Oon 17v tyttö lukion kakkosella, ja mulla on oikeestaan aina tähän saakka ollu jostain 8.luokasta asti ollu semmonen 'mä oon niin tylsä, mulla ei oo kiinnostavia kavereita, mun elämä on niin tylsäää! Mun elämä vaan lipuu ohi, enkä tee asialle mitään"!'
Mulla on aina ollu sellasia tosi hyviä ystävia mitkä on tajunnu mua, kuitenki yläasteella meidän luokka oli jakautunu aika klickseihin, joten kaikki oli vähä omissa porukoissaan. Tää sit aiheutti sen et olin vaan niitten tiettyjen kavereitten kanssa, vaikka olisin halunnu tutustua muihin ihmisiin, kuitenki sillee et vanhat kaverit olis pysyny lähellä. En vaan jotenki pystyny siihen!
Meidän porukassa oli pari semmosta tyyppiä mitä suurin osa ihmisistä ei vaan tajunnu/syrji ko ne oli niin outoja. Se varmaa vaikutti siihe, miks jotenki en päässy eteenpäin sosiaalisessa elämässäni. Ja kun en ite mitenkää super-sosiaalinen ollut/ole, niin olin vähä umpikujassa. Halusin vaan niin kovasti olla ihminen, joka pystyy juttelemaan KAIKILLE ihmisille koulussa ja hengaamaan niiden kanssa. Sitä oon vaan kaivannu elämästäni!
Nyt lukiossa oon todellakin yrittäny niin helvetin kovasti sosialisoitua ja olla näkyvissä koulussa. En kuitenkaan sillä 'normilla'-tavalla mihin jotkut joskus sortuu, eli olemalla äänekäs. Oon yrittäny olla viilee ja rento ja avoin ihan kaikille ihmisille ja näkökulmille. Sitä ryhmään kuuluvuutta oon aina katellu haikeesti, mitenkä jotkut osaakaan sen nii hyvin. Ne vaan sujahtaa sinne, vaik ei ne mitään erityisempää tee. En ainakaa näe niitä mitenkää parempima kuin minä itse. Itse en vaa... AARGH onnistu siinä!
Pyrin AINA olemaan aito oma itseni. Olen AINA karttanut teeskentelyä ja arvostan ihmisiä jotka pystyvät olemaan sinuja itsensä kanssa, mutta silti eivät eristäydy muista. Se on minusta taitolaji, jos mikä!
En tiedä, yleensä minusta ehkä häilyy välillä hieman ylimielinen piirteeni: "Ei noi ihmiset ees kiinnosta mua" - Mut silti koen niin suurta tarvetta kuulua siihen ryhmään, jossa kaikki on kavereita ilman estoja.
Vaadin nuoruudesta niin paljon kokemuksia, sillä aikuisena kaikki on niin erilaista. Nuoruus on sitä KULTAISTA AIKAA! Siksi koen erilaisten ja monien ihmisten ympärillä olemisen tärkeänä, sillä mistä muualtakaan ne monet rikkaat vaikutteet tulevat kuin muilta ihmisilä ??
Yritän niin kovasti olla mukava, sosiaalinen, avoin, hauska, hyvännäköinenkin... mutta kun sitä tässä on jo kohta 5 vuotta yritetty ilman oikein mitään tuloksia. Kyllähän niitä kavereita on tullut, ja oikein hyväkin. Mutta silti oon taas eristäytyny sellaseen porukkaan joka on aina omillaan koulussa, eikä ketkään oikeen tiiä miten niihin suhtautua, koska kukaan ei TUNNE MEITÄ! Kukaa ei uskalla/tahdo tulla juttelemaan meille. Välillä kypsyttää aina samojen ihmisten kanssa pyöriä EN TIIÄ.
Sit aina masentaa ko tapaan jonku erittäin aidon JA sosiaalisen tyypin, joka vaan loistaa loistavuudellaan. Tuntuu et sen ei tarvii tehä mitään et se loistaa... SIGH Ko ite yritän niin TAJUTTOMAN kovasti, vailla tuloksia.
Mulla on aina ollu sellasia tosi hyviä ystävia mitkä on tajunnu mua, kuitenki yläasteella meidän luokka oli jakautunu aika klickseihin, joten kaikki oli vähä omissa porukoissaan. Tää sit aiheutti sen et olin vaan niitten tiettyjen kavereitten kanssa, vaikka olisin halunnu tutustua muihin ihmisiin, kuitenki sillee et vanhat kaverit olis pysyny lähellä. En vaan jotenki pystyny siihen!
Meidän porukassa oli pari semmosta tyyppiä mitä suurin osa ihmisistä ei vaan tajunnu/syrji ko ne oli niin outoja. Se varmaa vaikutti siihe, miks jotenki en päässy eteenpäin sosiaalisessa elämässäni. Ja kun en ite mitenkää super-sosiaalinen ollut/ole, niin olin vähä umpikujassa. Halusin vaan niin kovasti olla ihminen, joka pystyy juttelemaan KAIKILLE ihmisille koulussa ja hengaamaan niiden kanssa. Sitä oon vaan kaivannu elämästäni!
Nyt lukiossa oon todellakin yrittäny niin helvetin kovasti sosialisoitua ja olla näkyvissä koulussa. En kuitenkaan sillä 'normilla'-tavalla mihin jotkut joskus sortuu, eli olemalla äänekäs. Oon yrittäny olla viilee ja rento ja avoin ihan kaikille ihmisille ja näkökulmille. Sitä ryhmään kuuluvuutta oon aina katellu haikeesti, mitenkä jotkut osaakaan sen nii hyvin. Ne vaan sujahtaa sinne, vaik ei ne mitään erityisempää tee. En ainakaa näe niitä mitenkää parempima kuin minä itse. Itse en vaa... AARGH onnistu siinä!
Pyrin AINA olemaan aito oma itseni. Olen AINA karttanut teeskentelyä ja arvostan ihmisiä jotka pystyvät olemaan sinuja itsensä kanssa, mutta silti eivät eristäydy muista. Se on minusta taitolaji, jos mikä!
En tiedä, yleensä minusta ehkä häilyy välillä hieman ylimielinen piirteeni: "Ei noi ihmiset ees kiinnosta mua" - Mut silti koen niin suurta tarvetta kuulua siihen ryhmään, jossa kaikki on kavereita ilman estoja.
Vaadin nuoruudesta niin paljon kokemuksia, sillä aikuisena kaikki on niin erilaista. Nuoruus on sitä KULTAISTA AIKAA! Siksi koen erilaisten ja monien ihmisten ympärillä olemisen tärkeänä, sillä mistä muualtakaan ne monet rikkaat vaikutteet tulevat kuin muilta ihmisilä ??
Yritän niin kovasti olla mukava, sosiaalinen, avoin, hauska, hyvännäköinenkin... mutta kun sitä tässä on jo kohta 5 vuotta yritetty ilman oikein mitään tuloksia. Kyllähän niitä kavereita on tullut, ja oikein hyväkin. Mutta silti oon taas eristäytyny sellaseen porukkaan joka on aina omillaan koulussa, eikä ketkään oikeen tiiä miten niihin suhtautua, koska kukaan ei TUNNE MEITÄ! Kukaa ei uskalla/tahdo tulla juttelemaan meille. Välillä kypsyttää aina samojen ihmisten kanssa pyöriä EN TIIÄ.
Sit aina masentaa ko tapaan jonku erittäin aidon JA sosiaalisen tyypin, joka vaan loistaa loistavuudellaan. Tuntuu et sen ei tarvii tehä mitään et se loistaa... SIGH Ko ite yritän niin TAJUTTOMAN kovasti, vailla tuloksia.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Oli ihan mielenkiintoinen teksti. Tietenkin jokainen tapaus on aina erillainen, mutta pääpiirteittäin yläasteella minulla oli samanlaista, en tutustunut välttämättä niin paljoa niihin joihin oisin halunnut koska ei katsottu hyvällä että omalta luokaltani yksi hyvä kaveri oli ylipainoinen, peliaddikti ja hemmetin hyvä koulussa.
No nyt olen lukion ensimmäisellä ja tilanne on hieman eri, olen lukiossa jossa on suht korkea keskiarvo ja ihmiset ovat osittain enemmän samanhenkisiä. Suurin ero mitä yläasteeseen tuli oli se että en ennalta tuntenut ketään, ja olin jo periaatteena päättänyt olla mahd avoin ja koittaa mahdollisimman monta tuttavuutta luoda. Tämä nyt on onnistunut suht hyvin ja kyllä oikeastaan jokaisella kurssilla on aina joku (tyttö tai poika) jonka kanssa tulen oikein hyvin toimeen.
En ole koskaan ollut maailman sosiaalisin sillä olen enemmän tyytynyt "tarkkailemaan" ihmisiä. Mutta varsinaisesti koskaan sosiaaliset tilanteet tai oman mielipiteenilmaisu (etenkään nyt lukiossa) ole tuottanut mitään suurta stressiä
Kuulostat sellaselt wannabelt, sori nyt vaa. Ehkä se on se syy.