- PARS DECEM - (pienillä uusilla vapauksilla, ei tarvitse tykätä)
Tavaratilan puhkiruostunut lukko alkoi jähmeästi kiertyä auki. John Logan puristi pistoolin kahvaa tiukasti. Hän keskitti tarmonsa estääkseen kättään vapisemasta. Sotilas nosti kantta hitaasti, epäilevästi. Logan arvasi, minne muiden kahden rynnäkkökiväärien piiput osoittivat tällä hetkellä. Hän kyyristi hartioitaan. Äkkiä ratin suunnalta kuului humahdus.
Luukku lennähti rivakasti auki. Logan painoi liipasinta ja loikkasi. Yksi rynnäkkökivääri laukesi sarjatuleen, jonka meteli iski kuurouttavasti, suuliekki räjäytti Loganin pimeyteen tottuneet silmät. Luodit raatelivat auton takaosaa. Logan oli hetkessä ulkona. Kuu välähti villisti yläpuolella. Luukun avannut sotilas vääntelehti maassa, kersantin vatsasta tulvi mustaa verta maastopuvulle. John näki vain yhden sotilaan ja oli hetkessä tämän kimpussa. Kivääristä kuului klik, lipas oli tyhjä. John ampui pistoolillaan sokkona. Mies survoi pistimen hänen kylkeensä, John hoippui, kipu nousi pitkin rintaa. Hän tavoitti käteensä veitsen ja sinkosi sen suoraan eteensä. Mies rohisi ja haukkoi henkeä, yskien John yritti vetää pistintä ulos... Se oli syvällä.
Pari sekuntia oli ratkaissut koko jutun. Missä oli kolmas sotilas, niitä oli aina kolme. Hän potkaisi pistinmiestä kasvoihin, kahdesti, kolmesti, tämä jäi makaamaan. Kuuma veri virtasi kyljestä hänen vaatteilleen, hän puristi kätensä haavaan, painoi peukalon syvälle sisään.
John kääntyi. Sue istui ratin takana. Autoon kurkotti etuikkunasta sotilas, joka näytti lysähtäneen veltosti sisään. John hoiperteli lähemmäs ja tempaisi miestä hartiasta. Tämä valahti ulos ja valui peltiä myöten alas. Niskat nyökkivät estoitta taakse kuin mollamaijalla.
"Sain siltä niskat nurin", Sue sanoi.
John astui sotapojan yli ja avasi oven.
"Hitonmoinen tyttö", John sai yskimiseltä sanottua. Hän pyyhki verta suustaan.
"Sinä tiesit, että olin tuolla."
"Sä oot aina tykänny mun autosta. Oot kiintynyt siihen. Oot niin kuin mun kissani, John Logan."
"Sama rämä. Nyt tosi rämä."
"Saat paikata noi luodinreiät heti kun päästään kotiin."
"Ookoo, Sue. Kunnon safkaa vastaan."
"Sä ne aiheutit."
"En minä vaan se kivääri."
"Sä et ole opettanu näitä poikia tähtäämään, Johnny. Olis nytkin paljon vähemmän ongelmia, jos sä oisit kylmänä."
"Mutta kelle sä sitte enää oisit kuumana?"
Nainen heitti päätään ja nauroi.
"Joskus mä nauroin noin huonoille, kun sun kanssa oli. Mut siitä on kakskytä vuotta."
"Enemmän."
"Lähdetään helvettiin täältä, Johnny Boy. Pane tää liina siihen. Se pitää siivota."
"Kiitos, Sue."
"Ei se ollut eka kerta kun mä tapan miehen. Muistatsä Bangkokissa? Pojat luuli, et se nimi on joku Gangbangkok. Sitä tyyppiä ei koskaan löydetty. Ei edes naarattu."
"Siellä oli krokoja."
"Et ei se ollu eka kerta."
*
Ruumishuoneella kello kävi yhtätoista. Ministeri Perryn teräskello tikitteli hiljaa itsekseen metallisessa astiassa operointipöydän kulmalla. Kapteeni Marley nilkutti peremmälle. Lentokonealumiininen suuri taskulamppu sanoi naks ja alkoi valaista huonetta. Jäähdytyslaite humisi, muuten oli pimeää ja hiljaista. Väkevä kemikaalien lemu leijui kaakeloidussa salissa. Ministeri Perry lepäsi kaapissa vaakatasossa. Vahamaisena. Aiemmin illalla, sinisävyisessä sähkövalossa oli näyttänyt aivan siltä, kuin Lenin olisi maannut siinä, vaikkakin yhdennäköisyyttä olikin vain vähän, tuskin sen enempää kuin millä tahansa kahdella ruumiilla. Vaikka ehkä kaikki ruumiit muistuttavat enemmän tai vähemmän Leniniä, Marley tuumi. Hän oli nähnyt paljon ruumiita.
Perryä tuskin balsamoitaisiin ja asetettaisiin näytteille sen jälkeen, kun aivot olisi vedetty nenän kautta ulos. Ministerin tahriintunut salkku lojui nurkassa sinetöityyn muovipussiin suljettuna. Sitä ei ollut vielä kaivattu. Kapteeni Marley vihelsi pari nuottia, jotka kimpoilivat sinne tänne sileistä seinistä. Hän ajatteli mielihyvää tuntien kaikkia niitä sotilaita, jotka parhaillaan haravoivat läpimärkinä Benningtonin metsiä. Kapteeni otti salkun ja rannekellon ja laittoi mustaan purjekankaiseen säkkiinsä. Sitten hän lähti vihellellen ruumishuoneelta ja kaikkien leninien luota.
*
Kapteeni Harold Tanner kamppaili vakavan ristiriidan kanssa. Hän katseli piskuisen operaatiohuoneen kiiluvaa näyttöpäätettä, jolla pienet pisteet liikkuivat topografisella alustalla. Kaksi helikopteria oli tulossa. Yössä kuului piiskaavaa ääntä, sätkätystä, joka voimistui hetkessä mahtavaksi pauhuksi. Valonheitin välähti sisään kattoikkunasta. Tanner huusi paikalle kuusi ryhmänjohtajaansa. Korallikäärmeiden Alpha-jaoksen parhaat taistelijat. Parhaat. Armeija ei tuntenut lahjakkuuksia. Vain parhaita. Selviäjiä.
Miehet olivat mustanneet kasvonsa. Tanner jakoi käskynsä lyhyesti. Hän muisteli pulmatilanteessaan legendaarista isoisäänsä Väinö Tanneria ja tämän vaikeuksia vähemmistöhallituksen johtajana. Niistä hän ammensi voimaa toimia näiden ihmiskunnan dobermannien kapteenina. Miesten, jotka kulkivat sängystä vessaan puukko hampaiden välissä ja jotka täytyi pitää jatkuvasti kilpailemassa toisiaan vastaan yhteiseksi hyväksi. Siinä Korallikäärmeet poikkesi muista. Siksi Korallikäärmeet oli paras.
Tanner hieroi naamiointivahat naamaansa ja pisti lippaan konepistooliinsa. Hän piti konepistooleista. Se oli luonteva jatke raajalle. Kevyt, tarkka ja tappava. He nousivat helikoptereihin, Tanner lappoi miehistönsä sisälle. Nyt oli haettava Loganin veljen leski Atlantan suunnalta. Sitten oli selvitettävä, minne kapteeni Marley oli kadonnut. Sikäli kuin Harold Tanner tiesi, kukaan muu ei ollut huomannut tuon ontuvan ja vesipuhvelin mieleen tuovan miekkosen poissaoloa. Silti se, että Logan oli karannut ja tämän adjutantti ei ollut ilmoittautunut Fort Benningtoniin kuin pelkästään radioteitse, oli liikaa yhdessä.
Kopterit kaarsivat metsän ylle. Äkkiä radiolla otettiin yhteyttä. McCoughan oli pidätetty. Tanner tajusi, että hän oli miehistöineen ilmassa tukikohdan päällä taskussaan juuri hampaisiin joutuneen miehen määräykset.
Tanner tähysti ulos ikkunasta ja oli levoton. Epämiellyttävä tunne velloi hänen vatsassaan. Samalla hetkellä heidän taakseen ilmestyi Apache. Tanner tuijotti ihmeissään öisessä ilmassa kimalaisen lailla leijuvaa taisteluhelikopteria. Kaiuttimissa särähti. Heitä vaadittiin laskeutumaan. Kapteeni nuolaisi huuliaan. Hän muisti, miten helposti salaisissa operaatioissa tapahtui erinäisiä lento-onnettomuuksia. Tanner katsoi miehistöään, joka näytti yhtä kummastuneelta kuin hänkin. Hän käski pilottia lentämään eteenpäin ja olemaan välittämättä Apachesta. Tämä olisi sotaharjoitus.
Tavaratilan puhkiruostunut lukko alkoi jähmeästi kiertyä auki. John Logan puristi pistoolin kahvaa tiukasti. Hän keskitti tarmonsa estääkseen kättään vapisemasta. Sotilas nosti kantta hitaasti, epäilevästi. Logan arvasi, minne muiden kahden rynnäkkökiväärien piiput osoittivat tällä hetkellä. Hän kyyristi hartioitaan. Äkkiä ratin suunnalta kuului humahdus.
Luukku lennähti rivakasti auki. Logan painoi liipasinta ja loikkasi. Yksi rynnäkkökivääri laukesi sarjatuleen, jonka meteli iski kuurouttavasti, suuliekki räjäytti Loganin pimeyteen tottuneet silmät. Luodit raatelivat auton takaosaa. Logan oli hetkessä ulkona. Kuu välähti villisti yläpuolella. Luukun avannut sotilas vääntelehti maassa, kersantin vatsasta tulvi mustaa verta maastopuvulle. John näki vain yhden sotilaan ja oli hetkessä tämän kimpussa. Kivääristä kuului klik, lipas oli tyhjä. John ampui pistoolillaan sokkona. Mies survoi pistimen hänen kylkeensä, John hoippui, kipu nousi pitkin rintaa. Hän tavoitti käteensä veitsen ja sinkosi sen suoraan eteensä. Mies rohisi ja haukkoi henkeä, yskien John yritti vetää pistintä ulos... Se oli syvällä.
Pari sekuntia oli ratkaissut koko jutun. Missä oli kolmas sotilas, niitä oli aina kolme. Hän potkaisi pistinmiestä kasvoihin, kahdesti, kolmesti, tämä jäi makaamaan. Kuuma veri virtasi kyljestä hänen vaatteilleen, hän puristi kätensä haavaan, painoi peukalon syvälle sisään.
John kääntyi. Sue istui ratin takana. Autoon kurkotti etuikkunasta sotilas, joka näytti lysähtäneen veltosti sisään. John hoiperteli lähemmäs ja tempaisi miestä hartiasta. Tämä valahti ulos ja valui peltiä myöten alas. Niskat nyökkivät estoitta taakse kuin mollamaijalla.
"Sain siltä niskat nurin", Sue sanoi.
John astui sotapojan yli ja avasi oven.
"Hitonmoinen tyttö", John sai yskimiseltä sanottua. Hän pyyhki verta suustaan.
"Sinä tiesit, että olin tuolla."
"Sä oot aina tykänny mun autosta. Oot kiintynyt siihen. Oot niin kuin mun kissani, John Logan."
"Sama rämä. Nyt tosi rämä."
"Saat paikata noi luodinreiät heti kun päästään kotiin."
"Ookoo, Sue. Kunnon safkaa vastaan."
"Sä ne aiheutit."
"En minä vaan se kivääri."
"Sä et ole opettanu näitä poikia tähtäämään, Johnny. Olis nytkin paljon vähemmän ongelmia, jos sä oisit kylmänä."
"Mutta kelle sä sitte enää oisit kuumana?"
Nainen heitti päätään ja nauroi.
"Joskus mä nauroin noin huonoille, kun sun kanssa oli. Mut siitä on kakskytä vuotta."
"Enemmän."
"Lähdetään helvettiin täältä, Johnny Boy. Pane tää liina siihen. Se pitää siivota."
"Kiitos, Sue."
"Ei se ollut eka kerta kun mä tapan miehen. Muistatsä Bangkokissa? Pojat luuli, et se nimi on joku Gangbangkok. Sitä tyyppiä ei koskaan löydetty. Ei edes naarattu."
"Siellä oli krokoja."
"Et ei se ollu eka kerta."
*
Ruumishuoneella kello kävi yhtätoista. Ministeri Perryn teräskello tikitteli hiljaa itsekseen metallisessa astiassa operointipöydän kulmalla. Kapteeni Marley nilkutti peremmälle. Lentokonealumiininen suuri taskulamppu sanoi naks ja alkoi valaista huonetta. Jäähdytyslaite humisi, muuten oli pimeää ja hiljaista. Väkevä kemikaalien lemu leijui kaakeloidussa salissa. Ministeri Perry lepäsi kaapissa vaakatasossa. Vahamaisena. Aiemmin illalla, sinisävyisessä sähkövalossa oli näyttänyt aivan siltä, kuin Lenin olisi maannut siinä, vaikkakin yhdennäköisyyttä olikin vain vähän, tuskin sen enempää kuin millä tahansa kahdella ruumiilla. Vaikka ehkä kaikki ruumiit muistuttavat enemmän tai vähemmän Leniniä, Marley tuumi. Hän oli nähnyt paljon ruumiita.
Perryä tuskin balsamoitaisiin ja asetettaisiin näytteille sen jälkeen, kun aivot olisi vedetty nenän kautta ulos. Ministerin tahriintunut salkku lojui nurkassa sinetöityyn muovipussiin suljettuna. Sitä ei ollut vielä kaivattu. Kapteeni Marley vihelsi pari nuottia, jotka kimpoilivat sinne tänne sileistä seinistä. Hän ajatteli mielihyvää tuntien kaikkia niitä sotilaita, jotka parhaillaan haravoivat läpimärkinä Benningtonin metsiä. Kapteeni otti salkun ja rannekellon ja laittoi mustaan purjekankaiseen säkkiinsä. Sitten hän lähti vihellellen ruumishuoneelta ja kaikkien leninien luota.
*
Kapteeni Harold Tanner kamppaili vakavan ristiriidan kanssa. Hän katseli piskuisen operaatiohuoneen kiiluvaa näyttöpäätettä, jolla pienet pisteet liikkuivat topografisella alustalla. Kaksi helikopteria oli tulossa. Yössä kuului piiskaavaa ääntä, sätkätystä, joka voimistui hetkessä mahtavaksi pauhuksi. Valonheitin välähti sisään kattoikkunasta. Tanner huusi paikalle kuusi ryhmänjohtajaansa. Korallikäärmeiden Alpha-jaoksen parhaat taistelijat. Parhaat. Armeija ei tuntenut lahjakkuuksia. Vain parhaita. Selviäjiä.
Miehet olivat mustanneet kasvonsa. Tanner jakoi käskynsä lyhyesti. Hän muisteli pulmatilanteessaan legendaarista isoisäänsä Väinö Tanneria ja tämän vaikeuksia vähemmistöhallituksen johtajana. Niistä hän ammensi voimaa toimia näiden ihmiskunnan dobermannien kapteenina. Miesten, jotka kulkivat sängystä vessaan puukko hampaiden välissä ja jotka täytyi pitää jatkuvasti kilpailemassa toisiaan vastaan yhteiseksi hyväksi. Siinä Korallikäärmeet poikkesi muista. Siksi Korallikäärmeet oli paras.
Tanner hieroi naamiointivahat naamaansa ja pisti lippaan konepistooliinsa. Hän piti konepistooleista. Se oli luonteva jatke raajalle. Kevyt, tarkka ja tappava. He nousivat helikoptereihin, Tanner lappoi miehistönsä sisälle. Nyt oli haettava Loganin veljen leski Atlantan suunnalta. Sitten oli selvitettävä, minne kapteeni Marley oli kadonnut. Sikäli kuin Harold Tanner tiesi, kukaan muu ei ollut huomannut tuon ontuvan ja vesipuhvelin mieleen tuovan miekkosen poissaoloa. Silti se, että Logan oli karannut ja tämän adjutantti ei ollut ilmoittautunut Fort Benningtoniin kuin pelkästään radioteitse, oli liikaa yhdessä.
Kopterit kaarsivat metsän ylle. Äkkiä radiolla otettiin yhteyttä. McCoughan oli pidätetty. Tanner tajusi, että hän oli miehistöineen ilmassa tukikohdan päällä taskussaan juuri hampaisiin joutuneen miehen määräykset.
Tanner tähysti ulos ikkunasta ja oli levoton. Epämiellyttävä tunne velloi hänen vatsassaan. Samalla hetkellä heidän taakseen ilmestyi Apache. Tanner tuijotti ihmeissään öisessä ilmassa kimalaisen lailla leijuvaa taisteluhelikopteria. Kaiuttimissa särähti. Heitä vaadittiin laskeutumaan. Kapteeni nuolaisi huuliaan. Hän muisti, miten helposti salaisissa operaatioissa tapahtui erinäisiä lento-onnettomuuksia. Tanner katsoi miehistöään, joka näytti yhtä kummastuneelta kuin hänkin. Hän käski pilottia lentämään eteenpäin ja olemaan välittämättä Apachesta. Tämä olisi sotaharjoitus.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kenraali McCoughan naureskeli kuivasti sellissään. Hän oli samassa tilanteessa, johon oli asettanut eversti Loganin vasta vuorokausi sitten. Vahingonilo on paras ilo, hän ajatteli, eikä tiennyt, olisiko jatkanut nauruaan vai vaihtanut sen nyyhkytykseen. Vaikka heillä oli ollut erimielisyyksiä silloin tällöin, hän oli aina kunnioittanut Johnia sotilaana; varsinkin nyt, kun tämä oli onnistunut näinkin kiperästä tilanteesta pelastautumaan.
Hän leikitteli hetken ajatuksella, että kolkkaisi vartijan ja lähtisi kylmästi juoksemaan, kun hänelle seuraavan kerran tuotaisiin ruokaa. Tämä vain lisäsi hänen huvittuneisuuttaan; siinä iässä ei paettu muuta kuin Jerry Springeriä Oprah Winfreyn suojiin. Hänen koulutuksensa ei sitä paitsi ollut jalkaväen upseeria kummempi. Korallikäärmeiden komentajan tehtävän hän oli saanut pelkästään strategisen lahjakkuutensa ansiosta. Kukaan ei tiennyt hänen tietävän, mutta korallikäärmeet kutsuivatkin häntä joskus leikkisästi louisiananmaitokäärmeeksi. Tämä kuningaskäärmeiden heimoon kuuluva elukka näytti korallikäärmeeltä, mutta oli harmiton pikku hiirenkuristaja. Olisivat pirulaiset edes antaneet lempinimeksi 'punainen kuningaskäärme', louisiananmaitokäärmeen Mississippin itäpuolella elävän lähisukulaisen mukaan. Minkäs sitä mies syntypaikalleen mahtaa.
"Vartija!" Arthur karjaisi sellinsä teräsovessa olevasta pienestä ikkunasta. Hän ei voinut ymmärtää, miksi luukku oli katsottu tarpeelliseksi kalteroida, vaikka aikuinen mies ei olisi saanut siitä edes päätään työnnettyä.
Lyhyen odottelun jälkeen vartijan askeleet alkoivat kaikua edestakaisin pitkässä, leveässä ja kliinisen puhtaassa käytävässä. "Kenraali?" Luukusta tapittava aliupseeri ilmoitti itsensä.
"Haluan puhelinsoittoni nyt," Arthur selitti asiansa.
"Hyvä on. Olkaa hyvä ja perääntykää sellin takaseinälle."
Lukko loksahti raskaasti kalahtaen auki, ja oven raosta virtasi raitista ilmaa sisään. Kenraali asteli hitaasti ulos kädet koko ajan selvästi näkyvillä.
"Pitäkää huoli siitä, että patjani vaihdetaan sillä aikaa," Arthur pyysi, tai paremminkin komensi, osoittaen sormellaan korotetulla vanerilevyllä lojuvaa vaahtokumiläpyskää. "Tuo on täynnä reunoiltaan kovettuneita reikiä."
* * *
"Kyllä se siitä," lääkäri totesi asiallisesti kuin putkimies tai mekaanikko, Johnin maatessa vielä puoliksi puutuneena sängyssä pienimuotoisen leikkauksen jälkeen. Hän puhui hiljaa; vuodeosaston sängyistä lähes puolet oli täynnä, ja siihen aikaan useimmat potilaat nukkuivat täyttä päätä. "Se tuli melkein selän puolelta ulos. Teillä oli onnea; jos se olisi mennyt keskelle päin... tilanne olisi ollut paljon hankalampi. Sitä minä vain en ymmärrä, miten joku voi onnistua tekemään noin keittiöveitsellä?"
"No se nyt vaan jotenkin lipsahti," John mumisi, vieläkin ohuessa yläpilvessä nukutuslääkkeestä.
"Sen siitä saa, ku pistää miehen kokkaamaan," Sue täydensi viattomasti hymyillen. "Voidaanko me mennä pian?"
"Pelkäänpä," lääkäri vilkaisi sängyn päädyssä roikkuvaa potilaskorttia, "että hänen kannattaisi olla vielä muutama päivä seurannassa."
"Kyllä se pysyy siinä teeveen ääressä kaljaa kittaamassa seuraamattakin."
"Rouva Brown," - he olivat ilmoittautuneet sairaalaan yhdellä Johnin mustasta lompakosta löytyneistä henkilöllisyyksistä - "jos välttämättä haluatte lähteä, minä en voi estää teitä, mutta haavasta voi vielä tulla komplikaatioita."
Lääkärin suosituksista huolimatta Sue kampesi Johnin sängystä. "Kiitos, mutta meillä on vielä suunnitelmia tälle illalle." John ojensi kätensä lääkärille ja yritti puristaa kaikilla voimillaan, mutta lääkäristä se luultavasti tuntui kuolleen särjen viimeisiltä kouristuksilta.
"Hoitaja tuo vaatteenne," Lääkäri vastasi kiitokseen, ja veti muovisen verhon sängyn ympärille antamaan Johnille rauhan vaatteiden vaihdossa.
Hattiesburgin terveyskeskus ei ollut maan parhaiten varustellusta päästä, mutta tehtävänsä se hoiti tyydyttävästi. Ulkonäöltään matala betonirakennus muistutti erehdyttävästi armeijan parakkeja. Johnilla oli huimauksen takia vaikeuksia pysyä pystyssä vaikka roikkuikin molemmilla käsillään Suen olkapäästä. Takapenkki oli lasinsirujen peitossa, mutta hän asettui mukisematta sille makaamaan nukkuakseen lääkehuurut pois Suen ajaessa. Matkaa New Orleansiin oli 125 mailia, jonka taittaisi kahdessa tunnissa, ellei enempää häiriöitä ilmaantuisi.
Johnin mielestä oli mielenkiintoista, että kukaan ei ollut alkanut kysellä kiperiä kysymyksiä, vaikka kaikki olivat nähneet heidän kaartavan terveyskeskuksen parkkipaikalle hurjaa ylinopeutta seulaksi ammutulla autolla, Johnilla pistohaava kyljessä. Ehkä se oli näissä etelän osavaltioissa tavallista tai muuten vaan yhteiskunnallisesti ymmärrettävää.
Hän vaipui nopeasti uneen Nissanin rauhoittavassa tärinässä, vaikka oksennus tekikin tuloaan.
Korallikäärmeiden Alpha-jaoksen radisti näytti viestiä Tannerille; Tiesululla nro. 4 on käyty tulitaistelu vain kymmenen minuuttia sitten. Siinä oli kuollut kaksi jalkäväen sotilasta, kolmas oli haavoittunut. Paikalla oltiin kuitenkin havaittu John Loganin tuntomerkkeihin viittaava aseistettu mies, sekä henkilöautoa kuljettanut vanhempi naishenkilö. Tylsistynyt ilme vaihtui miehen kasvoilla pian varsin valppaaksi. Tanner nappasi haltuunsa printin, jossa oli tarkka kuvaus tapahtuneesta ja alkoi tutkimaan sitä.
'Pilotti, ottakaa suunnaksi tiesulku nelonen ja vauhdilla!' Kopteri syöksyi hurjaan kierteeseen vasemmalle, kaartaen poispäin luutnantti Miguelosin kopterista, joka oli suuntaamassa kohti Atlantaa. Heidän juonenaan oli asettautuminen jemeliin eversti Loganin ainoan elossaolevan sukulaisen asunnolle, siltä varalta että mies saapuisi sinne hakemaan turvapaikkaa.
Mutta kapteeni Tannerin kopteriensa perään lähtenyt Fort Benningtonilainen taisteluhelikopteri ei luovuttanutkaan, vaan vaati heitä toistamiseen laskeutumaan. Tanner vilkuili ihmeissään ulos matkustamosta, nähden Apache-kopterin seuraamassa heitä herkeämättä. Sitten pilotti mylvi taas hänelle että heitä kutsuttiin tukikohdasta käsin. Majuri Higginsillä olisi kiirellistä asiaa. 'Hyvä on, yhdistäkää tänne', kapteeni määräsi. Voi vitjakkeet sentään, manaili Tanner mielissään. Hänellä olisi juuri ollut mahdollisuus päästä Johnin jäljille.
'Jumalautas kapteeni, kuunnelkaas jo! Tiedätte varmasti että McCoughan on vangittu. Olen saanut määräyksen koota kaikki Korallikäärmeet kasaan Fort Benningtoniin, joten olen nyt yksikön komennuksessa, ymmärrättekö ? Olen keskeyttänyt kaikki Beta-jaoksen tehtävät ja oletan että joka mies saapuu välittömästi tänne ja se koskee myös teidän ryhmäänne. Tehtävänne on peruttu! Palatkaa välittömästi tukikohtaan!', kuului hätääntyneen majurin kiireiset käskyt.
Mutta Harold Tannerilla oli muita mielessä. Hänen oli saatava John Logan käsiinsä, sillä tiesi että jotain oli pahasti vialla. Kopterin melussa hän kurottui ohjaamoon päin ja karjui, 'Pilotti, laskeutukaa tiesulku neloselle hetimiten, jään pois kyydistä'. Hän jatkoi radioonsa, katsellen vieressään seisovia ilmeettömiä eliittisotilaitaan. 'Luutnantti Miguelos! Miehet! Olemme nyt majuri Higginsin alaisuudessa ja hänen käskynsä kuuluu palata Benningtoniin. Jättäydyn itse kuitenkin tehtävästä, ja luotan teihin jokaiseen tässä asiassa. Me kaikki tunnemme eversti Loganin ja tiedämme, että hän on hyvä mies, ja minä aion pitää myös huolen että sellaisena hänet muistetaankin!'
Näille sanoille kapteeni sai miestensä ymmärtäväiset nyökähdykset, ja lyötiinpä siinä vielä käsiä yhteenkin. Kukaan ei olisi ikipäivänä uskonut Loganista sitä, mistä häntä nyt syytettiin. Kapteeni Tanner huokasi syvään, ja valmistautui sotilaskarkuruuteen.
Näin hullusti ei ollut hänen yksikkönsä asiat koskaan olleet, vaikka melkoisia operaatioita hänkin oli ehtinyt urallaan näkemään. Heidän komentajansa oli pidätettynä, operatiivinen komentaja syytettynä USA:n puolustusministerin salamurhasta, sekä kaksi kapteenia, hän plus Marley, olivat molemmat karkuteillä. Tanner ei voinut kuin nauraa itsekseen, mutta hänen hymynsä hyytyi pian.
Hetkeä myöhemmin hän katseli, kun kaksi kopteria kaarsi korkealle pois metsän taakse. Hänen ympärillään oli täysi kaaos; tiesululla oli paikalla kymmeniä ajoneuvoja, lääkintämiehiä sekä järkyttyneitä sotilaita.
Hänen olisi saatava jostain selville, kuka oli tuo kovasti tutunnäköinen rouva Browniksi kutsuttu nainen, jonka kyydissä John oli piiloitellut. Sen jälkeen hänen olisi löydettävä jostain kulkupeli, sillä karkurikaksikolla oli hyvä etumatka.
* *
Sillävälin erään Bostonilaisen yksityiskartanon takkahuoneessa soi puhelin. Elegantisti ja ennenkaikkea rahalla sisustetussa huoneessa istui joukko miehiä, yksi polttaen voimakkaantuoksuista havannalaista sikaaria, muutamat nauttien lasillista vuosikertaviiniä. Loput miehistä ja ryhmän ainoat naishenkilöt olivat sivummalla, keskustellen vaimealla äänellä tapahtuneista.
Joukon nuorin, ehkä reilun kahdenkymmenen vuoden iässä oleva tyylitelty mies vastasi puhelimeen. 'Niin ? Kyllä. Mainiota, toimittakaa ne välittömästi sovittuun osoitteeseen, odottakaa ohjeita. Me otamme ryhmäänne heti yhteyttä kun saamme jäljitettyä Loganin. Hänen sijainnin saa helposti selville teidän hänelle antaman puhelinnumeron avulla.'
Nuorimies kääntyi hiljentyneeseen seurueeseen päin, laskien puhelimen. 'Se oli kapteeni Marley. Hän on saanut haltuunsa haluamanne materiaalin. Tilanne on stabilisoitu'. Eräs vanhempi herrasmies, jonka ehdoton auktoriteetti piti tuota joukkoa vallassaan nousi seisomaan. 'Entä Logan ?'.
Nuorempi mies nyökkäsi, 'Odotamme edelleen että Logan yrittää ottaa yhteyttä Marleyhin. Siis mikäli hän on vielä elossa'.
Vanhus virnisti julmasti ja totesi, 'Sillä ei ole enää juurikaan väliä. Kenraalin ilmiantaminen operaation suunnittelusta on tarpeeksi. Jos Logan ei ole vielä kuollut, Marley pitäköön huolen että hän tulee olemaan. Emme tarvitse häntä enää elossa'.
Muut seurueen jäsenet tuntuivat hyväksyvän päätöksen. Tarinamme päähenkilön kohtalo olisi siis pian sinetöity...
Kokonaisvaltainen tilannekuvaus missä mennään tällä hetkellä tarinassa Kunnian Tähden:
Logan ja neiti Lawrence matkaavat kohti New Orleansia. Heidän kannoillaan on kapteeni Tanner, jolla saattaa kestää aikaa ennenkuin pääsee selvyyteen siitä mihin lähteä. Voisi kuvitella myös että armeijan/poliisin tahot etsivät kaksikkoa jotka ovat pakomatkalla melko epäilyttävin ja huomiota herättävin keinoin.
Samaan aikaan Korallikäärmeet on kutsuttu kasaan Fort Benningtoniin, jonne he saapuvat hiljakseen, mutta kapteenit Tanner ja Marley ovat karkuteillä.
Marley onkin hävinnyt maan alle sillä hän on hoitamassa Uudelle Järjestykselle asioita. Hän kävi keräämässä talteen puolustusministerin jäämistöä ilmeisesti jossain ihan muualla kuin tapahtumien lähiseudulla, esim. Washingtonissa. Hän odottaa parin luotettavan miehensä kanssa yhteydenottoa mitä tehdä seuraavaksi ja se tehtävä saattaa olla nimenomaan John Loganin tappaminen.
Tänä aikana kenraali McCoughan on siis vankina, mutta mitä hän aikoo, sitä ei osaa sanoa. Häntä syytetään kuitenkin nyt puolustusministeri Perryn murhan suunnittelusta ja todennäköisesti käy syyllisestä Loganin sijasta/lisäksi.
Viimeisimmässä osassa (nro 12) esittäytyi ensimmäistä kertaa ns. Uusi Järjestys, tuo tuntematon ja hyvin salainen ryhmä erityisen korkeassa asemassa olevia miehiä ja naisia. Mitä he juonivatkaan, siitä ei ole vielä tarkkaa tietoa, mutta puolustusministerin salamurha oli yksi tärkeä elementti heidän toimissaan.
Näillä eväillä etiäpäin, hyvä tarinahan tästä on kehkeytymässä :D
Aamun valkenemiseen oli vielä muutama tunti, mutta New orleansin rautatieasema kuhisi turistivilinässä. Useimmat collegenuoret suuntasivat ryyppy- ja rellestysreissunsa Fort Lauderdaleen Floridaan, mutta monet muutkin etelän kaupungit saivat osansa toiminnasta tähän aikaan vuodesta. Matkan varrella oli tullut haettua kaupasta puhtaat suorat housut ja mokkanahkaisilla olkapäillä varustettu villatakki, joissa John näytti akateemiselta herrasmieheltä, lievästä askelten horjunnasta huolimatta.
Vaikka John oli heikon olonsa takia protestoinut, Sue oli välttämättä halunnut piilottaa auton varmuuden vuoksi sivukujalle muutaman korttelin päähän, ja kävellä loppumatkan. Herra ja rouva Brown ostivat luukulta menoliput Atlantaan, ja paluuliput parin päivän päästä hämäyksen vuoksi. Hattiesburgin sairaalaan asti heidät oltiin varmasti jo jäljitetty, mutta kukaan ei enää löytäisi heitä.
"Eversti John Logan?" Joku köhäisi hänen selkänsä takana. Johnin niskakarvat nousivat pystyyn ja hänen liikeratansa pysähtyi millisekunniksi, mutta hän päätti jatkaa matkaansa olematta huomaavinaankaan puhuttelua. Sue tajusi tehdä samoin.
Sotilaspoliisien luutnantti kaarsi muutamalla juoksuaskeleella pariskunnan eteen kaksi sotamiestä kannoillaan. He pitivät aseensa julkisella paikalla koteloissaan, mutta olivat varmasti valmiina vetämään ne esiin pienimmästäkin vastarinnan häivähdyksestä. Upseeri toisti sanansa tuijottaen tiukasti Johnin silmiin puolen metrin etäisyydeltä, ettei varmasti jäänyt epäselvyyttä, kenelle hän puhui.
"Anteeksi," John vastasi kohteliaan puolustelevasti, "mutta taidatte olla erehtynyt henkilöstä. Minä olen Matthias Brown, diplomi-insinööri."
"Ja minä olen Florence Nightingale, sairaanhoitaja, hauska tutustua." Upseeri kaivoi rintataskustaan pidätysmääräyksen, jota ilmeisesti jokainen sotilas Alabamasta Nevadaan kantoi jo mukanaan. "Eversti Logan, olette pidätetty ministeri Perryn murhasta epäiltynä."
Toinen sotamiehistä luki paperista pidätetyn oikeuksia toisen valmistautuessa laittamaan Johnille käsiraudat. Johnilla ei ollut voimia vastustella kolmea sotilaspoliisia, mutta Sue oli voimainsa tunnossa. Nopealla yllätyssyöksyllä hän veti pampun toisen sotamiehen vyöltä tönäisten tämän kumoon ja iski välittömästi toista miestä kaulaan. Kun upseeri kääntyi Sueen päin kurottaen pistooliaan kohti, John kopautti häntä kyynärpäällä tarkasti keskelle takaraivoa.
Kukaan ei loukkaantunut pahasti, ei edes jäänyt makaamaan pitkäksi aikaa, mutta siihen mennessä, kun he olivat nousseet pystyyn ja valmistautuneet jahtaamaan karkureita, Sue oli jo raahannut Johnin lähes toiselle puolelle asemarakennusta.
"Perään!" Luutnantti karjaisi. Miehet kaivautuivat väkijoukkoon kyynärpäillään.
Sotilaspoliisit lähestyivät. Sue huomasi Johnin vyötäröllä pullistelevan pistoolin, ja otti sen itselleen. Hän ampui kattoon kaksi laukausta, jotka kajahtelivat korviasärkevästi suuressa hallissa. Kuullessaan pyssyjen pauketta väkijoukkoon iski sokea paniikki; joka ikinen mies, nainen ja lapsi lähtivät hysteerisesti kiljuen juoksemaan pois paukkeen lähteen luota, runnoen alleen kaikki esteet. John ja sue pääsivät livahtamaan ratapihalle kenenkään estämättä, sotilaspoliisien kamppaillessa turhaan vastustamatonta ihmisvirtaa vastaan.
Heillä oli liian kova kiire miettiäkseen, mikä raiteilla seisovista kymmenkunnasta junasta oli matkalla Atlantaan. He valitsivat sattumanvaraisen junan, jonne syöksyivät piiloon perässä tulevilta sotilailta.
"Minne ne meni?" Toinen sotamiehistä kysyi.
"Meidän pitää tutkia kaikki," luutnantti murisi turhautuneena. "Pääsivät livahtamaan junaan," hän ilmoitti radiolla esimiehelleen. "Ei... Tarvitsemme apujoukkoja... no, jos olette sitä mieltä... kyllä, sir." Hän laittoi radion takaisin vyötaskuunsa ja kääntyi miesten puoleen. "No niin pojat, takaisin helikopterille. Tukikohta hoitaa jäljityksen."
Tilanteen rauhoituttua John tuijotti Sueta utelias hämmästys kasvoillaan. "Sinä olet tainnut matkata siellä Bangkokissa enemmänkin. Mistä sinä tuollaista olet oppinut?"
"Hoitolan leffateatterissa ei näytetä paljon muuta ku toimintaleffoja," Sue hymyili. Ei ystävällisesti tällä kertaa, vaan omahyväisesti.
"Olisi jo luullut niiden oppineen, että pistävät meidän peräämme enemmän kuin kolme miestä," John pani merkille. Hän vilkuili jatkuvasti hermostuneena ikkunasta ratapihalle; he olivat asettuneet istumapaikoille kuin tavalliset matkustajat, etteivät hereättäisi huomiota.
"Ne on varmaan jakanu joukkonsa tänne, lentokentälle, satamaan ja mistä kaikkialta täältä vielä pääseekään pakoon." Sue käänsi istuimensa lepoasentoon.
Juna tärähti nytkähtäessään liikkeelle. Sue huokaisi helpotuksesta, mutta John oli entistäkin hermostuneempi. Miten armeijan väki oli osannut odottaa häntä? Miten he olivat löytäneet hänet väkijoukossa? Ensin oli selvitettävä mihin tämä juna oli matkalla, sitten kapteeni Marley voisi olla avuksi. Hän kaivoi taskunsa pohjalta pienen paperilapun, jolle mustekynällä kirjoitetun puhelinnumeron kosteus oli melkein pilannut.
*****
Kukaan ei kiinnittänyt huomiota yhteen ylimääräiseen kapteeniin, vaikka tällä olikin naama mustattu ja taisteluvarustus täydessä latingissa. Loukkaantunut sotilas oli viety ambulanssilla, mutta kuolleiden kanssa ei ollut niin kiirettä. Tanner kierteli vähän aikaa tarkkailemassa tilannetta entisen tiesulun ympärillä, missä armeijan tutkijat vielä etsivät viimeisiä todisteita ja valokuvasivat tapahtumapaikkaa. Kahta ruumista kärrättiin mustaan muoviin käärittyinä ambulanssiin, ja turhaksi käynyttä tiesulkua purettiin.
Nyt, kun hän oli jo sotilaskarkuri, hänen ei enää tarvinnut pelätä rikosten tekemistä; hän hiipi huomioalueen ulkopuolella pientareelle pysäköityyn maastoajoneuvoon. Hän veti ratin alapuolelta esiin nipun johtoja, joista kaksi ei ollut yhteydessä mihinkään, vaan roikkuivat kuparisydämet esillä. Tanner yhdisti ne, ja Humvee ärjähti käyntiin. Kukaan ei näyttänyt huomaavan tai välittävän.
John oli viimeksi nähty ajavan Hattiesburgista lounaaseen, Tannerin luotettavat miehet olivat raportoineet tukikohtaan palattuaan. John kyllä pystyisi pitämään huolen itsestään, eikä Tanner saisi häntä millään kiinni. Ajettuaan parikymmentä minuuttia Hattiesburgin suuntaan, hän muisti Johnin todennäköisimmän seuraavan määränpään; hänen veljensä lesken asunto Atlantassa. Hän käänsi maasturinsa ensimmäisessä vastaan tulevassa risteyksessä Georgiaan vievälle valtatielle.
Jo täyteen vauhtiinsa päässyt pikajuna oli ohittanut juuri New Orleansin soiset lähiöalueet, ja maasto muuttui entistä metsäisemmäksi radan ympärillä. Kaupunkialue oli jäämässä taaksepäin, mutta John L ei edelleenkään ollut täysin varma mihin juna oli oikein menossa. Tosin suunta tuntui olevan suhtkoht oikea Atlantaa ajatelleen. Konduktööri hääräili vielä seuraavassa vaunussa, joten pian asiaan saataisiin selvyys.
Paetessaan sotilaspoliiseja juna-asemalla, haava Johnin kyljessä oli polttanut kivuliaasti ja pian veri alkaisi puskemaan siteidenkin läpi. Hän yritti peitellä sitä riisumallaan villatakilla sylissään, jottei vastapäätä istuva vanhempi pariskunta olisi tehnyt asiasta numeroa. Tilannetta ei myöskään helpottanut sietämätön kuumuus joka alkoi vellomaan huonosti ilmastoidussa, tai siis lähes täysin ilmastointia vailla olevassa junavaunussa.
'Sue, oot pelastanut mun hengen tänään jo kahdesti. Hemmetti sitä on vaikea tajuta mutta näin se vaan on. Nyt sun pitää kuunnella tarkkaan, miten toimia', kuiski John Suen korvaan. 'Jep, jos en olisi sattunut eilen katsomaan myöhäisuutisia telkusta niin en olis varmaan osannut huomata sua Hoitolassa aamulla. Sun nimi ja kasvot ovat olleet joka ikisessä uutislähetykessä, lehdessä ja radiokanavilla koko päivän. Ihme ettei kukaan ole vielä tunnistanut..', mutta John lopetti Suen kuiskinnan tarttumalla tätä lujasti kädestä.
Vaikka everstin keho oli turtana, hänen ajatuksensa juoksi vielä jokseenkin valppaana. John näki ulkona pellolla hetken ajan kopterin varjon liikkumassa samaa vauhtia junan kanssa. Pilvetön taivas petti junaa seuraavat armeijan sotilaat. John ei tietenkään nähnyt kopteria, mutta pelkkä varjo riitti nostamaan hänen huolensa riittämiin. Heitä seurattiin edelleen ja se jos jokin oli erityisen epäilyttävää.
Samassa Johnin aivoissa loksahti. Juna-asemaa ei suljettu ampumavälikohtauksen takia ? Junat pääsivät lähtemään asemalta noin vain ? Homma ei tuntunut mahdolliselta juuri nyt, sillä Yhdysvallat oli ollut normaalia korkeammassa hälytystilassa jo muutaman päivän ajan, Mexico Cityssä tapahtuneen puolustusministerin salamurhan takia.
John oli hädin tuskin päässyt takaisin jenkkilään sieltä, vaikka olikin käyttänyt erikoisjoukkojen omia erikoisia rajanylityskeinoja. Eikä sen puoleen, ei hän ollut toissapäivänä tappamassa ketään Meksikossa. Koko kirottu hänelle määrätty tiedustelutehtävä oli vain silmänlumetta, jolla McCoughan sai Johnin väärään paikkaan väärään aikaan (tai siis tietysti juuri oikeaan paikkaan oikeaan aikaan).
Mutta mennyt oli mennyttä, ja tapahtuneita ei enää voitu estää. Kyljessä oleva haava sai vanhan miehen irvistämään kivusta, vaikka olikin uransa aikana ottanut pahempiakin osumia kehoonsa. Hetken huimaus oli tiputtaa hänet. Suen ilme kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Heidän toivonsa tuntui hupenevan yhtä nopeasti kuin veri Johnin kehossa...
Sandscorpion, chapeau, joku... =)
On ollut kiireitä.
"Lisää kahvia, herra Marley?"
"Kiitos, rouva Logan," kapteeni Marley peitti kahvikuppinsa kädellään, "mutta vatsani ei kestä neljää kuppia enempää."
"Entä teille?" Miriam Logan kysyi kahdelta NSA:n mustiin pukeutuneilta agenteilta, jotka olivat saapuneet Marleyn seurassa.
Toinen pudisti päätään, mutta toinen kiitti innokkaasti ojentaessaan kuppiaan kohti rouva Logania.
Marley nousi seisomaan ja nilkutti vanhanmallisesti sisustetun olohuoneen poikki piirongille, jonka päälle oli aseteltu huolellisesti kaikki, mitä armeijalla oli antaa talon edesmenneestä isännästä. Vasemmalla puolella lojui USA:n tähtilippu kolmion muotoiseksi pinkaksi taiteltuna, ja oikealla avonaisessa rasiassa purppurasydän-kunniamerkki. Taka-alalla nojasi seinään kehystetty valokuva Frank Loganista, Johnin vanhemmasta veljestä, lentäjän univormussa. Keskellä, kunniapaikalla, oli hopeinen uurna.
"Mitä miehellenne tapahtui?" Marley kysäisi.
"Hän oli lentäjänä Vietnamissa," Miriam sanoi, osoittaen sormella valokuvaa. "Hän oli pudottamassa daisy cuttereita Da Nangiin, kun hänet ammuttiin alas. Ei hänestä paljoa jäänyt jäljelle; sen verran, ettei tarvinnut haudata tyhjää arkkua."
"Otan osaa."
"Ettehän te varmasti ole pidättämässä Johnia?" Miriam kysyi, vilkuillen epäluuloisesti Kansallisen Turvallisuuspalvelun agentteihin päin.
Marley naurahti. "Minä autoin hänet alunperin pakoon. Koko armeija on hänen perässään, joten hän tarvitsee apuani jatkossakin. Nämä agentit ovat minun palkkalistoillani."
"Mutta miksi te tulitte tänne?"
"Odotin, että John olisi ottanut yhteyttä minuun," Marley palasi sohvalle, "mutta en ole kuullut hänestä mitään. Hänen komentajansa kenraali McCoughan ilmeisesti tietää minun olevan Johnin puolella, en tiedä miten. Hän kuitenkin soitti minulle, ja sanoi, että John yrittää luultavasti päästä tänne. Tehän olette suurinpiirtein ainoa, jonka hän tuntee armeijan ulkopuolelta."
"Tekin siis uskotte, ettei hän murhannut sitä ministeriä?" Rouva Logan kysyi, edelleen epäluuloisena kahden hiljaisen agentin suhteen.
"Rouva Logan," Marley vakuutti, "minä tiedän sen varmuudella."
Ovikello pärisi muutaman kerran. "Odotatteko vieraita, rouva Logan?" Marley kysyi.
"En," Miriam sanoi kiirehtiessään ovelle. "Ehkä se on John."
Marley ei odottanut Johnin saapuvan näin pian. Hän avasi varovasti pistoolikotelonsa ja poisti aseen varmistimen. Hänet oli ilmoitettu kadonneeksi, joten jos oven takana oli armeijan iskuryhmä, hänet vietäisiin päämajaan Johnin puuttuessa, eikä se sopinut hänen suunnitelmiinsa.
"Minä keitän lisää kahvia," Miriam sanoi ohjatessaan tulijan olohuoneeseen. "Jutelkaa sillä välin ystävienne kanssa."
"Kapteeni Tanner!" Marley huudahti ja pomppasi seisomaan niin nopeasti, kuin huonot jalat sallivat.
Tanner oli yhtä hämmästynyt nähdessään Marleyn. "Marley, mitä te täällä teette?"
* * *
Juna oli joutunut tekemään ylimääräisen pysähdyksen Montgomeryssä, kun joku vanhahko mies oli saanut jonkin kohtauksen ja viety ambulanssin kyytiin. Raivaajana tunnettu mies yritti äreissään hyväksyä tilanteen rauhoittavilla hengitysharjoituksilla. Ylimääräinen pysähdys ei viivyttäisi junan saapumista Washingtoniin paljollakaan, mutta hänen aikataulunsa oli tiukka.
Hänelle oli maksettu oikein mukavasti yhdestä liipaisimenvedosta Mexico Cityssä, ja vielä enemmän olisi luvassa. Kokemus oli opettanut, että parhaat asiakkaat olivat niitä, jotka puhuivat puhelimessa muunnetulla äänellä. Toisaalta, riskikin oli niissä tapauksissa suurin.
Kyllä hän ehtisi. Raivaajan ammatissa ei auttanut hermoilla. Hän syventyi Philip K. Dickin novellikokoelmaan junan jyskyttäessä yli Alabaman ja Georgian rajan.
John Logan, aikoinaan yksi maailman vaarallisimmista miehistä tunsi lopun häämöttävän edessään. Lähes neljänkymmenen vuoden ura armeijan erikoisjoukoissa oli nyt loppumassa, eikä se ollut suinkaan eläkkeelle siirtymisen takia (tosin harvat hänen kaltaisensa miehet eläkepäiviä näkivätkään).
Hän oli vuotamassa kuiviin ja jos se ei häntä tappaisi, hänen perässään olevat armeijan joukot saisivat hänet kiinni ennemmin tai myöhemmin. Todennäköisesti ennemmin ja se merkitsi vain yhtä asiaa: kuolemantuomiota.
John hoippui pystyyn, katsoen ympärilleen hiestä valuvana ja läähättäen. Sue, hänen ainoa pelastuksensa tässä epätoivoisessa pakomatkassa nousi tukemaan häntä. 'Meidän pitää päästä vessaan.. mun pitää saada haava umpetumaan, vaihtamaan siteet..', John kuiski naiselle. Viereisellä penkillä istuva vajaa kymmenenvuotias vesseli katseli Johnia hämillään. Tämän aikakauslehteen huomionsa kiinnittänyt äiti huomasi pojan tuijottelun ja sätti tätä olemaan ihmisiksi. 'Ei saa tuijottaa vieraita!', hän tiuski. John tunsi itsensä huonovointiseksi ja oli oksentaa.
Hetkeä myöhemmin parivaljakko oli matkannut viereisen vaunun käymälään. Junan konduktööri rahasti vielä matkustajia, mutta sattui vilkaisemaan heidän suuntaansa. John ei pitänyt siitä. He olivat aivan liian epäilyttäviä. Sue ähki riisuessaan Johnin veristä paitaa, ja näytti kauhistuneelta nähdessään auenneen haavan miehen kyljessä.
'Jumalauta meidän pitäisi saada jostain käsiimme lääkäri! Miten me saadaan tämä sidottua?', hän alkoi panikoimaan. John sähähti takaisin jotain tämän huivista, jonka Sue pian sitoikin haavaa tyrehdyttääkseen. John nappasi kourallisen lääkärin antamia kipulääkkeitä ja joi päälle vettä kuin sieni. Samassa hänen taskustaan tippui jotain. Suen nostettua se lattialta, se paljastuikin kapteeni Marleyn antamaksi puhelinnumeroksi.
John ei keksinyt parempaakaan ideaa. Juna saapuisi Atlantaan puolessa tunnissa, joten heidän aikansa oli kulumassa umpeen. Pian hän olikin näppäilemässä numeroita Suen matkapuhelimeen. Kenties hänen entinen adjutanttinsa olisi ainoa apukeino tässä vaiheessa.
* *
'Marley, jos en väärin ymmärtänyt niin te olitte hävinnet Benningtonilta jo viime yönä. Mitä te..', mutta kapteeni Marley keskeytti toisen kapteenin kyselyt. 'Samaa voisi sanoa teistä, kapteeni Tanner. Sain vasta hetki sitten tiedon että koko yksikkömme on määrätty koolle tukikohtaan, mutta teitä ei ole kuulunut. Me molemmat haluamme käsiimme John Loganin, joten taidamme olla siis samassa veneessä'.
Tanner katseli huoneessa istuvia pukumiehiä, jotka katselivat häntä takaisin hyvinkin eleettömästi. Tanner oli urallaan nähnyt yhdet sun toiset sotilaat ja hallituksen edustajat, ja olisi voinut pistää vaikka päänsä pantiksi siitä että nämä miehet olivat jonkin tiedustelupalvelun miehiä. Kalliit puvut, tylyt katseet olivat helppoja tunnusmerkkejä. Tannerin mieltä vaivasi se että nämä miehet eivät välttämättä olleet paikanpäällä karkurieverstin pidättämisen takia, vaan jotain vielä pahempaa varten...
Miriam Loganin hääriessä keittiön puolella, tunnelma olohuoneessa kiristyi. Tanner korjasi huomaamatta farkkutakkinsa (varastetun sellaisen) taskussa olevaa ysimillistä Glock-pistooliaan kohti sohvan ääressä olevia miehiä. Toisella kädellään hän naputteli vieressään olevan pianon kantta. Kapteeni Marley oli juuri sanomassa jotain, mutta hänet keskeytti äkillinen puhelimen sointi. Hän vei kätensä kohti povitaskuaan, jossa hänen kännykkänsä oli, sen soidessa vaativasti. Mutta puhelimen vieressä oli myös hänen aseensa kainalokotelo.
Marley tiesi että Korallikäärmeiden ns. Alfa-jaoksen komentajana toiminut Harold Tanner ei saisi jäädä eloon. Mies oli yksinkertaisesti liian vaarallinen, kaiken lisäksi vielä hyvinkin lojaali eversti Loganille. Jotain jota Marley itsekin oli ollut vielä joitain vuosia sitten. Kaiken muutti, kun häntä lähestyi hallituksen sisällä toimiva mysteerinen ryhmittymä, Uusi Järjestys. Kenraali McCoughanin kautta esitelty ryhmä esitteli kapteenille uuden ajatusmaailman.
Hän ei enää uskonut pätkääkään Yhdysvaltain armeijaan, arvoihin tai hallitukseen. Kaikki ne tulisivat pian muuttumaan.
Ja juuri nyt hänen määräyksensä Uudelta Järjestykseltä oli eliminoida John Logan, ennenkuin armeijan takaa-ajat saisivat miehen käsiinsä. Logan saattaisi olla parempi kuolleena ja ilmeisesti McCoughan-parka sai riittää vastuuhenkilöstä puolustusministerin salamurhaan. Tosin vanha kenraali yritti kenties vielä pelastaa nahkansa, sillä hän oli ottanut Marleyn yllätykseksi yhteyttä tähän ja neuvonut käymään Atlantalaisen Loganin sukulaisen luona.
Joku tai jotkut tahot olivat manipuloineet Loganin metsästämistä, ensin siirrettyään ne tehtävät pois Korallikäärmeiltä jotka saattoivat olla liian myötämielisiä Loganille. Nyt armeijan tiedustelujoukot olivat Loganin perässä, mutta heillä oli määräykset toimia vasta kun eräät korkeat tahot antaisivat luvan siihen.
Toisinsanoen nyt Marleyllä olisi miehineen aikaa sekä mahdollisuus toimia. Ja sen tilaisuuden hän aikoi myös käyttää.
Tanner kuitenkin reagoi välittömästi tilanteeseen. Ramman kapteenin kiskoessaan esille Desert Eagle-merkkistä automaattipistooliaan ja karjuessaan miehilleen ohjeita 'tappaa heidät!', Tanner laukaisi kahdesti taskussaan olevan pistoolin kohti mieskolmikkoa, samalla syöksyen kohti keittiöön kulkevaa käytävää.
Ensimmäinen ammus iskeytyi onnekkaasti Marleyn vasempaan hartiaan, lennättäen miestä taaksepäin. Toinen laukaus iskeytyi jonnekin olohuoneen ikkunoihin. Marleyn vastatessa tuleen ampuen villisti nelisen laukausta karkeasti ohi Tannerin, NSA:n agentit syöksyivät ylös sohvalta kiskoen esiin aseitaan. Tilanne oli karannut käsistä ja se tiesi ruumiita...
hetki vain.