mitäs jos nykäisen itseni irti

ja nähdä tilanteesi.
On kammottavaa eroaminen neljän lapsen jälkeen,
kun "kipinä" on sammunut.

Voi saamari että inhottaa.

Tai sitten ilmoitat että lastenhoito loppuu tähän...puhu miehesi kanssa ja onhan heillä oikeakin mummo jossain ja ehkä toinenkin lasten isän puolelta.??Et voi verivieraana olla se joka hoitaa ainoastaan..
PUHU miehelles ja tehkää uudet säännöt.
Kerro miten olet alkanut tahtomattas tavallaan vihaamaan ja inhoamaan hänen lapsiaan jatkuvan meno-paluu liikenteen takia..
Se ei ole helppo keskustelu ja on kova paikka olla rehellinen itselleen jo...saati miehelles.Mutta yritä nyt ensin ennen lähtöä...Ei yksinkään eläminen mitään kivaa ole..

Minä en muuttaisi samaan asuntoon sellaisen kanssa jos on odotettavissa ettei omaa rauhaa välttämättä ole silloin kuin sitä haluaisi. Vaikka se yhdessäasuminen olisi halvempaa niin siltikin tietyissä tapauksissa kannattaisi pitää omat asunnot ja tyytyä kalliimpiin ratkaisuihin siten kumpikin voisi hoidella vain omat jälkikasvunsa jälkikasvut. Kyllähän sen suhteen jo luulisi vanhemmilla, aikuisilla elämää kokeneilla ihmisillä onnistuvan niin ettei ihan koko ajan tarvitse yhdessä nyhjätä.

Näin se vaan on nykypäivänä ettei mitään isompia ongelmia enään tarvitse olla kun otetaan ero. Ja niinhän se voi sattua kenenkä tahansa isovanhemmille et yks kaks lapsi onkin yksinhuoltaja ja tarvitsee vanhempiensa apua. Pääasia etteivät lapset ole heitteillä ja mikä onni heille jos on hyviä isovanhempia turvaksi erokriiseissä.

Minä en valita yhtään kun omien vanhempieni aika on mennyt pääasiallisesti sisareni lasten tukemiseen erossa. Se ero on aina lapsille kova paikka ja silloin isovanhempien apu ja tuki on korvaamatonta. Vaikka olisi omat lapset kuinka fiksuja vielä parisuhteet kunnossa niin ei mikään idioottivarmaa ja annas ollakkaan jos heille tulee eroja niin kyllä sitä ymmärretään ja auttamassa olisit varmasti. On se hekuma vaan niin tärkeää nykyään ettei sen puuttumattomuuden vuoksi enään viitsitä uhrautua. On vaan monilla niin kova kiire perustaa sitä perhettä ja tietty hyvä että tehdään ne lapset nuorena mutta aina ei mene siinä nuoruuden huumassa se kumppanin valinta nappiin.

Olet ilmeisesti hyvätapainen ja kohtelias, kun pidetään itsestään selvänä, että kaikki sopii sinulle. Miehesi haluaa ymmärrettävästi osallistua lastenlastensa elämään, muttei ymmärrä, että se ei ole teidän yhteinen juttu.

Joillakin naimisissa olevilla pariskunnilla on kaksi asuntoa rinnakkain samassa kerrostalossa. Jopa pitkän avioliiton jälkeen jotkut ovat laajentaneet talouttaan kahteen asuntoon.

Sinä olet se vastuuntuntoinen ja mukava, jonka niskaan on helppo kipata kaikki hankalat ja ikävät asiat.
Siis uuden miehesi tyttärellä on neljä lasta ? Käykö töissä ollenkaan ? Vai onko niitä luusereita, jotka vaan rilluttelee ja maksattaa elämänsä toisilla ja käyttää lapsilisätkin oman taloutensa pönkittämiseen ? Sä oot kätevä ilmainen lastenhoitaja. Jos miehes tykkää hoidella niitä tenavia niin anna hoidella. Ota ritolat siitä karusellista ja jätä luuserit keskenään ihmettelemään, mistä löytyy uusi hyväksikäytettävä.
Hommaa uusi mies jos sellaista tarvitset mutta elä muuta kimppaan. Oma vapaus ja rauha on ihan kiva välillä. Jos hommaat seksisuhteen, pistä ukko vaihtoon niin kauan, että löydät sellasen, joka on kiinnostunu sinunkin nautinnosta.

Kiitokset vastauksista - ja varsinkin myötätunnosta, sitä kaiketi tässä eniten kaipaan; kriittisyyskin toki on aina kasvattavaa, varsinkin rakentava semmoinen.

Totta on varmasti että olen ns. liian kiltti. Toisaalta on niin, että ensin rakastuin mieheen (varmaan osittain juurikin siksi kun hän on niin läsnäoleva ja välittävä isä lapsilleen), ja sitten tutustuin hänen lapsiinsa, joista vasta yksi oli aviossa ja yhden lapsen vanhempi siinä vaiheessa. Tykkään heistä, ja he tykkäävät minusta, mutta tietynlainen vieraus ja kohteliaisuus varmaan välillämme aina on, kun ollaan näin vasta aikuisina tutuksi tultu. Minun muksut olivat murrosikäisiä, ja pitävät varmaan miestäni aika luotettavana ja läheisenä, mutta isäähän ei koskaan isäpuoli voi korvata (eikä tarvitsekaan, lapsillani on oma isänsä ja kaikkine inhimillisyyksineen ja puutteineen heille ainoa ja paras isä).

Mutta nyt miehen lapsilla on siis jo yhteensä kahdeksan lasta, ja tällä nuorimmalla tyttärellä siis puolet niistä. Omillani ei ole vielä yhtään; tiedän että joskus tulee, ja toivon että jaksan olla läsnä ja apuna sitten kun se aika tulee. Mutta nyt todella välillä tuntuu että mun omakin aika olisi joskus oltava. Ikävä kyllä kahden miehen lapsen anopit ja apet ovat semmoisia ei-niinkään-läsnä-olevia, ja tälle nuorimmalle tytölle ei tunnu mikään riittävän - hänen lastenhoitorumbassaan olemme olleet koko suku, ja jopa välillä munkin lapset (sanottakoon sekin että nämä ns kasvattisisarsuhteet eivät onnistuneet ainakaan meidän aikuisessa suurperheessä; ei ole tosin yritetty painostaakaan, toisaalta miksi oltaisiin. Tilaisuuksia on ollut, annettu, jos ei nuorilla keskenään skulaa niin miksi olisi pakko...) Mieheni lasten äiti on ihana ja mukava ihminen, jonka kanssa minäkin olen tuttu. Heidän erostaan on kauan, ja se on ilmeisesti liittynyt ainakin osittain rouvan vaikeaan sairauteen, joka ymmärrettävästi tekee tämän lapsenvahdiavun hänen kohdallaan täysin mahdottomaksi.

Purkauduin tänne kun harmitti, hävettää oma ns. itsekkyyteni, ja sitten vielä lisää omaan hävetykseen on se ärsytys kun joku toinen, eli näiden kultaisten lasten yksi äiti, on mielestäni itsekäs hänkin. Koen että minun velvollisuuteni ei ole näiden hoidosta vastuussa ja valmiudessa oleminen, ja silti vissiin tunnen jotain ihme syyllisyyttä vielä tästäkin riittämättömyydestäni.

Kaiketi se syvin ongelma onkin vaan tässä, että maailmassa mikään vaan ei riitä; aina olet riittämätön jostain kohtaa. Rakastan miestäni, rakastan sen muksujakin ja lastenlapsia vasta rakastankin. Ja sitten tietysti rakastan omia lapsiani - jotka nyt juuri ovat tuossa onnellisessa elämään tutustumisen ja suhteiden luomisen vaiheessa, vielä vailla sitoumuksia. Tiedän että heidänkin perheidensä aika tulee - ja silloin olen ihan tasan tässä ja autan tyttöjäni kasvamaan äitiyteensä niin hyvin kuin taidan. Mutta miehen lapsiin mulla ei ole mitään otetta; olen heille vain joku joka on lasten kanssa välillä - ja kun aina en ehtisi välillä.

Miten tämänkin sitten selvitän miehen kanssa? En todella halua riistää häneltä isoisyyttä ja läsnäolevaa isovanhemmuutta, ja itsekin tykkään noista muksuista. Mutta en nyt haluaisi ruveta työni ohessa miksikään täyspäivämummoksi (tai jatkaa sitä, huoh...), kun haluaisin joskus vaikka harrastaa itsekin jotain.

Varmaan kenelläkään ei ole oikeata vastausta. On tärkeätä olla hyvä ihminen ja auttaa toisia elämässä, jakaa rakkautta. Siinä se, sitten tulee väsymys, kiltti ei tunne rajojaan. Ehkä tämä on tilaisuutesi ottaa selvää itsestäsi ja rajoistasi, oppia uutta. Varmaan tärkeätä on lopettaa järkeily ja kuunnella miltä itsestä tuntuu ja toimia sen mukaan. Pointti on varmaan se, että niinhän ne tekevätkin, ne ihmiset joista kerroit. Eli opi sinä heiltä. miksi et voisi sanoa että ei tällä kertaa, nyt en jaksa, nyt ei sovi. Miksi?

On niin sydäntä lähellä oleva aihe, että oli pakko osallistua...

Mielestäni tästä puuttuu nyt jokin palanen. Lapsillahan on myös oma isä. Vai sanooko hän sen sanan, että nyt ei käy...on muuta menoa...? Ja toisaalta taas, eihän sinun kai välttämättä tarvitse kieltää lapsenlapsien tuloa vaarin luo? Vaarikin ehkä herää ajattelemaan asiaa hieman sinunkin kannaltasi, jos vaan ilmoitat, että sinulla on jokin meno, mutta kyllähän vaari pärjää omien lastenlastensa kanssa sen aikaa kun tyttärellä on menoja, ja lapset tarvitsevat hoitajaa.

En pidä siitä, että pieniä syyttömiä lapsia käytetään pelinappuloina, oli ne verisukulaisia tai ei, mutta ei se vielä koko maailmaa kaada, jos sitä kokeilee yhden tai kaksi kertaa, jos se on ainoa keino herättää keskustelua ja avaamaan muidenkin silmiä. Siinä voit myös kuulostella sitten itseäsi toiselta kantilta, miltä tuntuu olla näkemättä niitä lapsia ollenkaan niinä kertoina kun olet muualla.

Samaa asiaa kannattaa miettiä myös sen vaarin kannalta sitten kun sinulla on itselläsi omia lapsenlapsia. Jaksaako hän kuunnella ja viettää aikaa sinun lastenlapsien kanssa? Vaikeita asioita ratkottavaksi, mutta jokainen joituu kuitenkin itse tekemään ne päätöksensä jaksaako vai eikö jaksa, ja kuinka paljon jaksaa tai ei jaksa.

Ja jos välit on muuten kunnossa kaikkien aikuisten kesken, niin ei ne siitä normaalisti katkea, vaikka joskus sen kieltävän - nyt ei käy - sanookin.

Sinä olet HUIPPU, aivan HELMI !!!!!!!!!!!!!!
Sääli, että itse olen nainen, miehisesti olisin kirkuen vastaanut "KYLLÄ"!

Paras ja rehellisin ilmoitus jonka olen nähnyt.

Sääli, etten ole mies, onnea etsintään.