Olen viimeiset 5-vuotta surkutellu ja ollut maassa sen takia kun mulla ei ole ollut yhtään ystäviä, tai edes kavereita.... mutta juuri nyt tajusin, että enhän minä edes tarvitse/halua. Tunnen oloni hankalaksi muiden ihmisten läheisyydessä, sellainen vituttava ahdistus.
Jos tyttöystävän, sellaisen henkilön jonka kanssa pystyn olemaan itseni ja sitä mukaa vaimon tulen joskus saamaan ja perheen pääsen perustamaan, niin elämäni on silloin täydellistä. Avioliittokin todennäköisesti pysyy kasassa, kun en anna esim. työn mennä perheeni tielle. Ja kun ei mitään kavereita ole, niin eipähän mistään baarireissuistakaan tule mitään ongelmia.
Miten pystyin ajattelemaan asiat niin vaikeasti, miksen vain tajunnut tätä aikaisemmin?
Jos tyttöystävän, sellaisen henkilön jonka kanssa pystyn olemaan itseni ja sitä mukaa vaimon tulen joskus saamaan ja perheen pääsen perustamaan, niin elämäni on silloin täydellistä. Avioliittokin todennäköisesti pysyy kasassa, kun en anna esim. työn mennä perheeni tielle. Ja kun ei mitään kavereita ole, niin eipähän mistään baarireissuistakaan tule mitään ongelmia.
Miten pystyin ajattelemaan asiat niin vaikeasti, miksen vain tajunnut tätä aikaisemmin?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tai sitte vaa uskottelet ittelles noi.
...mulla vaan ei ole vaihtoehtoja.
Oikeastaan kukaan ei ole halunnut olla pysyvästi mun kaveri, aina kun esim. kadulla törmää johonkin entiseen luokkalaiseen, "kaveriin", tulee kommenttia "Hei jätkä, miten menee!?", ollaan muka niin kavereita ja maireita, mutta ei muuten esim. mesessä tai facebookissa pidetä mitään yhteyttä. Ja sitten se "juttelukin" siellä kadullakin on niin vitun teennäistä, että on pakko ihan itse päästää se toinen siitä tukalasta tilanteesta "Joo mulla on vähän kiire."- ja painua mahdollisimman äkkiä mahdollisimman kauas. Uudesta lukiostakaan en ole löytänyt yhtään samanhenkistä, eli olen siis jo valmiiksi yksinäinen susi.
Ei minun tarvitsee muuttua miksikään ollakseni tyytyväinen, stoalaisen filosofian mukaan mielenrauhaan pääsee mukautumalla maailmaan ja "kohtaloonsa", joten niin minä sitten teen.
Jos on sidottuna hevosrattaiden perään, on paljon viisaampaa mukautua ja kulkea rattaiden menosuuntaan, kuin yrittää pistää vastaan ja raahautua silti kyseiseen suuntaan.
Kuten jo sanoin, vuosia surkuttelin ja märehdin kovaa kohtaloani, mutta nyt voin enää vain todeta: "Ei sitte saatana!" ja kääntää uus sivu kirjasta.
Täysin sama juttu kuin minulla! :D Tosin koulussa mulla on ollu kavereita, mutta vapaa-ajalla oon ollu ihan yksin... Mut sitten tajusin että tarviiko mun olla vapaa-ajalla kavereiden kanssa? Ehkä en vaan oo sellanen ihminen joka on paljon kavereitten kanssa. Mähän viihdyn ihan hyvin yksin, ja kyllä tekemistäkin ihan yksikseenkin riittää =) Koulussa nyt on ihan kiva olla kavereita (saa muuten nähä miten sillekin asialle käy kun meen lukioon) mutta en mä vapaa-ajalla niitä tarvii. Ainut että joku kiva tyttö ois ihan kiva tässä vierellä... =)