Tarinani on pitkä. Olen jollain tasolla tiennyt olevani lesbo jo ala-asteella, mutta kun avauduin ajatuksistani vanhemmilleni, sain kylmän vastaanoton. Luulen, että sain jonkin asteen psykologisen trauman, koska rukoilin murrosiän partaalla ja sen aikana, ettei minusta vain tulisi lesboa. Kummasti pojat, joihin ihastuin jätin mielelläni etäisyyden päähän. Vähitellen ajatukset tytöistä alkoivat voimistua jälleen. Yläasteen lopulla asia oli jo selvää, mutten halunnut "toteuttaa itseäni" ja luulin olevani yksin koko asian kanssa.
Lukiossa, olin hyvin heterovaltaisessa ympäristössä, enkä olisi oikein naispuolisille kavereilleni mennä huojentamaan taakkaani ja sanoa, että olenkin lesbo, enhän ollut koskaan edes suudellut tyttöä tai varsinaisesti ollut koskaan ihastunut tyttöön. Päätin sitten mennä avautumaan henkilölle, kenen kanssa puhuin melkein kaikesta, äidilleni (tosin myöhemmin elämässäni huomasin, että pidin häntäkin pimennossa tärkeimmistä asioista). Äiti ei ollut ollenkaan vakuuttunut. Hän sanoi vain, että asia johtuu huonosta isäsuhteestani ja jo seuraavana päivänä ehdotti, että voisi vaikka auttaa minua löytämään kumppania (miespuolista) jos kerta olen noin rakkaudenkipeä.
Jossain vaiheessa isäni, joka vihaa lesboja yli kaiken, alkoi huomaamaan minussa kummallista kiinnostuksen puutetta poikia kohtaan. Hän alkoi nimittelemään minua lesboksi. Todennäköisesti tiedostamattomasti liittäen asian jollain tasolla paskamaiseen ja perverssiin käytökseensä minua kohtaan, joskaan tuskin tajuten käytöksessään suuremmin mitään vikaa.
Epätoivon ja masennuksen partaalla lähdin vaihto-oppilaaksi erääseen vanhoilliseen maahan. Sen vuoden aikana päätin hyvin monta asiaa elämässäni.
Vaihdoin lukiota homomyönteisempään lukioon. Viimeinen vuosi koulussa. Olin epäsuorasti avoin identiteetistäni. En kuitenkaan tavannut ketään romanttisessa mielessä, mutta päätin jälleen kerran tulla kaapista ulos äidilleni (ja myös veljelleni). Vähäksi aikaa äiti uskoi, mutta kun en mainostanut asiaa, olin taas hänen mielestään hetero.
En jokseenkin ole saanut kannustusta asiasta ja olen yrittänyt olla poikien kanssa, mutta kun yritän saada suhteita pois platoniselta tasolta, tuntuu kuin kyseinen henkilö olisi samannapainen magneetti.
En tiedä miten etenisin asioissani. Tuntuu kuin olisin henkisesti eläisin vanhoillisessa maailmassa enkä osaa sopeutua todellisuuteen ja vain mennä ja etsiä, minkä haluan. Kokemuksia? Neuvoja?
Lukiossa, olin hyvin heterovaltaisessa ympäristössä, enkä olisi oikein naispuolisille kavereilleni mennä huojentamaan taakkaani ja sanoa, että olenkin lesbo, enhän ollut koskaan edes suudellut tyttöä tai varsinaisesti ollut koskaan ihastunut tyttöön. Päätin sitten mennä avautumaan henkilölle, kenen kanssa puhuin melkein kaikesta, äidilleni (tosin myöhemmin elämässäni huomasin, että pidin häntäkin pimennossa tärkeimmistä asioista). Äiti ei ollut ollenkaan vakuuttunut. Hän sanoi vain, että asia johtuu huonosta isäsuhteestani ja jo seuraavana päivänä ehdotti, että voisi vaikka auttaa minua löytämään kumppania (miespuolista) jos kerta olen noin rakkaudenkipeä.
Jossain vaiheessa isäni, joka vihaa lesboja yli kaiken, alkoi huomaamaan minussa kummallista kiinnostuksen puutetta poikia kohtaan. Hän alkoi nimittelemään minua lesboksi. Todennäköisesti tiedostamattomasti liittäen asian jollain tasolla paskamaiseen ja perverssiin käytökseensä minua kohtaan, joskaan tuskin tajuten käytöksessään suuremmin mitään vikaa.
Epätoivon ja masennuksen partaalla lähdin vaihto-oppilaaksi erääseen vanhoilliseen maahan. Sen vuoden aikana päätin hyvin monta asiaa elämässäni.
Vaihdoin lukiota homomyönteisempään lukioon. Viimeinen vuosi koulussa. Olin epäsuorasti avoin identiteetistäni. En kuitenkaan tavannut ketään romanttisessa mielessä, mutta päätin jälleen kerran tulla kaapista ulos äidilleni (ja myös veljelleni). Vähäksi aikaa äiti uskoi, mutta kun en mainostanut asiaa, olin taas hänen mielestään hetero.
En jokseenkin ole saanut kannustusta asiasta ja olen yrittänyt olla poikien kanssa, mutta kun yritän saada suhteita pois platoniselta tasolta, tuntuu kuin kyseinen henkilö olisi samannapainen magneetti.
En tiedä miten etenisin asioissani. Tuntuu kuin olisin henkisesti eläisin vanhoillisessa maailmassa enkä osaa sopeutua todellisuuteen ja vain mennä ja etsiä, minkä haluan. Kokemuksia? Neuvoja?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Varmasti helpottaa paljon jos etsit samanhenkisiä ystäviä ja tuttavia ympärillesi. Vanhemmat ovat vanhempia, ei sinun tarvitse elää koko loppuelämää heidän vuoksi. Sinä olet sinä ja sinulla on oma elämä.
Kaikki ihmiset eivät ole niin vanhoillisia.
Siirry bi-sivustolle. Bye bye.
Sinun ei tarvitse olla riippuvainen vanhempiesi tai kenenkään muunkaan mielipiteistä itseäsi kohtaan. Voit muodostaa mielipiteesi ihan itse. Nyt se voi tuntua vielä vaikealta, varsinkin jos ei ole ketään sellaista ihmistä, jonka kanssa voisit olla täysin oma itsesi. Jos vanhempasi ei kunnioita sinua sellaisena kuin sinä olet, niin ansaitsevatko hekään sinun kunnioitustasi, sitä voit miettiä. Tilanne voi helpottua kun pääset omille jaloillesi, muuttamaan pois kotoa ja löytämään samanhenkisiä ystäviä. Moni on ollut samassa tilanteessa ja kokenut samanlaisia tuntemuksia. Ehkä voisit vaikka netin kautta löytää ystäviä? On kaikenlaisia yhteisöjä ja parempia keskustelupalstoja kuin tämä Suomi24. Opettele ensin tulemaan enemmän sinuiksi itsesi kanssa ja hahmottamaan selkeämmin mitä haluat elämältäsi niin sitten voit löytää jossain vaiheessa kumppaninkin. Tässä elämänvaiheessa sinun haasteena on löytää oma äänesi ja luottaa siihen. Ehkä paikallisesta Setasta voit myös saada tukea tilanteeseesi?
Ansiokkaasti kyllä analysoit itseäsi sekä tilannetta ja varmaan ihan hyvään lopputulokseenkin olet päätyny. Joskus vaan tulee semmonen hetki eteen, ettei noista pohdinnoista enää mitään saa irti. Silloin on parempi vaan tarttua todellisuuteen, eli hankkiutua kaikella tavalla fyysiseenkin suhteeseen, miten vaan tahdot tai luulet tahtovasi.
Siinä ne omat luulottelut ja ennakkoluulot sitten tulee testattua elävässä elämässä. Ole liikkeellä aina kuitenkin ihmisenä ihmiselle, niin voit hyvällä omallatunnolla huomata miten omat luulosi muuttuvat tiedoksi. Se voi joskus yllättää miten harhaan pelkästään ajattelemalla liikaa asioita voi päätyä.
Niin kai sitä vain pitäisi ohjautua uusiin piireihin, mutta kun tuntuu, ettei sekään oikein auta, kun en itse hyväksy itseäni. Pidemmällä kaavalla terapia on tietenkin hyvä ratkaisu, mutta jotenkin haluaisin, että voisin olla oma itseni ennen sitäkin, joutumatta paniikkiin ja häpeään.
Olen joskus aiemmin ajatellut meneväni johonkin Setan nuortenryhmään tai vastaavaan, mutta pelkään etten saa ulkonäköni puolesta niin hyvää vastaanottoa. Näytän nimittäin hyvin naiselliselta, enkä edes mitenkään vaihtoehtoihmiseltä.
Ja miten niin pitäisi siirtyä bi-osastolle?
Rohkeasti mukaan vaan, ei siellä arvostella ulkonäön perusteella kun kaikki muutkin jännittää yhtä paljon mennessään ekaa kertaa johonkin tapaamisiin, riippumatta ihan ulkonäöstä tai tyylistä. Ja varmasti löytyy muitakin ikäisiäsi ja samantyylisiä, usko pois. Kukaan ei ole täydellinen eikä välttämättä hyväksy itseään ihan 100%:sesti vaikka voisi ulospäin siltä vaikuttaakin. Eikä siellä ovella kysellä suuntautumista vaan kaikki on yhtä paljon tervetulleita. Ehkä voit löytää ystävän jonka kanssa mennä sinne jos et ihan yksin uskalla mennä. Kokeilla vaikka Setan keskustelufoorumin kautta vähän kysellä.
Voi, voi, meitä hyvin naisellisia lesbonaisia on paljon. Itsekin olen superfemme enkä mitenkään vaihtoehtoihminen.
Minulla on ollut myös nuo hyvin suvaitsemattomat vanhemmat, mutta jo näin vanhempana se helpottaa kun asuu yksin ja on ystäviä, eikä tarvitse olla vanhemmista riippuvainen.
Aina löytyy maailmasta sellaisia, joilla on suvaitsemattomia ja ahdasmielisiä mielipiteitä. Kaikkia maailman ihmisiä ei voi myöskään miellyttää.
Käy vaikka katsomassa Suomi24treffeistä, Qruiserista ym, niin kyllä meitä naisellisia on. Ja niissä on vaan ihan vain murto-osa "meikäläisistä". Ei myöskään naisellisuudessa ole mitään hävettävää, saat vaan olla ylpeä, että olet naisellinen:) Moni naisellinen (ja poikamainenkin) on vaan tyytyväinen, kun meitä naisellisia on:) Täällä palstalla on myös ollut tuo femme-keskustelu ja tapaaminenkin oli ja varmasti uusi tapaaminenkin on tulossa:=) Joten mukaan vaan rohkeasti.
Eikä me kaikki naiselliset olla mitään hippejä ym. eikä tarvitse olla mikään vaihtoehtoihminen=)
Selitäppäs kuule millainen on vaihtoehtoihminen. Ja kerro sitten kanssa mitä vikaa niissä on. Vai onko ne ihan muuten vaan huonompia kuin te jumalaiset superfemmet?
Vaihtoehtoihminen on sellainen, joka liikkuu hyväksyttävien ja ihailtavien normien raja-alueilla omasta tahdostaan. Esim. hipit ja alakulttuuri-ihmiset. Kukaan ei väittänyt ketään huonommaksi.
Niin eihän tää superfemme nyt suoraan väittänyt muita huonommaksi. Oli siinä nyt sen verran häveliäisyyttä. Mutta jutusta kyllä paistaa kauas miten ylivertaisena tää bimbo pitää itseään muihin verrattuna. Kai se on niin että ku on superfemme niin sitä nyt vaan on sellasten vaihtoehtotolvanoiden yläpuolella.
Kukaan ei tosiaan väittänyt ketään huonommaksi. Onhan täällä ajoittain näitä poikamaisuutta ja miehisyyttä ylistäviäkin tekstejä =)
Eihän tuossa sanota, että kukaan ei saisi olla vaihtoehtoihminen tai he olisivat ihan kamalia. Itse ainakin luin, että kaikkien ei tarvitse olla vaihtoehtoihmisiä, saa olla, mutta ei kaikkien tarvitse olla samasta muotista väännettyjä.
Taisi sattua nyt jotenkin arkaan kohtaan =)
Yksi asia on tietenkin se, että joskus asiat vievät ihan tuskallisen paljon aikaa. Osa toteaa olevansa lesboja, kohauttaa olkapäitään ja jatkaa elämäänsä. Osa meistä tarvitsee aikaa sopeutua ajatukseen. Se on hidasta ja kivuliasta, mutta sitä ei oikein ole mitään keinoa nopeuttaakaan.
Siis et haluaisi tulla lesbo?Ymmärtäisin hyvin.Olet kai vielä nuori?Jos olet yhä epävarmuutta niin voisi kokeilla poikien tai tyttöjen seuraksi vaikka jutteluun ja hauskapitoa paitsi ei tarvitse rupea jonnekin esim.suutelua tai vastaava.Se voisi nähdä tunteiden mukana onko selvästi kiinnostunut pojista vai.Saattaisit olla heterona,mutta ehkä se selviää ajan myötä menee asiasta.Tunnetko jonkun pojista vetoaa jotta rakastuisit mitään?Kysyn vaan.Voi olla,että tarvitset itsellesi aikaa vielä ennen selvä.Hmm..Siis isäsi vihaa lesboja yli?Hän vain isäsi,mutta entä sinusta?Sinulla saa olla mitä haluaisit tai toivoisit elämältä.Minusta ei voi sanoa nimittelemään lesboksi jos et ole ollut tyttöjen kanssa tekemisissä vielä tai tuntea jotain vielä.Siis kiinnostuksesi puutetta jotain?Hmm miten tässä voisi auttaa..ehkä elämäsi vaikuttanut jotenkin mikäli ei saanut tarpeeksi.
Nimittelemään lesboksi??????? Siis MIKÄ tää selitys oikein on. Pistä pullonkorkki kiinni.
Hohhoijaa taas. Antakaa nyt ihmisten postailla tänne, vaikka niiden suomi olisi vähän huonoa tai tulisi kirjoitusvirheitä, niin kauan kuin ne jorinat liittyvät asiaan eivätkä ole hyvän maun vastaisia (kuten tässä tapauksessa). Että viitsitte nillittää. Varmasti tätä palstaa lukee moni, joiden äidinkieli ei ole suomi, joilla on lukihäiriö tmv., eikä ihan oikeasti vaadi valtavia älyllisiä ponnisteluja, että tuostakin tekstistä saa selville jutun juonen.
Tekstin SISÄLTÖÄ voi sitten ihan reippaasti kommentoida...
Hohhoijaa sentään. Ei ollu sullakaan sitte mitään sanottavaa ite asiasta. No saithan ojennettua muita. Kiitos käyttäytymisohjeistasi. Joskaan en todellakaan piittaa niistä pätkän vertaa.