Monet sanovat, etteivät keksi enää mitään korjattavaa, lisättävää, muutettavaa käsikirjoituksessaan. Minulla on päinvastainen tilanne... aina löydän jotain. Joskus huomaan juonessa puutteita, usein sivuhenkilön kuvauksessa ristiriitoja, alinomaan kielellisiä lipsahduksia tai sanoma pudonnut liiaksikin rivien väliin.
Onko ketään muuta pohdituttanut se, että koska käsikirjoitus on oikeasti valmis. Itselläni" valmistui" käsikirjoitus tammikuussa, mutta niin vain on huomenna taas aikomus korjata yhtä sun toista... Eli postiin ei mene.
Olen luettanut tekstiä ja lukijat ovat sanoneet jo kauan sitten, että lähetä ihmeessä...
Onko ketään muuta pohdituttanut se, että koska käsikirjoitus on oikeasti valmis. Itselläni" valmistui" käsikirjoitus tammikuussa, mutta niin vain on huomenna taas aikomus korjata yhtä sun toista... Eli postiin ei mene.
Olen luettanut tekstiä ja lukijat ovat sanoneet jo kauan sitten, että lähetä ihmeessä...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Niin, ulkoinen hionta voi jatkua vuosia, mutta mikäpäs siinä - jälki vain paranee. Ajattele esikoiskirjailija Katri Lipsonin Kosmonauttia, jota hän kirjoitti 10 vuotta ja tulos on vakuuttava - monella tavalla, monella tasolla.
Tietysti joku raja on vedettävä jossakin vaiheessa. Sanoisin näin: mitä parempi käsikirjoitus, sitä enemmän kannattaa panostaa korjaamiseen, hiomiseen ja syventämiseen.
Sivuhenkilöt eivät ole helppoja hahmoja, niissä on paljon tyylillistä korjaamista - ainakin minulla - ja pienikin muutos voi vaikuttaa isompaan kokonaisuuteen. Hio siis rauhassa. Mielestäni kässäri on lähetettävä, kun sille ei enää ITSE voi tehdä mitään, vaan tarvitaan kustannustoimittajan terävää kynää ja kirjallista silmää tuomaan hiomattomasta valmiimpi timantti.
Minä laitoin kustantamoihin, kun olin käyttänyt kahdessa arvostelupalvelussa ja itse en enää osannut tehdä tekstille mitään. Hioin ja jioin, jopa vähäisiä sanamuotoja, siihen meni useampi kuukausi. Kosmetiikkaa, sanoisin jälkeenpäin. Yksi hylsy tuli aika nopeasti, tuskin olivat paljoa katsoneetkaan. Olen sen jälkeen katsonut tekstiä uudestaan, mutta en vieläkään osaisi sille sen enempää tehdä. Eli kyllä se osaltani valmis oli - etten sanoisi ylikypsä.
Hyviä mietteitä teillä. Luulen, että tämä käsikirjoitukseni ei ole niin hyvä, että sitä kannattaa kauheasti jäädä hiomaan. Olen samanaikaisesti tehnyt toista, joka on mielestäni ihan eri tasolla. Tämä on sellainen "pikkutarina".
Kupzika, hienoa, että sulle kuitenkin tuli tunne, että tämä on valmis. Luulen, että itselläni on se vika, että ajatukseni muuttuvat aiheesta kirjoittamisen myötä. Näin olen keksinyt ikiliikkujan:)
Oliko arvostelupalvelusta hyötyä?
Suomi on pieni kielialue, mutta siinäkin on omia alueitaan, joilla puhutaan eri kieltä. Te, jotka korvaatte milloin-sanan sanalla koska, olette kai jostain Länsi-Suomesta? Minun korvaani se särähtää. On parempi kysyä: Milloin?, kun tarkoitetaan aikaa, koska kirjakielessä näin se on. Dialogissa tuollaisia juttuja voi käyttää erottelemaan henkilöitä ja tekemään heidän puheensa tunnistettavaksi, tai viittaamaan tietylle alueelle tai koulutustasolle.
Missäs muualla sitä voisi saada kielen käyttöön opastusta kuin kirjailijanaluissa:) Jeps, aika oikein arvattu kielialue...
Täälläpä hyvinkin. Siksi tulit tänne kysymään. Minun suosikeissani tämän palstan nimi on kyllä 'Kirjoittajat'.
Täydellisyyteen voi pyrkiä, mutta vain harva yltää siihen asti. Ja liika hiominen voi viedä tarinalta terän. Itse ajattelisin, että kirjoittajan äänen tulisi kuulua tekstistä. Mutta se on vain oma mielipiteeni, ei yleinen totuus. Eli tee kuten parhaaksi näet :)
Paha tällaisen keskenkasvuisen pöytälaatikkokirjailijan on mennä toisaalta sanomaan, yksikään teksti ei ole vielä viimeistelyvaiheessa.
Minusta kirjoittajan "oma ääni", niin kulunut kuin sanonta jo onkin, kyllä kuuluu hiotusta tekstistä, jos kirjoittajalla persoonallista sanottavaa on. Jos tarinassa ja sen ihmisissä on särmää. Jos tarina vain soljuu jossain ylätasolla tai ulkokohtaisesti, niin silloin siinä ei mielestäni ole terää.
Luin hiljattain Kariston romaanikilpailun voittajan Vaitelias poika. Jotenkin se ei koskettanut. Siinä oli juuri se, että mielestäni särmä jäi puuttumaan, vaikka aihe oli hyvä, samoin idea sijoittaa tarina sodanjälkeiseen Helsinkiin ja kirjan rakennekin toimi. Kieli oli moitteetonta, mutta jollain tavoin juuri siinä kielessä ei ollut sitä särmää. Tuli kuva, ettei ihmisissäkään, vaikka ne olivat persoonallisuuksia kuitenkin, ne keskeiset henkilöt.