Ehkä etsin loputtomasti mennyttä kuin nuoruuden kadotettua, ohikiitänyttä kesää. Hetkiä, jotka olivat kuin auringonlaikkuja tiheän metsän siimeksessä. Ja olen koukussa. Kirjoittamiseen. Tunteisiin. Haluaisin pois tästä labyrintistä täällä, mutta se on heikko toivo, joka sitoo minut tänne. Etsin merkkiä, kuuntelen universumin kohinaa kaivaten yhtä signaalia, yhtä viestiä, joka allekirjoittaisi todellisuuden sekä toiveeni.
Aika on aina niin pitkä niiden ohikiitävien hetkien välillä - kuin kaksi junaa, jotka sivuuttavat toisensa yössä.
Aika on aina niin pitkä niiden ohikiitävien hetkien välillä - kuin kaksi junaa, jotka sivuuttavat toisensa yössä.
Vastaukset 34
Vanhimmat
että kun kirjoittamiseen on koukussa ja tekstikin on noin hyvin luettavaa, niin eikö sille löytyisi jotakin hyödyllisempää käyttöä. Täällä se vaan tärvääntyy ja katoaa tyhjyyteen. Tai niinno, kyllähän minäkin tuon luin ja tykkäsin tekstistä. Mutta huomenna en juurikaan enää muista. Nämä ovat sellaisia pieniä välähdyksiä, kun kohdalle sattuu.
Mikä sitten mahtaa olla se toive, jonka toteutumista odotat ja huomaatko kun toteutuu, jos ilmeneekin eri tavalla kuin odotit. Ehkä niiden junien pitäisi pysähtyä samaan aikaan asemalle, niin olisi hiukan enemmän aikaa.
Toiveeni on se, että hänellä olisi yhä tunteita minua kohtaan. En tiedä sitten onko se hyvä asia olosuhteet ottaen, mutta silti se on tärkeää - toiveet harvoin ovat realistisia. Suurin osa teksteistä täällä onkin vain hetkellisiä haaveita, jotka varisevat kuin kirsikankukat huomenaamulla, ja kun olen levoton niin palaan aina tänne ja kirjoitan tänne kun en osaa kirjoittaa toisaalla. Sydän ei vain päästä irti. Ehkä tämä on vain tapa saada aika kulumaan silloin kun kaipuu yllättää. Se että hän lukisi ja ymmärtäisi on yhtä kuin etsiä elämää rajattomasta avaruudesta.
että tunteita on jäljellä, kaikesta huolimatta ilmeisesti, kun umpikujaan olet päätynyt. Tähdenlentoja tähyilen minäkin, joten toivotaan sitten molemmat.
Kirjoittaminen on minullekin tapa purkaa tuntojani. Koita elää kuitenkin tässä hetkessä, äläkä kurota liian korkealle. Pienissä asioissa on se kaikki hyvä, vaikka olet nyt vähän rikki, aika tekee tehtävänsä.
Luotankin niihin ohikiitäviin kirkkaisiin hetkiin, kun näen hänet, mutta Sisyfoksen työtähän tämä on: rakentaa jotain niin haurasta niin ohuin säikein kuin lasista palatsia.
Ainoa mikä minussa on nyt enää rikki, on se puuttuva pala, jota hän kantaa aina mukanaan. Klishee, mutta totta. Olemme kumpikin tuhatvuotiaita lapsia, joiden sielu kaipaa taivaalle sekä syvälle meren alle. Ei sitä kukaan muu voi koskaan ymmärtää.
Sanotaan, että elämä imitoi taidetta: http://youtu.be/AqzwoW-jaSg
Olet kokonainen juuri omana itsenäsi. Kukaan ei voi sinua enää täydentää tai korjata, vaan sinä itse korjaat itsesi. Ilo ja rakkaus on aidoimmillaan, kun kaksi itseensä luottavaa ihmistä haluaa jakaa tunteensa toisen kanssa, jolloin tunne moninkertaistuu. Miksi asioita on vaikea kohdata arkipäivässä ja mitkä perustelemattomat säännöt ovat jonkun toisen luomia, mutta itse koet ne itsellesi vääräksi? Eikö voisi olla vapaa kanssakäymiseen arjessa, tässä ja nyt?
Aika on kadottanut merkityksen , olen menettänyt uskon kaikkeen
mutta sinun viesti oli ihana ,olet pystynyt säilyttämään jotain kaunista ja aitoa sisälläsi.
Olet hetkien vanki. Muistoissa kelluskeleva, mielen syövereissä uiva ja kadonneiden toivon simpukoiden sukeltelija.
Mitä enemmän teet sitä itsellesi sitä useammin muistot kertaantuvat ja sitä tiukempina ne otteessaan pitävät. Tämä on aivojen tasollakin todellisuutta koska siinä missä alussa ne ovat ehkä vain autojen ohikiitäviä valoja yksinäisellä pimeällä maantiellä niin niistä tulee valtatie ja valoputkien verkosto, joita ei vain sammuteta vetämällä piuhaa seinästä koska pelkkä ajatus jo satuttaa, puhumattakaan siitä seuraavasta pimeydestä, tyhjyydestä ja yksinäisyydestä.
Millainen tämä rakkaasi sitten oli ja mitkä ovat ne kuvat joihin kiinni jäit?
Ne ovat enemmänkin tunteen muistijälkiä. Auringon lämpöä. Näemme edelleen, mutta vähenevässä määrin ja emme ole koskaan olleet pari - seikka, jota kadun ja tulen katumaan. Kaikkien muiden seurassa olen yksin ja erillään maailmasta, mutta en hänen.
Mutta eiköhän kaikki ole jo kirjoitettu mitä voin tästä kirjoittaa tänne. Odotan mieluummin niitä ohikiitäviä hetkiä.
Jos hän on kanssasi samanmielinen, jolloin toista ymmärtää jo puolesta sanasta ja katseestakin voi lukea jopa enemmän kuin huulilta.. Näin silloin, jos on samalla aaltopituudella keskenään. Itse olen kohdannut elämäni aikana muutamia tällaisia henkisiä yhteyksiä ja ne ovat olleet todellakin sydäntä sykähdyttäviä kokemuksia! Mutta. En olisi koskaan törmännyt noihin ihmisiin, ellen olisi seurannut sydämeni ääntä ja vaikka se toikin surua joillekin toisille ihmisille. Jos olisin jäänyt tiettyyn paikkaan tietyn ihmisen kanssa, en olisi koskaan saanut kokea tuota ihanaa iloa todellisen kumppanin kanssa. Ja vaikka tiemme ovatkin eronneet, muisto säilyy ikuisesti ja olen kiitollinen tuosta kokemuksesta.
Kun opit päästämään irti, opit jotain suurta tästä elämänkoulusta. Se sattuu, mutta samalla opettaa. Se on sitä karmaa, jonka avulla me jokainen kasvamme oikeisiin mittoihin. Kaikki hyvä on lopulta löydettävissä sisältämme, Luoja asuu niin lähellä, kun vain sen huomaa. Aikansa voi ikävöidä sitä yhtä ja ainoaa, mutta sitten tulee se oikea elämä, joka tuo uusia ihmisiä näkökenttään. Ei hullumpia tapauksia, jos juttuun pääsee ja tutuksi tulee. Ja lopullta on oppinut jotain hyvin tärkeää, ainakin kärsivällisyyttä ja uskoa elämään. Kyllä se kantaa, kun vain uskoo sen kantavan.
Kauniisti tässä ketjussa kirjoitatte, ajatteluani avarratte. On pysähdyttävä miettimään.
Ihmiset, itselle merkittävät ihmiset jättävät aina syvän, lähtemättömän jäljen mieleen.
Kirjoittamalla niitä samalla voi selventää, sillä suuret tunteet jättävät jälkeensä aina ihmetyksen. Järkeä painottavassa maailmassa tunteet sekoittavat laskelmat, kun niitä yrittää sovittaa kaavoihin onnistumatta - ja voi joutua umpikujaan.
Päätökset sydämellä, kun on rakkaudesta kyse!
Tuon minä voin allekirjoittaa. Olen luottanut liikaa järkeen, ja tähän se on minut johtanut.
Elämä
hetkiä muistoissa
uusia muistoja hetkissä
Samalla asemalla
Samalla asemalla, eri laitureilla, katsoen eri suuntaan, lähdössä eri määränpäihin, vai jäimmekö pois junasta sovitusti, samalle asemalle?
Tästä lähtien ajattelen aina omenapuita ja omenankukkia, kun haluan muistaa jotain kaunista ja tärkeää.
Sama asema, sama juna. Eri vaunu, eri luokka. Vain askeleiden päässä toisistaan.
Suloisia tarinoita. Saavat hyvälle tuulelle.
Umpikujan seinät murra, ei enää ehdi kauan surra. Se on varmaa, mitä lie karmaa. Sydämesi aukaise, sieltä Rakkauden nuoli kohteeseen laukaise ;)
Mikä lienee tämäkin satumaa, kun taivas on valkia ja maa sinervä, sanat soikeat nuo - jo riittää värssyt nämä, kuuntelen tuulta, sateen kohinaa.
Ja vaikka mua soimata saatetaankin, kun kirjoittaa niin hupsu tuo - tänne tai tuonne, suuriin holveihin vanhan kirjaston, niin sen sanon: en montaa asiaa elämältä vaadi ja yksi niistä kirjoittaa tarinoita on.
Heijastuksia vain lienevät kuin valo kuun on valo auringon.
Siksi hyvää yötä nyt arvon väki, herrat sekä daamit, varkaat sekä armaat, teille silmää mä isken ja vetäydyn.
Sulla on huomattavia kykyjä umpikujassa ollessasikin ;) vautsi.
Elämä opettaa olemaan kuin pikkuruinen bonsai kallionsyrjässä valtamerta vasten, sekä nauramaan itselleen kuin pieni pullea Buddha.
;D Niinhän se taitaa olla. Olet viisas, kuka ikinä lienetkään :) Toivottavasti olosi on jo parempi ja että umpikujakin olisi muuttumassa oikopoluksi.. Joskus on nimittäin niin, että kauan talsittuaan tasaisen harmaata tietä kompastut tylsyyteen ja vasta maantasosta huomaatkin tien vierestä lähtevän paremman reitin määränpäähän ja sitä kutsutaan sydämenpoluksi.
Hyväntahtoinen idiootti on ehkä osuvin kuvaus. Viisas ei olisi juossut rakkautta karkuun ja vieläpä niin typeristä syistä kuin minä aikoinaan. En tiedä onko sen suurempaa syntiä olemassakaan, mutta mutta...
Que sera, sera. Whatever will be, will be.
En nyt tuosta idiootista tiedä, mutta hyväntahtoisuuden voisin kuvitella kyllä.. :) Kaikki me silti kuitenkin olemme välillä enemmän tai vähemmän idiootteja, emmekä erinäisistä syistä kykene ottamaan huomioon toista niin kuin pitäisi.. :(
Monesti sen huomaa vasta jälkeen päin, kuinka heikosti tuli toimittua. Ja korostan siis, että kaikki me toimimme joskus niin, vaikka tunteet sanoisivat toista.. Joku pelkää läheisyyden aiheuttavan vapauden menetyksen ja toinen taas tuntee liikaa, eikä osaa sitä osoittaa.. Mene ja tiedä, mitä siellä ajatusten teillä kulkee.. Noh, ehkä ensi kerralla voimme olla sitten niitä viisaita ;)
Viisastumassa - ehkä. Toivottavasti. Nämäkin palstat menettävät viehätyksensä. Ilkeitä sanoja, hermostuneita huhuiluja, kylmiä jättämisviestejä... Levoton sydän asettuu ja löytää jälleen sanansa toisaalla.
Ymmärsin eilen monia asioita, kuten sen miten en edelleenkään tunne hänen elämäänsä omakseni. Ehkä hänkään ei minun. Olen levoton sielu, jolla on vain yhdet juuret. Haluan rientää maailmalla, mutta on aina yksi paikka, vain yksi, jonne tulen palaamaan. Ehkä se kaikki oli näissä seitsemässä vuodessa, jotka armottomasti hukkasin ja nyt etsin elämälleni uutta suuntaa. Se on vaikeaa jättää taakseen jotain niin rakasta, mutta ajatuskin siitä, että jatkaisin tätä nykyistä elämääni saa ahdistumaan ankarasti. Ehkä se olisi itsekästä haluta säilyttää joku elämässään, mutta silti kulkea vain omilla ehdoillaan. Ehkä aika antaa joskus toisen mahdollisuuden, kun sielu on asettunut enemmän aloilleen. Ehkä. Kaikki on kuitenkin jatkuvassa liikkeessä ja muutoksessa, eikä mikään ole lopullista, ei edes kuolema. Kipeää tämä silti tekee. Olla erossa ja vaiti.
http://youtu.be/DXF5lVpN1ys
No niin.. Ei kai sitä tänne kannatakaan elämäänsä uhrata, on aika epätodennäköistä, että tällä tavalla saisit viestin perille haluamallesi henkilölle... Mutta toki, jos kirjoittaminen helpottaa oloa, niin siinä mielessä ihan hyvä.. Minä ainakin tässä vaiheessa putosin jo kärryiltä, kun kerroit, ettet ole ollut suhteessa tämän kaipaamasi ihmisen kanssa, mutta nyt olet jo seitsemän vuotta ollutkin.. Ehkä minun ei ole tarkoituskaan ymmärtää :) Mutta ei taaskaan sillä, että tässä mitään pahaa olisi. Ajattelen vain niin, että tämä ei ole oikea paikka. Sillalla tavataan! :)
Ehei - olen tuntenut hänet jo seitsemän vuotta. Sitä tarkoitin. Vuodet ovat kuluneet niin nopeaan...
Ai, no täytyy kyllä siinä tapauksessa toivottaa onnea, että jotain hyvää vihdoin ja viimein tapahtuu kohdallesi! :) Toivottavasti et sentään seitsemää vuotta ole täällä labyrintissä seikkaillut ;) Itse ajauduin tänne sattumalta muutama päivä sitten.. Kokemus tämäkin :D
En sentään seitsemää vuotta. En kyllä muista milloin tänne eksyin ensimmäisen kerran. 2008 varmaan.
Ajankuluksihan tämä on jo muuttunut. Köyhäksi korvikkeeksi. Älä jää tänne kauaksi aikaa, sillä tässä on oma absurdi viehätyksensä, ja heikoimmat luulevat kirjoittavansa kaivattunsa kanssa. Minä kirjoitan koska minulla on liikaa aikaa ja liikaa tunteita, en odota että minua ymmärrettäisiin, kun en oikein aina itsekään ymmärrä itseäni. ;)
Mutta sellaista se elämä on. Kai sitä huonompiakin harrastuksia voi olla, kai? Ainoa lääke tietysti olisi voida kirjoittaa sille yhdelle ja ainoalle, mutta apteekki on tainnut sulkea ovensa.
:D Hahaha. Aika hyvän laitoit. Ei muuta kuin iloa ja onnea... ja Rakkautta ennen kaikkea! ;)
Kokeile vielä sitä apteekin ovea, ehkä se aukeaa. Jos ei, saat mielellesi rauhan. Joskus karkuun juokseminen on ihan inhimillistä, onhan suuresti rakastuminen/ihastuminen pelottavaa. Itse haluaisin niin kovin että eräs ihminen ottaisi vielä yhteyttä. Jos hän ei ota, jää suuri epätietoisuus. Uskoisin että meillä on paljon sanottavaa toisillemme, pakko olla koska hänellä on ollut niin suuri vaikutus vaikkemme edes kunnolla tunne. Kaikkia asioita ei vain voi selittää järjellä ei ainakaan rakastumista.
Haaveilu ja siitä kirjoittaminen jättää johonkin mitä ei ole. Estää sinua elämästä.
Been there, done that.
t. eräs nainen
Olet niin oikeassa. Elämässä kiinni kuitenkin.