänen kanssan 100%. Olenkohan sittenkin väärässä.
Yleensähän jätetty saa suurimmat sympatiat ja jättäjän oletetaan olevan kusipää, joka rikkoi toisen. Näin ei aina ole. Minä ainakin olen ihan palasina. Uskon että jätetylle ei ero ole yhtään sen helpompi, mutta se on varmasti helpompi hyväksyä, kun ei ole itse voinut sille mitään.
Ja vaikka hetkittäin pystyn suunnittelemaan tulevaisuuttani ilman häntä, iskee pelko, paniikki. Mitä jos en ikinä koskaan tule löytämään ketään yhtä hyvää? Jota rakastaisin näin paljon?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ehkä se tunne, ettei mies ollut sinua varten, oli sitten oikeassa. Suhteestanne puuttui jotain. Voit olla tyytyväinen itseesi siinä mielessä, että sinulla oli kanttia lopettaa suhde, joka ei tunnu oikealta. Ihan mahdollista että löydät vielä itsellesi sen oikeamman. Jos olisit jäänyt edelliseen suhteeseesi, olisi se ollut "järkiliitto" ja olisit ehkä myöhemmin ajautunut etsimään sitä puuttuvaa "jotain" muualta. Onneksi ehditte seurustella noin vähän aikaa, jos yhdessä ollaan oltu vuosia tai vuosikymmeniä, se päätöksen tekeminen voi olla todella hankalaa. Itse tällä hetkellä samantapaisessa suhteessa, että tuntuu kuin se sellainen "kipinä" puuttuisi...
"Haamukoiralle"
Mitä ihmettä oonko mä tän kirjottanu? ..on kyllä niin paljon samaa.
Lisäys..
Siis toi loppuosa kirjoituksesta tuntuu itsestä tutulta, syyt eroon oli eri..
Kun juttelitte silloin viimeisen kerran ennen sun lähtöäsi
Pyysitkö aikaa itsellesi miettiä asioita,koska se olisi ollut paljon järkevämpää kuín sanoa välit kerrasta poikki .
Yrititte jo aikaisemmin korjata välejänne ,mutta sekään ei tuntunut sinusta hyvältä.
Uskon jos olisit jäänyt siihen suhteeseen ,olisi se ahdistus vain lisääntynyt
Sitä vain ihmettelen ,miten niin nopeasti tunteet muuttuvat sinulla
Ehkä se lopullinen ero vaikutti järkyttävän sua ,etkä kuitenkaan halunut sen menevän niin.
Exälläsi on mennyt luottamus sinuun ja sitä ei voi hetkessä korjata
se luottamus olisi viellä pysynyt teidän välillä ,jos olisit pyytänyt aikaa miettä ,mitä todella haluaat.
Joskus jätetty saa tuntea itsensä paskapääksi ,nyt vain täytyy niellä se mitä itse on saanut aikaan .
Anna hänen olla kuiten rauhassa ,et voi tilanteellesi yhtään mitään ,jos hänen tunteessa ei taas näytä vihreää valoa sinulle.
100% luotettavaa, hauskaa, ihanaa, ymmärtäväistä on kyllä vaikeaa enää löytää ,mutta ei mikään mahdottomuus.
Kun juttelimme viimeisen kerran kysyin häneltä monta kertaa, että mitä minun pitäisi tehdä ja mikään vaihtoehto ei tunnu oikealta. Kerroin ettö pelottaa. Anelin häneltä apua, koska en pystynyt yksin päättämään parisuhteemme kohtalosta. Hän kuitenkin vain mökötti hiljaa ja sanoi että "Koita nyt päättää, joko jäät tai lähdet" "En minä tiedä mitä sun pitäis tehdä, päätä sinä"
Viivyttelin lähtöäni tahallani, koska toivoin hänen rohkaisevan minua jatkamaan. Mutta viimein tiesin, että on mentävä, kun mitään rohkaisevaa lausetta ei hänen suustaan kuulunut. Eihän vain toinen voi suhteessa päättää kaikesta?
Tiedätkö nyt paremmin syyn sille hadistupeikollesi?
Onko se hävinnyt kokonaan pois ?,tunnetko että olet varmempi tunteistasi nyt
Sinun täytyy ottaa vastuu myös siitä ,miksi halusit lopettaa suhteen?
Mikä oli se "juttu" ettet tuntenut olosi onnelliseksi aikaisemmin
Sinulla on voinut olla se menettämisen pelko syynä.
Ja se" intohimo " laimenee kyllä jokaisessa parisuhteessa
Monesti palataan viellä eronkin jälkeen yhteen ja yritetään ,kunnes sama pelko nostaa päätänsä
Anna itsellsi aikaa ,koska ei voi uudestaan yrittää ,jos tunteet ja peikot ole selvillä itselle. Hän ei voinut sua rohkaista silloin kun erositte , koska sinä olit päättänyt jäättä hänet ,ehkä hän tarvitsee sun rohkaisua juuri nyt.
Taikka et vaan voi sietää, että hän löytäisi uuden ja omistushalusi tuli esiin.