YRITÄN mutten osaa. Haluan vain auttaa omaa olotilaani. Enkä tiedä miten sen teen...joten kirjoitan...
Ensimmäinen luokka meni hyvin
. toisella ja kolmannella minusta alkoi tulla se lapsellinen, nolo ym. tyyppi.
Minua syrjittiin ja haukuttiin seläntakana. Mitä enemmän sain tietää sitä enemmän rupesin vihaamaan tätä.
Muistan että heti herättyäni odotin yötä. Se oli parasta aikaa. Minuun sattui, mutten tajunnut sitä. Omat parhaat ystävät pettivät koko ajan...ja minä olin liian kiltti. Kärsin yksikseni enkä edes huomannut sitä itse.
Luokat nousivat ja minä olin samassa asemassa.
Viiltelin ja hakkasin itseäni 5-6 luokalla. Kaikki kaverini olivat pettäneet minut, eikä ollut mitään jäljellä, kunnes löysin 2...en tiedä tarkalleen mitä he miettivät mutta pelkään että hekin pettävät jättävät ja puhuvat pahaa.
Luokkaan oli esim. kirjoitettu minusta törkeitä juttuja. Enkä minä edes koskaan sanonut heille mitään.
Minä rupesin vihaamaan ulkona olemista. Pelkäsin sitä. Minä vihasin itseäni, läskejäni, kaikkea ja muitakin. Olin ahdistunut ja stressaantunut.
mikään ei kiinnostanut...
Kotona vanhemmat aliarvioivat ja syyttivät laiskaksi, unohtelevaiseksi ja ym...se sattui...minä olin kesäloman kotona koska en halunnut ulos. Vanhemmat ihmettelivät ja kysyivät mutten voinut kertoa. Olin tullut ujoksi vaikka ennen oli hyvin sosiaalinen.
En koskaan kertonut kenellekään. Yritin terkkaria mutta peruin ja vähättelin koska ei kantti riittänyt. Väsytti, ahdisti, stressasin, itkin, suutuin, kyseenalaistin ym...
tajusin n. 2 vuotta sitten että saatan olla masentunut(?)
mutta pahin juttu on se, että tämä kaikki on vieläkin voimassa.
Se sattuu. Todella.
Jokapäiväiset muistot ovat painajaisia. Joka päivä saan hävetä itseäni, vihata, esittää...olen lopussa. Ei ole edes mitään syytä...
Ensimmäinen luokka meni hyvin
. toisella ja kolmannella minusta alkoi tulla se lapsellinen, nolo ym. tyyppi.
Minua syrjittiin ja haukuttiin seläntakana. Mitä enemmän sain tietää sitä enemmän rupesin vihaamaan tätä.
Muistan että heti herättyäni odotin yötä. Se oli parasta aikaa. Minuun sattui, mutten tajunnut sitä. Omat parhaat ystävät pettivät koko ajan...ja minä olin liian kiltti. Kärsin yksikseni enkä edes huomannut sitä itse.
Luokat nousivat ja minä olin samassa asemassa.
Viiltelin ja hakkasin itseäni 5-6 luokalla. Kaikki kaverini olivat pettäneet minut, eikä ollut mitään jäljellä, kunnes löysin 2...en tiedä tarkalleen mitä he miettivät mutta pelkään että hekin pettävät jättävät ja puhuvat pahaa.
Luokkaan oli esim. kirjoitettu minusta törkeitä juttuja. Enkä minä edes koskaan sanonut heille mitään.
Minä rupesin vihaamaan ulkona olemista. Pelkäsin sitä. Minä vihasin itseäni, läskejäni, kaikkea ja muitakin. Olin ahdistunut ja stressaantunut.
mikään ei kiinnostanut...
Kotona vanhemmat aliarvioivat ja syyttivät laiskaksi, unohtelevaiseksi ja ym...se sattui...minä olin kesäloman kotona koska en halunnut ulos. Vanhemmat ihmettelivät ja kysyivät mutten voinut kertoa. Olin tullut ujoksi vaikka ennen oli hyvin sosiaalinen.
En koskaan kertonut kenellekään. Yritin terkkaria mutta peruin ja vähättelin koska ei kantti riittänyt. Väsytti, ahdisti, stressasin, itkin, suutuin, kyseenalaistin ym...
tajusin n. 2 vuotta sitten että saatan olla masentunut(?)
mutta pahin juttu on se, että tämä kaikki on vieläkin voimassa.
Se sattuu. Todella.
Jokapäiväiset muistot ovat painajaisia. Joka päivä saan hävetä itseäni, vihata, esittää...olen lopussa. Ei ole edes mitään syytä...
Vastaukset 3
Vanhimmat
tynnyrissä kasvanutta. Ihmiset on usein kusipäitä toisilleen, ellei "viskaa välillä seinään" ja osoita, kuka on pomo! Jos ei vanhemmat sitä tee, ei kukaan muukaan, paitsi kiusattu itse. Tai sitten on niitä koteja, joissa väkivalta on jokapäiväistä sadismia, johon kukaan ei tule puolustamaan lyötyä. Se on tarkka juttu.
Ei sillä ole tekemistä juuri sinun kanssa ihmisenä, usko pois. Se on muiden henkilökohtainen ongelma.
muttei se paljoa enää lohduta.../:
Minä taas puolestsni nauran niille idiooteille, joiden vuoksi aikoinaan kärsin: ne vajkjset, joille en edes ilmoittanut muuttoani, luulee että mä olen joku vanhempieni himassa asuva pullasorsa, mutta en todellajaan faktoilla mitaten ole 17:sta ikävuoteni jälkeen asunut koskaan vakituisesti läåhempänä kuin kolmen- kahden sadan kilometrien päässä lapsuudenpaikkankunnastani.:)
Minä en koskaa lapsena kokenut erityistä syrjintää, mutta oli se ällötävää, että kun mä kilahdin ala- ikäisenä koulukiusaamisesta saaden siitä vakavan depression- mikä on mull erittäin traumaattinen kkemus- ja vaihtaen siitä syystä kerrankin viihtyisänmpää kouluun, niin sitten nää vajikset yhä vielä tänäkin päivänä luulee edes tuntevansa minut ja että kehtaavat edes lähestyä minua... Itse en menisi viittä metriä lähemmäs ihmistä, jota olen joskus kiusannut. Itse en suostuisi omallla valinnallani menemään kilometrin päähään yläaste-aikaisia ns. "ystäviäni": on vastemielistä, jos heidän kanssaan pitää edes jutetella, koska ne pervot kohtelee mua samalla tapaa ylimielisesti, kuin silloin kakarananakin, harvojen kokemusteni mukaan vaikka suurinpiirtein kakskyt vuotta välissä, ja en ole tottunut niin moukkamaiseen käytökseen elämänkokemuksellani käytöstapoja oomaavien ihmisten kanssa, eli voin vain toivoa, ettei koskaan tarvitse olla tekemisissä. Itse varmaan vetäosin itseni taljaksi seinään, jos minua kiinostaisi mitä kuuluu jollekin jota en tunne kadehditulle ja kiusatulle naaapurille - röh. röh...