Huolestuttaa tämä yksinäisyys

Olen onnistunut vähentämään tietokoneella istumista ja telkkarin katsomista, mutta siltikään sosiaalinen elämäni ei ole sen kummempaa. Istun nyt sitten ulkona ja nautin kesästä. Juttelen ja teen pihatöitä perheeni kanssa. Jumppaan ja nostelen puntteja huoneessani.
Ajanvietto perheen kanssa toki on nyt lisääntynyt, mutta oli sitä ennenkin jo liikaa verrattuna muihin 18-vuotiaisiin. Kaverini, nykyään entiset kaverini asuvat entisellä paikkakunnalla, n. 30km päässä. Ei pitkästi, mutta jotenkin ei huvita enää palata niihin asioihin, jotka jätin jo taakseni kyllästymisen vuoksi. Halusin paeta kaikkia epämiellyttäviä tunteita, kuten mustasukkaisuutta, jota ne kaikki harvoihin, tärkeisiin kavereihini tutustuneet uudet ihmiset tuottivat. Minä menetin asemani porukassani, joten päätin häipyä koko näköpiiristä, sen sijaan, että olisin taistellut paikastani. Nyt olen täällä yksin myös koulussa, ennen olin sitä vain vapaa-ajalla. Välillä iskee karmeat masennuksen tunteet, mutta onneksi perheeni tuottaa minulle myös hyviä hetkiä elämässäni.
Lukioni kärsii kovasti, pääsen nykyään enää vain joka toisesta kurssista läpi jonka aloitan. Valmistumiseni onkin pitkittynyt ainakin puolella vuodella.

En haluaisi ajatella olevani epäsosiaalinen, pidän ihmisten seurasta ja tarvitsen sitä päivittäin, jotta en masentuisi tai sekoaisi. Olen kylläkin vähän vanha sielu, enkä pidä aiheista, joiden ympärillä ikäisteni puheet pyörivät. Mielipiteitä minulla ei juurikaan ole, ilmaisen niitä hyvin niukasti. Se tekee minut ehkä vähemmän kiinnostavaksi ihmiseksi tutustua. Vahvat mielipiteet vain huvittavat ja hämmästyttävät minua, välillä myös pelottavat.
Eikö tällainen kiltti, leppoisa ja haaveileva, mutta seikkailunhaluinen ihminen voisi saada jostain edes kaverin tai pari?! Ei tunnu siltä. Julma maailma.