Hei kaikki!
Missä vaiheessa olette aloittaneet kunnolla surutyön, jonka tavoitteena on jollain tavalla oppia elämään sen asian kanssa, että lapsia ei tule. Oletteko aloittaneet sen jo ennen lapsettomuushoitoja tai niiden aikana? Itse haluaisin saada edes oman elämäni kunnolla takaisin, vaikka uutta elämää ei koskaan tulisikaan. Haluaisin pystyä ajattelemaan itseäni ilman katkeria lisämääritelmiä "vanheneva, maho akka", "hedelmätön teflonkotu" tai ainoastaan "luuseri". Ennen näytin aina reippaasti ikäistäni nuoremmalta ja tunsi itseni energiseksi. Tämän lapsettomuuden myötä tunnen vanhentuneeni ja kyynistyneeni ennenaikaisesti. Minulla on menossa se vaihe, että jokainen vauvauutinen satuttaa. En voi sille mitään, ja toivon todella, että kukaan lapsettomuutta kokematon tai siihen eritavalla suhtautumaan pystyvä ei tule tänne kertomaan "miten se ei ole sulta pois". No eihän se olekaan...ja on kuitenkin, jollain kierolla tavalla.
Onko siis olemassa tapoja, jolla pystyn suremaan tämän pois, vai olenko tuomittu tähän seuraaviksi vuosikymmeniksi, joiden aikana kaikki muut sikiävät ympärillä?
Missä vaiheessa olette aloittaneet kunnolla surutyön, jonka tavoitteena on jollain tavalla oppia elämään sen asian kanssa, että lapsia ei tule. Oletteko aloittaneet sen jo ennen lapsettomuushoitoja tai niiden aikana? Itse haluaisin saada edes oman elämäni kunnolla takaisin, vaikka uutta elämää ei koskaan tulisikaan. Haluaisin pystyä ajattelemaan itseäni ilman katkeria lisämääritelmiä "vanheneva, maho akka", "hedelmätön teflonkotu" tai ainoastaan "luuseri". Ennen näytin aina reippaasti ikäistäni nuoremmalta ja tunsi itseni energiseksi. Tämän lapsettomuuden myötä tunnen vanhentuneeni ja kyynistyneeni ennenaikaisesti. Minulla on menossa se vaihe, että jokainen vauvauutinen satuttaa. En voi sille mitään, ja toivon todella, että kukaan lapsettomuutta kokematon tai siihen eritavalla suhtautumaan pystyvä ei tule tänne kertomaan "miten se ei ole sulta pois". No eihän se olekaan...ja on kuitenkin, jollain kierolla tavalla.
Onko siis olemassa tapoja, jolla pystyn suremaan tämän pois, vai olenko tuomittu tähän seuraaviksi vuosikymmeniksi, joiden aikana kaikki muut sikiävät ympärillä?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Surutyö kannataa aloittaa vasta sitten, kun hoitot on päättyneet ja eivät ole onnistuneet.
Siihen asti usko jokaiseen hoitoon ja yritykseen ja mieti tämä on nyt se kerta, kun kaikki " natsaa".
Suru muuttaa muotoaan mutta aina se on jollain tavalla läsnä. Sen kanssa vaan oppii jollain tasolla elämään.
Ps.Meitä vanhentuneita ja ennen aikaa harmaantuneita on paljon ; )
Siihen ei ole olemassa mitään oikeaa aikaa. Aloita se silloin kun sinusta tuntuu. Itse aloitin sen 2 vuoden rankan hoito-, tulehdus- ja pettymysputken jälkeen. Itkin lapsettoman ystäväni olkaa vasten baarissa puoli tuntia syvää ja raastavaa itkua ja sitten alkoi helpottaa. Taisimme molemmat itkeä menettyä äityittämme siinä kapakan vessassa sylikkäin:/
Sen jälkeen pikkuhiljaa aloin haudata lastani ja nyt 6 vuoden jälkeen olen suht. sinut asian kanssa.
Älä häpeä itseäsi, rakasta!
Käy Simpukka-yhdistyksen sivuilla lukemassa kohtalotovereitten kirjoituksia. Siellä on asiallinen meininki eikä ketään ikäviä puskastahuutelijoita mailla halmeilla. Suosikkini on just "Olenko paha ihminen kun en jaksa iloita muitten onnesta" -ketju. Suosittelen.
Surutyö alkaa, kun aika on. Ei sitä voi pakottaa.
Omalla kohdalla on mennyt aikamoista vuoristorataa: Välillä vahva toive omasta vauvasta ja vankka usko, että tarinalla on onnellinen loppu. Välillä epätoivo ja jonkinlainen luopuminen. Nyt surutyö on sillä mallilla, että elämä tuntuu ihan hyvältä näinkin ja vauvan saaminen ei ole enää "pakko", mikä se jossain vaiheessa oli. Kuitenkin jossakin taustalla edelleen toive omasta lapsesta. Olen kolmekymppinen ja takana on kuuden vuoden yritys, tutkimukset, hoidot ja viimeisimpänä epäonnistunut ivf-hoito.
Kai se on niin, että kaikenlaisten asioiden kanssa oppii elämään, en tiedä...
hei vaan.
mulla on poikapuoli ja kova yritys on ollut saada oma vauva..endometrioosi on paha ja luomuvauvaa tuskin tulee. Kaikkein pahinta on se,että pojan äiti odottaa lasta ja poika höpöttää asiasta kokoajan ja piirtelee vauva äitin masussa-kuvia.Täytyy vain hymyillä, vaikka sisällä kiehuu totaalinen raivo ja epäoikeudenmukaisuus. Aika usein pakenen itkemään vessaan. Tilanne tuntuu välillä niin käsittämättömän pahalta.
Itselläni on aika sekavat fiilikset... Vuosi yritystä on takana, eikä mitään ole tapahtunut. Minussa "vikaa" ei pitäisi olla. Sama kait se kummassa se vika on, lapsi ois ollu yhteinen. Yhden viikonlopun itkin tätä asiaa, sen jälkeen suru on muuttunut jomotukseksi ohimoon. Tuntuisi helpommalta elää ilman ympäristön vauvauutisia,silti niitä tuntuu putkahtelevan säännöllisesti. En ole kateellinen tms... Tuntuu vain pahalta kun näkee toisen odottavan kun itsekin miettii millaista se voisi olla. Kateutta se ei ole, se tuntuu vain pahalta muuten. En edes yritä olla mikään supernainen ja näytellä että minuun ei satu. Vauvahaaveiden kanssa on tiputtu pää edellä asfalttiin...
Hoitoihin en halua lähteä, en ainakaan vielä. Katsotaan nyt mitä huominen tuo tullessaan.
Voimia meille kaikille :)