Minua vaivaa ns. kassajännitys. Varsinkin jos minulla on ostoksina tupakka tai alkoholia. Olen 26-vuotias ja minulta on usein kysytty henkilöllisyyspapereita. Alan jännittää jo ennen kassalle menoa. Jonossa yritän lukea lehtien lööppejä, jotta saisin ajatukset muualle. Välttelen ihmisiin päin katsomista, sillä jos näen jonkun katsovan minua, alkaa ahdistaa, että mitäköhän tuokin nyt miettii.
Talvisin vaatteita on topattu aina reilusti päälle, niin hikihän siinä tulee. Tuntuu, että kuumaolo ei mene pois vaan pahenee. Tuntuu oikein, kun hiusraja on hiessä ja kasvoille alkaa kirvota hikikarpaloita. Tuntuu, että naama on punainen. Taas pitää jonossa lehtien lööppejä olla lukevinaan (tilanteessa ei oikeasti pysty keskittymään lukemiseen).
Aina kassaa tervehdittäessä normaalisti katson myyjää silmiin. Paniikissa välttelen sitä, koska tiedän, että alan vapista aivan holtittomasti, jos katson myyjää silmiin.
Olen jo tilanteessa jollakin tasolla ahdistunut ja panikoitunut, mutta pystyn välttämään itse varsinaisen kohtauksen. Se varsinainen kohtaus minulla käsien ja pään vapinaa, hikoilua etenkin kasvojen alueella, puristuksen tunne rintakehällä ja se pakokauhun tunne on aivan selittämätön. Silloin on päästävä pois ja lujaa.
Onneksi emäpaniikkia ei ole tullut, vaan nuilla pikkukeinoilla olen pystynyt elämään paniikkioireiden kanssa. Ajattelen, että se oli se kerta. Ensi kerta on ensi kerta, joka voi mennä tosi hyvin. En siis jää murehtimaan tapahtunutta, vaan jätän sen taka-alalle, jotta ei pääsisi kehittymään mitään pelkoja.
Yksi seikka, mikä minussa kiinnostaa katseista päätellen ihmisiä, ovat laajentuneet pupillini. Sekin pyörii nyt takaraivossa, näytänkö aivan mömmöissä olevalta.
Pitäisi vaan yrittää aina hyväksyä itsensä sellaisena kun on. Helpommin sanottu kuin tehty. Itselläni nykyään paniikkituntemuksia tulee todella harvoin. En ole antanut valtaa sille. Minulla on suurin osa pakasta ja nyt pelataan enemmän minun mukaan kuin kiusanhenki paniikin.
Vointini tosin kääntymässä masennuspainotteiseksi. Olen jo huomannut, että ahdistuspaniikkituntemukset alkavat pikkuhiljaa palata. Varsinkin, kun olen väsynyt, pahat fiilikset tulevat. Sitten on vaan otettava rauhoittavia. Nämä kohtaukset ovat siitä outoja, että ne alkavat kotona milloin vain.
Mitä hallintakeinoja teillä muilla on? Millaista teidän paniikkinne on?
Talvisin vaatteita on topattu aina reilusti päälle, niin hikihän siinä tulee. Tuntuu, että kuumaolo ei mene pois vaan pahenee. Tuntuu oikein, kun hiusraja on hiessä ja kasvoille alkaa kirvota hikikarpaloita. Tuntuu, että naama on punainen. Taas pitää jonossa lehtien lööppejä olla lukevinaan (tilanteessa ei oikeasti pysty keskittymään lukemiseen).
Aina kassaa tervehdittäessä normaalisti katson myyjää silmiin. Paniikissa välttelen sitä, koska tiedän, että alan vapista aivan holtittomasti, jos katson myyjää silmiin.
Olen jo tilanteessa jollakin tasolla ahdistunut ja panikoitunut, mutta pystyn välttämään itse varsinaisen kohtauksen. Se varsinainen kohtaus minulla käsien ja pään vapinaa, hikoilua etenkin kasvojen alueella, puristuksen tunne rintakehällä ja se pakokauhun tunne on aivan selittämätön. Silloin on päästävä pois ja lujaa.
Onneksi emäpaniikkia ei ole tullut, vaan nuilla pikkukeinoilla olen pystynyt elämään paniikkioireiden kanssa. Ajattelen, että se oli se kerta. Ensi kerta on ensi kerta, joka voi mennä tosi hyvin. En siis jää murehtimaan tapahtunutta, vaan jätän sen taka-alalle, jotta ei pääsisi kehittymään mitään pelkoja.
Yksi seikka, mikä minussa kiinnostaa katseista päätellen ihmisiä, ovat laajentuneet pupillini. Sekin pyörii nyt takaraivossa, näytänkö aivan mömmöissä olevalta.
Pitäisi vaan yrittää aina hyväksyä itsensä sellaisena kun on. Helpommin sanottu kuin tehty. Itselläni nykyään paniikkituntemuksia tulee todella harvoin. En ole antanut valtaa sille. Minulla on suurin osa pakasta ja nyt pelataan enemmän minun mukaan kuin kiusanhenki paniikin.
Vointini tosin kääntymässä masennuspainotteiseksi. Olen jo huomannut, että ahdistuspaniikkituntemukset alkavat pikkuhiljaa palata. Varsinkin, kun olen väsynyt, pahat fiilikset tulevat. Sitten on vaan otettava rauhoittavia. Nämä kohtaukset ovat siitä outoja, että ne alkavat kotona milloin vain.
Mitä hallintakeinoja teillä muilla on? Millaista teidän paniikkinne on?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Alkuun en edes tiennyt mitä ne satunnaiset kohtaukset usean vuoden välein oli, sitten paniikkikohtauksia alkoi ilmestymään tutuille, kavereille. Ihmettelin tätä koko paniikkia suuresti. Sitten sain ensimmäisen "kunnon" kohtauksen -08. Olin aivan varma että pumpussa on nyt jotain vikaa ja pahasti. Lääkärikäynti oli mitä hirvein: "Sulla on paniikkikohtaus, lopeta toi hyperventilointi tai sä tapat ittes!" Tämä konitohtori määräsi Oxaminit, joita en ole syönyt kuin sen kerran, sen puolikkaan ja pönttö oli niin sekaisin että päätin etten niihin mömmöihin enää koske!
Ne paniikkikohtaukset tuli sitten silloin tällöin, mutta aina kotona ja aina yksin, en vain sitten nukkunut koko yönä ollenkaan ja seuraavana päivänä nolona hakemaan saikkulappua jos olisi pitänyt mennä töihin, kyllä hävetti.. "Miks mun päässä on vikaa".. Opin hallitsemaan tätä kohtausta, pääsin niskan päälle ja pitkään meni oikein hyvin, harjoittelin hengittämään oikein, kohtaukset oli käytännössä poissa.
Kunnes -09 vuoden puolella se PaKo taas lähti käyntiin, nyt uudella tavalla, hyperventiloin ja rintaan pisti, ihan konkreettinen kipu joka ei hellittänyt 4 VIIKKOON!! Soittelin sairaanhoitajille, mutta lääkäriin en mennyt, pelotti niin kun ekasta kerrasta jäi paskanmaku suuhun, en halunnut että taas määrätään nappeja. Jotenkin vaan unohdin sen rintakivun ja taas hellitti pitkäksi aikaa.
Sitten elämässä tuli vastoinkäymisiä, suruja ym. joiden takia luultavasti kehittyi jonkin näköinen ahdistushäiriö. Annoin lääkärille taas mahdollisuuden ja pääsin kuin pääsinkin sellaisen tohtorin puheille joka asiaa ymmärsi. Hienoa, rintakivut on nyt loppunu, koska ne johtui lihasjännityksestä! Kun kuulin asialle kunnollisen selityksen, en anna paniikille enää valtaa siinä asiassa.
Kävin juttelemassa "pönttö"tädin kanssa, josta tavallaan oli apua, ehkä olisin kaivannut konkreettisempia keinoja tämän hallintaan, mutta tuskin kukaan toinen ihminen niitä minulle voi koskaan kertoakaan. Nyt jännitän tiettyjä sosiaalisia tilanteita ja niissä tilanteissa pyörtymistä!! Nämäkin on tavallaan uusia pelkoja. Mutta olen päättänyt, että paras keino paniikin voittamiseen on sen pelon kohtaaminen! Ja niin myös teen. Esimerkkinä tuosta kun pelkään pyörtyväni, en voi kuin uskotella itselleni että niin tuskin käy kun olen 26vuotta ehtinyt elämään enkä ole koskaan oikeasti pyörtynyt..?
tsemppiä kaikille paniikkinsa kanssa tappeleville, antakaa selkään sille!!