Mulla piti häät olla tänä kesänä. Eipä olekaan. Jos joku mun läheiseni olisi samasta syystä siirtänyt häitä kuin me, niin olisi vaikea neuvoa tekemään mitä olen tehnyt, pysymään vielä yhdessä ja katsomaan elämää päivä kerrallaan. Mutta ei tämä olekaan yhtään mustavalkoista eikä helppoa. Kaikki muu hänessä on minulle niin sopivaa, paitsi sairautensa, riippuvuus (ei päihde), se on ainut asia hänessä jonka kanssa en voi elää. Voimme käydä alttarille hyvillä mielin vasta kun hän on oikeasti parantunut, hän on samaa mieltä onneksi niin ei tarvitse siitä riidellä. Mutta lieneeköhän hän koskaan terve? En tiedä.
Ja lisäksi eräs toinen mies on niin tavattoman pehmeä ja lämmin lähelläni. Tykkään hänestä tosi kovasti, mutta ei me varmaan koskaan voida oikein oikeasti kohdata. Pakko katsoa kaikki loput kortit oman miehen kanssa ensin, ja joku pieni mutta jääräpäinen optimisti mun sisällä toivoo yhä että niitä kortteja piisaa lopuksi elämää.
Ei mua oikeasti kovin pahoin raasta ajatella ettei pääsisi tämän lähemmäs tuota toista, ei koskaan suutelemaankaan tms. Hän on niin paljon parempi ihminen kuin minä että löytää kyllä parempia naisiakin vierelleen kuin minä. Kurjalta tuntuu siksikin kun tykkään toisesta enkä ole mahtanut sille mitään, vaikka oman kanssa on asiat kesken. Sentään en ole mitään rajoja ylittänyt, mutta ajatellut olen häntä paljon. Noh, ajattelu ei kai vielä ole rikos, tekeminen vasta.
Ja me joudutaan asumaan erillämme tällä hetkellä tuon oman mieheni kanssa koska mä lähdin tavoittelemaan koulutusta mitä olin vuosia halunnut, ja se oli mahdollista vain toisessa kaupungissa, hän jäi töiden takia toiseen. Täällä mä sitten pikku kämpässsä istun keskenäni ja hörpin jotain lonkeroa kun voisin olla käpertymässä kainaloon sohvalla. Eikä oo tietoa tuleeko tästä mitään muutenkaan, muiden kuvioiden selvittely vie voimia unelmani tavoittelusta. Mun koko hiton elämäni on ollut sellaista vääntämistä. Syntyä yhteen kylän köyhimmistä perheistä, olla koulussa kiusattu ja kotona kohdata mieleltään sairaita perheenjäseniä, ei ole mitenkään hyvä pohja elämälle siinä, ei opi miten eletään toisten keskellä tavallisesti ja itseään arvostaen. 20 ekaa vuotta meni ihan ohi kun en tiennyt kuka edes oon, kun olin oppinut esittämään ihan ihme rooleja että kelpaisin. Sitten tajusin pikkuhiljaa alkaa sitä lopettamaan ja elämä alkoi, mutta hups, vuodet vierivät, olen jo 26 ja nyt mulla pitäisi kai olla jo lapsia. Enkä mä tiedä oonko ikinä kypsä äidiksi tällä menolla.
Hävettää. Ei olisi minun ikäisen hommaa enää tämä ajelehtiminen. Pitäisi urautua ja tietää paikkansa.
Mä näen kyllä elämän kauniit pikkuasiat ja olen niistä tosi iloinen, ja mä olen tosi taitava ottamaan aikaa itselleni että saan levätä ja syljeskellä kattoon. Toisaalta pakkokin olla, kun en siedä paljoa stressiä saamatta paniikkikohtauksia. Mutta mua surettaa kun mulla ei ole nyt lähellä mitään mitä odottaa, ja pelkään että mokaan loputkin hyvät asiat mitä meneillään on.
Anteeksi, piti nyt tänne tulla tätä itkemään. Yleensä mä muistan olla kiitollisempi siitä että aikuisena oon sentään saanut kokea niin paljon hyvää, jos lapsuus menikin ihan pieleen. Huonoina hetkinä vaan tulee tunne että ei mulle kuulu yhtään mikään hyvä ja tuun kyllä huomaamaan sen ennemmin tai myöhemmin. Enkä mä silloin edes tiedä mikä olisi järjellä ajateltu versio.
Ja lisäksi eräs toinen mies on niin tavattoman pehmeä ja lämmin lähelläni. Tykkään hänestä tosi kovasti, mutta ei me varmaan koskaan voida oikein oikeasti kohdata. Pakko katsoa kaikki loput kortit oman miehen kanssa ensin, ja joku pieni mutta jääräpäinen optimisti mun sisällä toivoo yhä että niitä kortteja piisaa lopuksi elämää.
Ei mua oikeasti kovin pahoin raasta ajatella ettei pääsisi tämän lähemmäs tuota toista, ei koskaan suutelemaankaan tms. Hän on niin paljon parempi ihminen kuin minä että löytää kyllä parempia naisiakin vierelleen kuin minä. Kurjalta tuntuu siksikin kun tykkään toisesta enkä ole mahtanut sille mitään, vaikka oman kanssa on asiat kesken. Sentään en ole mitään rajoja ylittänyt, mutta ajatellut olen häntä paljon. Noh, ajattelu ei kai vielä ole rikos, tekeminen vasta.
Ja me joudutaan asumaan erillämme tällä hetkellä tuon oman mieheni kanssa koska mä lähdin tavoittelemaan koulutusta mitä olin vuosia halunnut, ja se oli mahdollista vain toisessa kaupungissa, hän jäi töiden takia toiseen. Täällä mä sitten pikku kämpässsä istun keskenäni ja hörpin jotain lonkeroa kun voisin olla käpertymässä kainaloon sohvalla. Eikä oo tietoa tuleeko tästä mitään muutenkaan, muiden kuvioiden selvittely vie voimia unelmani tavoittelusta. Mun koko hiton elämäni on ollut sellaista vääntämistä. Syntyä yhteen kylän köyhimmistä perheistä, olla koulussa kiusattu ja kotona kohdata mieleltään sairaita perheenjäseniä, ei ole mitenkään hyvä pohja elämälle siinä, ei opi miten eletään toisten keskellä tavallisesti ja itseään arvostaen. 20 ekaa vuotta meni ihan ohi kun en tiennyt kuka edes oon, kun olin oppinut esittämään ihan ihme rooleja että kelpaisin. Sitten tajusin pikkuhiljaa alkaa sitä lopettamaan ja elämä alkoi, mutta hups, vuodet vierivät, olen jo 26 ja nyt mulla pitäisi kai olla jo lapsia. Enkä mä tiedä oonko ikinä kypsä äidiksi tällä menolla.
Hävettää. Ei olisi minun ikäisen hommaa enää tämä ajelehtiminen. Pitäisi urautua ja tietää paikkansa.
Mä näen kyllä elämän kauniit pikkuasiat ja olen niistä tosi iloinen, ja mä olen tosi taitava ottamaan aikaa itselleni että saan levätä ja syljeskellä kattoon. Toisaalta pakkokin olla, kun en siedä paljoa stressiä saamatta paniikkikohtauksia. Mutta mua surettaa kun mulla ei ole nyt lähellä mitään mitä odottaa, ja pelkään että mokaan loputkin hyvät asiat mitä meneillään on.
Anteeksi, piti nyt tänne tulla tätä itkemään. Yleensä mä muistan olla kiitollisempi siitä että aikuisena oon sentään saanut kokea niin paljon hyvää, jos lapsuus menikin ihan pieleen. Huonoina hetkinä vaan tulee tunne että ei mulle kuulu yhtään mikään hyvä ja tuun kyllä huomaamaan sen ennemmin tai myöhemmin. Enkä mä silloin edes tiedä mikä olisi järjellä ajateltu versio.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei viela vastauksia.