Avautuminen

En tiiä menikö oikeeseen osotteeseen mut pakko avautua johonkin..

Olen lähtöisin "onnellisesta" perheestä, "kaikki on hyvin"-on perheemme "slogan". Koulussa alkoi perinteinen koulukiusaus, kesti sen 9 vuotta. 2 suhdetta ollut. Eka suhde (olin ite 14-16v) oli aika tuhoisa, riitoja, raivoa, poikakaverini oli sairaalloisen mustasukkainen ja ihaili kaikkia muita tyttöjä kovaan ääneen, kun ovat niin laihoja ja kauniita ("miksi et sinäkin voisi olla tuollainen?) No parin vuoden bulimia iski..

Sitten löysin uuden miehen, itseäni 8 vuotta vanhemman.. Kaikki oli aluksi mahtavaa. Sitten satuin löytämään kirjeen jonka luin, oli hänen exältään. Kysyin asiasta, hän kiisti koko kirjeen olemassa olon ja syytti penkomisesta (kirje oli vaatekaapissa ja vahingossa löysin sen) sitten tuli ihmeellisiä tekstareita ja soittoja "vääristä numeroista" jne. No sitten löysin-ihan totta- vahingissa hänen chat-keskusteluita, jotka hän oli tallettanut koneelle. Esitti sinkkua ja haki seuraa jne. Olimme olleet yhdessä silloin yli vuoden. Sitten asia puitiin, ja todettiin käsitellyksi (ts olen kyylä ja asia oli täysin viatonta eikä ollut syytä suuttua)

Jonkun ajan päästä muutimme isompaan kämppään ja alkuun kaikki oli hienosti. Sitten "testasin" onko mies vilpitön ja vilkaisin konetta. No eihän se ollut ei, nyt oli sivuhistoriassa s24 seksichattia sunmuuta vastaavaa. Kamala riita, mutta syy ei ollut hänessä vaan minussa. Olen kyylä, joka tonkii ja etsii niin kauan että löytyy jotain valittamista. Koska edellinen poikaystäväni oli äärimmäisen mustasukkainen, pelkäsin että olen itsekin, ja lopetin. Ihan seinään. Jos oli jotain epäilyttävää nenäni edessä, kohautin olkiani, alkuun se sattui, mutta ajan kanssa en kiinnitä enää edes huomiota.

Aina silloin tällöin riidellessämme jostain (yleensä siitä kun en tarvitse seksiä yhtä usein kuin hän) hän vetää kaikki vanhat riidat juttuun mukaan, haukkuu minut frigidiksi, sanoo että olen pilannut koko hänen elämänsä, olen kamala ihminen jne.

Vaikka vaikuttaa ehkä hurjalta, mutta kuitenkin suhteemme on 90% hyvä, nuo on vain niitä missä on mennyt päin persettä. Siis osa niistä.. Olemme olleet yhdessä n 7,5 vuotta.

Vuosi sitten joku iski. Masennuin ja pahasti. Itkin kk hysteerisena, joka päivä. No hain sairaslomaa ja kuuppalääkkeet ja ajan terapiaan. Nyt minulle on selvinnyt että lapsuuden kotini oli kaikille muille ehkä siedettävä tai jopa onnellinen, muttei minulle. Luulin että se on normaalia, että jos tuot 10- koepaperin kotiin, ja odotit kehuja, et saanutkaan muuta kun naurut päin naamaa, kun ei tullut tasan 10, kun pikkuveljeskin toi plaaplaa..Vanhemmat siis pitävät isosiskoani ja pikkuveljeäni "ihmisarvoisena", minä olen verrokkikappale. Siskos teki tän paremmin ku sinä. Veljes on tässä toisessa asiassa parempi kuin sinä. Missäs meinasit pärjätä? Missäs meinasit olla hyvä? Vanhempani ovat molemmat aina mitätöineet kaiken mitä olen tehnyt ja siitä onkin tullut aikuiselämäni slogan; "aina voisi tehdä paremmin" ja voi pojat, ei muuten mikään saavutus tunnu miltään!

No tänään terapiassa sitten raastoin sydemeni vereslihalle ja kerroin psykiatrille osan mitä nykyinen ihana mieheni on tehnyt ja sanonut. Tuntui kuin joku tulppa päässä olisi irronnut, kaikki kamaluus iskee esiin, mitään en voi enää sulkea pois.. Ymmärsin että tavallaan kuolin silloin kun päätin olla olematta mustasukkainen. Nyt kun asiaa miettii, en ole tuntenut hyvää enkä huonoa miestäni kohtaan sen jälkeen. Heitin silloin kaikki tunteet pois. Nyt ne samat tunteet tulivat monen vuoden takaa, sydän on rikki ja olen pettynyt. (sitä en sanonut terapeutille enkä koskaan sano kenellekään ääneen että hän myös 1,5v sitten raiskasi minut, pani perseeseen, itkin ja lamaannuin.. Ja loputkin itsetunnon rippeistä katosi täysin)

Nyt olisin valmis lähtemään, sitä en tiedä olenko se minä joka päätän taivallukseni tähän vai että pistänkö miehen kävelemään ja yritän tosissani yksin. En vaan jaksa enää...