Parisuhde 2-suuntaisesti häiriintyneen kanssa ?

Riippuu paljon tapauksesta. Toisilla vaikeampi tauti kuin toisilla. Ja onko potilas sitoutunut hoitamaan sairauttaan ym ym.

Nyrkkisääntö on, että bipon kanssa suhteeseen alkava ottaa aina huomattavan riskin. Joidenkin kanssa elinikäinen suhdekin voi onnistua, mutta paljon ymmärrystä ja pitkää pinnaa se vaatii. Ja vahvan psyyken siltä toiselta osapuolelta.

Joidenkin bipojen kanssa minkäänlainen normaali suhde on täysin mahdoton ja he ajavat kumppaninkin hulluuteen. Sinun pitää nyt ottaa selville, että millainen ihminen tämä rakkautesi kohde on ja sinun pitää myös tutkistella itseäsi rehellisesti. Miten vahva itse olet henkisesti ja kuinka avarakatseinen. Et saa olla altis "myrkytykselle" , jonka henkisesti sairas puoliso voi mielellesi aiheuttaa. Vaikeuksia tulee joka tapauksessa olemaan enemmän tai vähemmän. Sen voin luvata, sillä yksikään kaksisuuntainen ei ole oireettomana koko loppuelämäänsä, jos hengissä pysyy muutamankaan kymmenen vuotta. Ja kaksisuuntainen periytyy melko voimakkaasti. Huomionarvoinen seikka silloin, jos jälkikasvua aletaan suunnittelemaan.

Hei, täällä on pari ketjua, joista voisi olla apua. Niissä on tosi paljon erilaisia kokemuksia asiasta. Osa aika kamalaa luettavaa, mutta osa toivoa antavaa. Riippuu tosiaan niin ihmisestä, hänen luonteestaan ja sairauden laadusta.

http://keskustelu.suomi24.fi/node/9484661

http://keskustelu.suomi24.fi/node/6592496

adfsyho jo vastasikin sinulle todella hyvin. Omat kokemukseni ovat olleet suoranaista helvettiä sen jälkeen kun bipo-puolisoni meni kunnon maniaan. Mutta olihan hänellä bipo jo kauan, ja elimme sen taudin kanssa pitkään hyvää elämää.

Se bipotaudin kamaluuden kieltämnen on mielestäni kaiken pahan alku ja juuri puolisolle. On niin helppo mennä mukaan siihen harhaiseen satumaailmaan ja kuvitella, että kaikki on hyvin eikä mitään vaaraa ole.

Mä luulen, että todella psyykkisesti vahvat ihmiset pärjää bipon kanssa. Kun ei vain mene mukaan mihinkään hulluihin ideoihin ja uskoo omaan järkeensä vankkumattomasti joka tilanteessa, niin kaipa sitä pärjää. Kaikkein tärkeintä mielestäni on, että ei koskaan sitoudu bipon kanssa taloudellisesti mihinkään suurempaan projektiin, jolla on pienen pienikin mahdollisuus mennä metsään.

Jos sinulla on rautainen itsetunto, olet henkisesti vahva ja pidät oman taloutesi vain omissa käsissäsi, niin saatatpa pärjätä bipopuolison kanssa ilman että vaarannat oman hyvinvointisi. Bipon kanssa elämä on parhaimmillaan erittäin intensiivistä ja rikastakin, mutta ne bipon vaarat vaanii heikkoja ja liian hyväuskoisia.

Olen samaa mieltä taika1965:n kanssa. Itse, vielä noin vuoden päästä suhteen kariutumisesta teen surutyötä ja käyn lukemassa tämän palstan viestejä. Aluksi olin bipo-exälleni vihainen ja katkera. Nykyään kuitenkin olen vihainen enää hänen sairaudelleen ja sille, että itse olin niin hyväuskoinen että menin suinpäin rakastumaan tähän naiseen ja kieltäydyin näkemästä mitään varoitusmerkkejä.

No. Ehkä kaikilla elämänkokemuksilla, ikävilläkin, on tarkoituksensa. Täysin varmasti tulen jatkossa olemaan entistäkin varovaisempi ihmissuhteita solmiessani. Mitään perhettä en luultavasti koskaan tule perustamaan, mutta näin onkin kaikkein paras: elää vain itselleen ja tekee mitä huvittaa. Vaginaa voisi kyllä saada useamminkin, mutta pitää tyytyä masturbointiin aina välilä. Se on kuitenkin aika vähäinen hinta huolettomasta elämästä.

Kiitos vastaajille, olen päättänyt jatkaa suhdetta ja uskoa yhteiseen tulevaisuuteen. Olemme tästä nyt paljon keskustelleet ja keskusteluyhteys on hyvä. Hoitoon hän on sitoutunut ja lapsia emme eräästä syystä voi edes saada. Myöskään yhteen muuttaminen ei ole suunnitelmissa, vaan molemmat pitävät omat asuntonsa. Asumme aika lähekkäin niin se ei ole ongelma. Järjen toki pidän mukana myös.
Hyvää kesää teille kaikille !

No ei se aina ole, mutta usein kyllä. Ja vai vielä helmen.. Mistä sä sen tiedät? Ei kaksisuuntainen kenestäkään helmeä tee.

noo,vaikea se on elää diapetestakin sairastavan ihmisen kanssa jos se ei hoida itseään itse,pida huolta itsestään jne..ihan samanlaiset tunteet meillä kaksisuuntaisillakin on,joksikin toisinaan liian suurelliset ja dramaattiset,itse olen ainakin sujut oman sairauteni kanssa..ja niin,pitäähän ihmisen olla sairauksista huolimatta muutenkin sinut itsensä kanssa jne että voi rakastaa ja jakaa oma elämänsä toisen kanssa.ps.vaikea erottaa mielen sairauksia perusluonteesta,eli mikä on sairautta ja mikä vaan ihmisen luonnetta..

Voi elää ja hyvin laadukasta elämää voikin. Kotona on ruuat laitettu, pyykit pesty ja oikein lääkitty bipo on hyvä elämänkumppani.
Luulenpa, että on olemassa hankalia nilkkejä kumppaneiksi eikä heillä ole diagnoosia. Ei parisuhteen laatu ole diagnooseista kiinni, vaan siitä että sairaudet hoidetaan ja tuetaan toisia.

Mulla oli kans 1,5 vuotta kestävä suhde bipolaarisen naisen kanssa ja siitä suhteesta viimeiset 1,49 vuotta oli täyttä h****ttiä!! En suosittele kenellekkään täysijärkiselle semmoista suhdetta! Vielä en oo päässyt tunteistani eroon, mutta siitä hullusta onneks jo pääsin! Nyt vaan kohti parempaa tulevaisuutta, tietäen mimmoseen ihmistyyppiin en halua enää ihastua....

Ex on nykyään avoimesti maksullinen eli myy itseään netissäkin.
Pääsinpähän lopultakin kaikista turhista kuvitelmistani eroon.
Että tällaista. Helpotus tavallaan vaikka toisenlaisen kohtalon olisi hänkin ansainnut.

Se on bipojen keskuudessa yleistä tuo seksin myyminen!

Mikset lähde suhteesta

Bipon vaimo, kuulosta niin tutulta. :( Kannattaa lähteä ennen ku oot ihan rikki tollasen ihmisen kanssa. Voimia!

Sairastan itse biboa tyyppi 2,koskaan en ole ollut manioissa yms. Kaksi vakavaa masennusta olen sairastanut. Olen naimisissa ja parisuhteessani menee hyvin. Tätä sairautta on niin monenlaista ja monimuotoista. Mutta sanon siltikin että parisuhde voi onnistua. Vaatii puolisolta paljon sitoutumista toiseen ja ymmärtää sairautta. Usein tälläisillä palstoilla lyödään leima otsaan heti ensi käsittelyssä ja haukutaan pystyyn kuinka hullu on. HUOM tämä on sairaus,se itse ihminen ei ole sellainen mitä se sairaus aiheuttaa. Esim minun sairauteni on ympäristötekijöiden aiheuttama,alttius aivoissa siihen on ollut,suvussani tätä sairautta ei ole diagnisoitu kellään. Vaatii biboa sairastavalta täyttä sitoutumista sairauden hoitoon että on tässä kunnossa kuin minä,turvallinen tukeva perhe,hyvä ymmärtävä parisuhde,säännöllisyys elämässä ja arjessa,alkoholittomuus,liikunta ja unet. Mulla on nämä ja elän hyvässä suhteessa mieheni kanssa ja hän sanoo että ei voisi parempaa vaimoa saada kuin minut. Olen ollut kaksi vuotta lähes oireeton,urheilen paljon ja tällähetkellä käytössäkään ei ole kuin yksi lääke ja se on riittänyt hyvin. Lääkärit on sanoneet että iän myötä sairaus tasapainottuu ja paljon on myös ulkoisilla tekijöillä merkitystä kuten se että välttää stressiä. Alkoholista bibon kannattaa pysyä erossa ja sitoutua siihen 100% ettei käytä,itse olen huomannut että se on paras päätös elämässäni kun en käytä. Mun mies on hyvin tietoinen mitä mun elämässä on tapahtunut,heti suhteen alussa ite kerroin että sairastan kyseistä sairautta ja onko hän valmis olemaan mun kanssa jos vaikka sairastuisin ja joudun sairaalaan.Hän otti riskin siinä kohdalla ja on sanonut ettei voisi onnellisempi olla kuin minun kanssa,tiedotaa kyllä sen että voin vaikka sairastua. Vaatii todellista ymmärrystä sellaisen kumppanin kanssa olemiseen joka sairastaa tätä sairautta,sitoutumista,mutta tämä on edelleenkin sairaus jolle itse sairastunut ei itse voi mitään,ei sairastunut oikeasti halua olla hankala,pilata toisen elämää tms..

Elämä on helpompaa yksin kuin kumppanin kanssa jolla tämä sairaus. Aikani yritin mutta annoin periksi ja erosin. Parempi näin.

Hei,

Palasin jälleen lukemaan näitä palstoja kun pojallemme nyt on alustavasti todettu bipolääri mielenhäiriö. Elämä tämän sairauden kanssa ei ole aina helppoa mutta olen sitä mieltä että voi olla todellakin hyvää. Olemme olleet 16 vuotta yhdessä mieheni kanssa, joka siis sirastaa bipolääristä. Maniajoksoja ja depressiota on ollut vuosien varrella, mutta herkempää ja rakastavampaa ihmistä en voisi toivoa. Eli ei kaikki ole luonteeltaan samanlaisia. Mieheni on kykenyt työskentelemään normaalisti koko ajan ja pärjännytkin hyvin, tällä hetkellä yrityksen TJ:nä.

Alkoholi ei sovi hänellekään, mutta hän sen sisäistänyt aikoja sitten ja juomisemme ovatkin nykyään muutama olut kesämökillä saunan jälkeen.

Tasapainoinen ja stressitön elämä ja säännölliset työajat muuttivat tilanteen muutamia vuosia sitten. muutimme myös ruokavaliota hiilarit pois, jo ennen tätä buumia ja mieliala on pysynyt hyvänä. On muuten parantanut minukin mielialaa ja jaksamista näin syksyllä.

Kun huuomasimme teinipojallamme nyt samoja oireita haimme heti apua, ja täytyy sanoa vaikka onkin nyt rankkaa katsoa että tauti on periytynyt niin tiedän että se ei ole este hyvälle elämälle. Haluisin kannustaa sinua eteenpäin. helpppoa ei aina tule olemaan- mutta onko yhteiselämä kenekään kanssa helppoa ?

Tuo on niin tuttua, että elän yksin lasten kanssa,minäkin olen yksinhuoltaja,(2 pientä lasta) vaikka mies saman katon alla asuukin. Kerran uupuneena,kun lapsi vauvana valvotti,kysyin mieheltä miksei hän auta, mies sanoi: "Mene h...a töihin!" Joskus, kun jompikumpi lapsista on loukannut jotenkin itsensä, jota tietenkin aina välillä sattuu, mies on sanonut minulle: Mikset katso perään? Vaikka on itse ollut lapsesta saman matkan päässä! Tuota syyllistämistä ja kyttäämistä hän harrastaa. Ei häntä kiinnosta minun asiani, sanoo monesti, että tuon oon kuullut monta kertaa ennenkin, en jaksa vastata. On välinpitämätön, usein ja ylimielinen. Ei kunnioita, varsinkaan naisia.Lapsille hän on joko yli-ampuvasti hassutteleva isä tai raivopää joka huutaa ja paiskoo ovia ja käskeen kaikkien lähteä vi....n. On puhunut lasten kuullen jopa perhesurmista, on viiitannut niihin, että sellaista on tapahtunut, että häntä ei kannata ärsyttää. Kun olen noista puheista maininnut, hän sanoo vain, että sanat ovat sanoja, teot tekoja. Enpä minäkään hirveästi jaksa hänen muuttumiseensa uskoa. Joskus ajattelen, että pärjäisikö joku muu hänen kanssaan, koska hän on saanut minut uskomaan, että minä hänet ärsytän aina siihen pisteeseen. Mutta siihen ei monesti tarvita kovin paljoa.

Itse 1-tyypin bipo ja jo päässyt niin hyvään vaiheeseen, että en halua aloittaa enään suhdetta kenenkään kanssa, kun tiedän, ettei siitä mitään tuu. Aika hankala oon ollut ja mahdotonkin muutamassa suhteessa ja vastapuoli siitä saanut sitten kärsiä.

Sitten myös toisin päin. Kaikki ei aina oo bipoa sairastavan syytä, vaan myös tämä sairaus vedetään mukaan myös silloin, kun suhde menee karille jostain syystä, vaikka sillä ei olis mitään tekemistä bipon kanssa.

Yksin on ihan hyvä olla

Niin miksei mutkin bipot ole vaan yksin kun ovat niin mahtavia ja neroja niin luokaa vaan taidetta ja jättäkää seurustelut terveille.

On se niin vaikeeta kun pitää vihata kaikkia bipoja. Mä en ainakaan oo koskaan väittäny olevani mahtava tai nero. Tikku-ukon osaan just ja just piirtää, että se siitä taiteellisuudesta. Kannattaisko joskus käyttää niitä aivoja ja ajatella, että kaikki bipot ei oo samanlaisia. Niin sanottua tervettä persoonaa ei ole edes olemassa. Kaikkien kannattaa siis olla aina vaan yksin. Ja varsinki jos ei ton vertaa ole empatiakykyä niin sitten kannattaa ainakin olla yksin. Vihaamalla ja yleistämällä ei pitkälle pötkitä. Looginen järjenkäyttö on myös sallittua. Yksi ihmisryhmä ei voi olla läpeensä paha.

Minäkin yritin suhdetta bipo miehen kanssa, useamman vuoden. Ei kannata, yhtä vuoristorataa. ylös ja alas, ylös ja vielä alemmas. Toivoin aina että kyllä se tästä, kun hyvinä aikona tosi ihana kumppani. No nyt sitten lopetti suhteen, kun ei tää toimi???? Tuosta vaan, ilmekkään värähtämättä. Ok, ennenkin on näin käynyt, mutta nyt en enään olekkaan käytettävissä, kun herran haluaa palata takaisin.

Ei ole olemassakaan parisuhdetta bipon kanssa. Se on täysin yhdensuuntainen suhde, sinä autat, sinä passaat, sinä kuuntelet, sinä maksat, sinä siivoot sotkut. Bipo ei välitä miltä sinusta tuntuu ja mitä sinä toivot.

Ei todellakaan kannata yleistää! Kyllä bipo-ihmisiäkin on monenluonteisia aivan kuten muitakin ihmisiä. Eikä kaikilla ole samat oireet. Lääkityskin vaikuttaa asiaan; toimiiko se vai ei.
Aivan turhaa lokeroida ihmisiä jonkun sairauden perusteella, kyllä niitä ku..päitä riittää olipa ihmisellä mikä sairaus tahansa tai vaikkei olisi mitään (hänen mielestään!).

Mun mielestä on kyllä kanssa turha yleistää,biboja on niin erilaisia ja monella myös toimii lääkitys ja pystyy elämään ihan normaalia elämää,töissä käyden yms. Huom minäkin olen bibo,en ole saanut itselleni ongelmia parisuhteessa,en ole pettänyt miestäni,en ole veloissa tai maksu häiriöissä. Elän täysin normaalia avio elämää,velattomana ja onnellisesti. Sairaus muitten joukossa!

Hei, olisiko ketään, joka haluaisi vaihtaa ajatuksia sähköpostitse? Olen naimisissa miehen kanssa, jolla on tod näk kaksisuuntainen mielialahäiriö. Epäily siis, mutta tarkkaa diagnoosia ei ole vielä tehty. Itse olen henkisesti ihan rikki ja väsynyt, haluaisin vaihtaa ajatuksia kohtalotovereiden kanssa, kun en ole muuta kautta tukea tilanteeseeni saanut. Elämä ollut vuosia hankalaa, parisuhde ihan solmussa, olen niin rikki etten pysty edes lähteä suhteesta. Välillä kun on hyviäkin päiviä, tunteita on edelleen..

älä hyvä ihminen usko mitään mitä pipopää sinulle sanoo ovat itsekeskeisiä
toisista piitaamattomia paskiaisia

En tiedä onko se sitten parempaa vaihtaa 2-suuntaisesta 3- tai 4- suuntaiseen? Aina sairauksia ilmenee.

VAI NIIN

Kyllä bipo osaa ajaa hulluuden partaalle jatkuvalla nalkutuksella ja järjettömällä vainoharhaisuudella ja mustasukkaisuudella.! Puoliso on ihan rikki... Ikäviä ylläreitä...maksamatttomia laskuja, auton rikkomista, sivusuhteita...ja kaikkiinhan on syytön! asiat kummasti kääntyy puolison syyksi olkoon se sitten mikä vaan...

Olen naimisissa bipon kanssa ja yhtä helvettiähän tää on ollut. En tajunnut sitä tutustuessamme vaan pistin kaiken hänen "erillaisen" taiteijija luonteensa pikkiin eikä hän sitä millään muotoon ilmoittanut eikä ottanut esille kunnes löysin hänen lääkäripaperinsa. Hänelle on todettu myös mytomania. Hänellä oli lääkitys vielä kun tutustuimme mutta hän halusi lopettaa sen kun kuulemma uskalsi vihdoinkin lopettaa kun on tuki vierellä. En tajunnut vielä silloin mistä on oikein kyse vaan sain käsityksen että lääkitys masennukseen. No nyt olemme siinä pisteessä että se on ero tai lääkitys uudelleen, niin tiedä auttaako lääkityskään mutta se on minun viimeinen ehtoni tai sitten tää oli tässä. Olen alkanut jo epäilemään että minäkö tässä se "outo" olen sillä tuo välinpitämättömyys, itsekeskeisyys ja syyttely on niin raastavaa, henkistä väkivaltaa, jotain on tapahduttava jotta homma pelittäs mutta tosiasiassa uskon että tää nyt vaan oli tässä tai sitten elän lopun elämääni "sairaan hoitajana" johon mulla ei totisesti ole koulutusta ja pää räjähtää =D

Olin ikävuodet 19-28 suhteessa biponaisen kanssa, ihanaa kyllä oli, noin suurimmaksi osaksi. Hän oli lääkekielteinen ja lääkitsi itseään lähinnä viinalla, huumeilla ja joillakin "pillereillä" mitä osti kavereiltaan. Sain onneksi puhuttua hänet erään pidemmän masisjakson lopulla terapiaan, mutta muuten tultiin ihan kotikonstein toimeen.

Olen melko voimakastahoinen ja pitkäpinnainen mies, mutta kyllä hän minunkin rajojani melko usein koetteli sairautensa eri vaiheissa. Maniat sain yleensä "taltutettua" omalla komennollani ja joskus lähdin ihan niihin mukaankin kun melko menevä luonne olen ja hauskaa oli yhdessä. Vaarallisinta häntä oli päästää yksin ulos ja siitä usein jotain riitaakin saatiin aikaiseksi kun hän ei minua huolinut mukaansa pahimpina menokausina, mutta niistä kaikista selvittiin. Pahimpaa olivat masennuskaudet, ajoittain jopa täydellistä eristäytymistä ja puhumattomuuttakin saattoi jatkua jopa useita kuukausia, toki jotain pientä puhetta ja vastauksia sain, mutta mitään keskustelua en voinut hänen kanssaan oikein käydä ja sohvallakin hän nukkui jokus pahimpina kausina yli kuukauden.

Suhteemme päättyi sitten erääseen tuollaiseen masennuskauteen, joka oli ainakin minun silmissäni ennätyksellisen pitkä. Hän vain ilmoitti ettei pysty asumaan kenenkään kanssa ja että haluaa muuttaa omaan asuntoon ja eristäytyä kunnes on kunnossa, suhteemme kuulemma jatkuisi sen jälkeen. Vuosien poukkoilun ja epätietoisuuden takia (olin aina pelännyt että hän jättäisi minut) annoin hänen mennä. Hän lupasi pitää yhteyttä ja palata kun pahin olisi hellittänyt, lupaus ei kuitenkaan pitänyt. Pakotin hänet välillä pitämään yhteyttä ja tuppauduin muutaman kerran kyläänkin, mutta en vain saanut häneen mitään yhteyttä. Alkuun kyse olikin varmasti ihan puhtaasti masennuksesta ja siihen yhdistetystä ahdistuksesta, mutta omasta mielestäni hän oli kunnossa n. puolen vuoden kuluttua erostamme. Yhteydenpito ei vain koskaan palannut ennalleen eikä hän minulle edes soittanut kertaakaan sen jälkeen kun omilleen muutti. Näin hänet kyllä satunnaisesti kaupungilla kavereidensa kanssa juhlimassa, olipa siellä mukana joitain minulle tuntemattomia miehiäkin, joten mielessäni päätin suhteemme noin vuosi eron jälkeen kun ei hänestä mitään kuulunut. Mutta silti yhä edelleen odotan hänen soittoaan ja lupaustaan jatkaa suhdettamme jonain päivänä, vaikka tuosta erosta on jo useampi vuosi aikaa.

Ikuisesti T:tä rakastaen J

miten voi vielä sanoa ikuisesti rakastaen jos muija elää aivan omaa elämäänsä ja paskat välittää.

Mun kokemus biposta on, että tosi älykäs, tunteellinen, keskustelutaitoinen ja hyvinä aikoina huomioiva, ihana kumppani. Maniassa menee pitkin kyliä, pettää, saa älyttömiä ideoita, hävittää rahat, myöski yhteiset, pelaa....Depiksessä pitää mykkistä tai vuoroin raivoaa, ei tee kotona mitään, päiväkausiin ei nous ees sängystä..Sitten on vaiheita joissa tätä kaikkee esiintyy sekasin. Että varaudu...Vaikka lääkitys ois nytten ok ja tasapainoinen olo kumppanillas, voi tilanne muuttua niinkun meillä ja saat tuntee koko sairauden raskauden niskassas, ja pitäisi vielä jaksaa muidtaa että kysymys on sairaudesta, joka ei valittamalla parane.

Ihan hyvin kai tuo oma suhteeni suurimmaksi osaksi sujui bipolaarisen naisen kanssa. Maniassa tai hypomaniassa, en nyt ole ihan varma kumpaa hänellä oli hän oli vain vähän menevämpi ihminen kuin muuten, teki pitkiä päiviä töissä, kuntoili paljon ja kävimme baarissa ehkä 5-6 kertaa kuussa. Masennuksissa hän itkeskeli paljon enkä voinut häntä lähelläni pitää, kun kuulemma kaikki läheisyys ahdisti ja hänellä oli paha olla. Erosimme koska hän halusi lähteä veljensä luo ulkomaille hänen lapsiaan hoitamaan ja etsimään "uutta alkua" elämälleen, ei pyytänyt minua mukaan mutta ihan ystävinä erosimme. En usko että tuo ulkomaille muutto johtui hänen sairaudestaan, sillä siellä hän on edelleenkin yli vuosikymmenen jälkeen.

Miksi sinä muutuit tuollaiseksi?
Tapasin sinut 5 vuotta sitten ja rakastuimme. Elämämme oli hyvää ja tasapainoista. Me todella nautimme toisistamme. Arvostimme ja rakastimme toisiamme. Olimme todellinen pari. Niin ainakin silloin kuvittelin..
Mitä ihmettä sitten tapahtui?
Muistan sen toissa kevään kun olit juuri täyttänyt 27v. Luonteesi vain muuttui. Sinusta tuli kylmä ja etäinen. Muistatko että vain hetkeä aiemmin suunnittelimme menevämme naimisiin!
Yhtäkkiä sinä halusitkin olla vapaa. Mennä ja tulla niinkuin itse haluat. Muistan vieläkin sen kylmän, sairaan ja halveksivan katseen jonka loit minuun kun lähdit "kesän viettoon".. Elit kesän ryypäten, rälläten ja tuhlaten kuin heikkopäinen.
Tekikö hyvää?
Syksyllä sinä tulit masentuneena ja apaattisena luokseni. Vannoit rakkauttasi ja halusit taas lähelleni. Luulin että nyt olet tosissasi. Ehkä hetken olitkin. Kaikki oli hetken taas hyvin kunnes viime kevät koitti. Jälleen vedit maton altani. Sama sairas katse kuin edellisenäkin keväänä ja lauseet joita en ikinä unohda! "Ne muut miehet on niin paljon parempia" jne...
Silloin lopultakin tajusin että sinun täytyy olla jotenkin sairas enkä rakkaudellani pysty sinua parantamaan vaikka tahtoisinkin.
Päässä oli monta kysymystä. Mitä ihmettä tämä on?!
Miten toinen voi muuttua hetkessä noin äärilaidasta toiseen?
Samalla tajusin tai suostuin uskomaan että niinä hyvinäkin hetkinä oli ollut läsnä jatkuva epävarmuus ja luottamuspula. Miksi suostuin sellaiseen kohteluun? En tiedä.
Nyt olet jälleen vailla lohdutusta ja olkapäätä.
Minusta sinä et enää saa itsellesi tukijaa etkä likaämpäriä johon voit kaataa kaiken.
Minulla on nyt jotain paljon parempaa..:)

Haukkuuko bipot muita bipoksi?

Kysyn vaan kun olen saanut rankat bipo-syytteet eräältä mieheltä. Yksikään bipo-testin kohta ei sovellu minuun.

Ei kestä, ei toimi..Varmasti rakastuitkin kukaan ei ole sen hurmaavampi kun bibo osaa olla. Miten sen kuvailisin..suhde oli kun suoraan helvetistä.
En suosittele kenelekkään ja uskoin myös, että rakastan hänet ehjäksi,
mutta toisin kävi..En silti koskaan lakkaa uskomasta ja kiellä kokeilemasta
..mutta varoitan!

Tosin jos minulle oltaisiin kerrottu se mitä selvisi ja minkä
oppisin niin enpä olisi silloin uskonut..Joten ainakin kasvattava kokemus tämä oli jos ei muuta..Hintalappu riippuu siitä paljonko annat rahojasi käyttää.

Haksahdin elämässäni jo toiseen bipo mieheen. Hän on välillä oikein jumalaisen ihana. Nyt hän ilmoitti,että hänen puhelin on rikki ja ei voi pitää yhteyttä. Olin vain,että aha. Jotenkin en muutenkaan enää luota miehiin. No elämä on. Onneksi minulla on oma elämä:)

Kateeksi käy.

Kuka normi suorittamista kaipaa?