Olen niin epäonnistunut

moi! tiedän tunteen hyvin. oon 26 vuotias mies nyt, pääsin töihin kyllä heti koulujen jälkeen mut en nauti yhtään elämästä. hiljainen ja ujo. kaipaan samanlaista tyttöä elämääni. ehkä sit joku ymmärtäis. annatko sähköpostiosoitteen? jutellaan lisää?

Terve! Kirjoittelen tätä satunnaisella nimimerkillä, koska rekisteröidyllä nimimerkilläni otan kantaa muihin, vähemmän henkilökohtaisiin asioihin. Olen muutamaa vuotta vaille nelikymppinen mies ja kärsinyt masentuneisuudesta kauan. Kirjoituksestasi tuntui tutulta tuo käsityksesi siitä, että olisit paljon onnellisempi, jos olisit onnistunut opinnoissasi. Niin minustakin tuntuu. Itseltänikin opinnot mevivät aikanaan pieleen ja nyt tunnen olevani ihmisenä niin paljon huonompi kuin mm. entiset koulukaverini jotka valmistuivat maistereiksi, tohtoreiksi ja kuka miksikin pärjäten elämässään. Itse puhun itsestäni laitapuolenkulkijana, vaikka en sellainen sanan varsinaisessa merkityksessä olekaan.

Pointtihan tässä on se, että meillä on vääristynyt kuva itsestämme. Eihän imisen arvoa mitata koulutuksen tai työansioiden mukaan. Niin olen valmis sanomaan sinulle ja kelle hyvänsä muullekin. Mutta tämän tiedostaminen ei vaan poista sitä huonommuuden tunnetta, joka sinullekin tuntuu olevan hyvin tuttu. Mutta jos ei tuntisi itseään epäonnistuneeksi luuseriksi, ei kai sitä olisi masentunutkaan: kysehän on sairauden oireesta. Kurjaa tuokin, että olet joutunut suoranaisen haukkumisen kohteeksi, tottakai sekin vaan pönkittää uskoasi omaan huonommuuteesi. Savolaisittain sanottaisiin, että tuollaiset haukkujat ovat "löyhkiä", eli enemmän tai vähemmän yksinkertaisia.

Kirjoittelinpa vaan, kun jokin tuossa tilanteessasi tuntui niin tutulta minullekin. Mutta yritetään nautiskella kesäisistä ilmoista, kaikesta huolimatta!

Turha märehtiä menneitä virheitä, joille ei kukaan mitään voi.

Pyritkö välttelemään vastuun ottoa halutessasi jäädä sänkyyn makaamaan? Vedät peiton korviin ja pakenet maailmaa? (Tätä joskus sanotaan taantumiseksi kohtuun. Mutta joskus on sieltä kohdun lämmöstä peiton alta synnyttävä tähän maailmaan!).

Eihän koulussa pärjää, ellei tee jotain sen eteen. Mutta eihän lukion läpi kahlanneet todellakaan kaikki ole mitään huippusuoriutujia. Ei sinunkaan tarvitse olla. Oletko asettanut itsellesi liian korkeat tavoitteet, ja jos et yllä niihin, et yritä yhtään mitään?

Olis pitänyt ja olis pitänyt! No niin varmaan olis, mutta mennyt on mennyttä. Älä juutu tuohon konditionaaliin. Elämää ei eletä ISI-muodossa.

Olet vasta 20, joten aikaahan sinulla on vaikka kuinka, kunhan asetat realistisen tavoitteen, lopetat haikailut, ja suoritat koulun loppuun joten kuten, sillä tavalla, mihin sinä pystyt. Parempi varmaan sekin kuin ei mitään. Jos lukio ei maistu, hae johonkin käytännöllisempään. Kaksoistutkintokin on mahdollinen. Yritä elää vain omien aikataulujesi ja voimiesi mukaan äläkä vertaile itseäsi muihin.

Jos olet selvästi masentunut, hakeudu hoitoon. Jotain tukea tuntuisit tarvitsevan. Tuntuu pahalta kuulla, että sinua moititaan luuseriksi sairauden takia - masennusta on vain vaikeata nuoren tajuta sairaudeksi, jota voisi hoitaa, ja sivulliset voivat usein vähätellä ja kieltääkin sen. Älä välitä siitä, koska itsehän parhaiten tilasi tiedät, joten pidä terveytesi ykkösenä ja hoida sitä. Terveyskeskuslääkäri voisi olla ensimmäinen askel.

Toivotan Sinulle mukavaa kesää!

Sanon aina entiselle tyttöystävälleni, tai sanoin kun hänellä oli samanmoinen vaihe, että;

"Sinulla on kolme vuotta pääst äsamaan tilanteeseen jossa minä nyt olen."

Hän on siis kolme vuotta nuorempi kuin minä. Sinä olet viisi vuotta nuorempi kuin minä olen.

Vasta tämän lukuvuoden kävin kokonaan koulussa.

Olen lukiossa.

Minulla on vielä vuosi ainakin jäljellä, ehkä kaksikin

Olen työtön.

En tiedä mitä kirjoituksissa tehdään tai tapahtuu, tai mitä pitää tietää, ja missä niihin ilmoittaudutaan, ja niin edespäin :D

Sinulla on viisi vuotta aikaa vaikka maata sängyssä jos siltä tuntuu, notta olisit samassa jamassa kuin minä.

Jos pääsisin taaksepäin, sanoisin itselleni kaiken sen viisauden mitä nyt tiedän, ja olisin kuin uusi ihminen, se on vain niinkin pienistä asioista yleensä kiinni. Tunin keskustelun jälkeen uskoisin, että olisin saanut syvästi masentuneen ja täysin eksyneen itseni liikkeelle. Itsellä kesti vuosia selvitä kaiken maailman ongelmista. Ei vain järki riittänyt, vanhemmat olivat vastaan, olin yksin koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Kun olin 20 olin vuoden ikäisen pojan isä, käytin masennusklääkkeitä, olin koditon ja asuin kadulla, minulla ei ollut enää ystäviä, enkä halunnut elää.

Kaikilla omat ongelmansa, selvitetään ne niin pääset jatkamaan. Se tuntuu hyvältä, eikä siihen tarvit amuita ihmisiä ollenkaan, se on sinun oma juttusi :) Nautin syvästi siitä että pääsen auttamaan ihmisiä oppimillani asioilla, ja aina kun onnistun auttamaan jotakuta tuntuu siltä, että se aika jonka vietin täysin rappiolla ja yksin tuskissani ei ole mennyt hukkaan :)

Kerro murheesi niin selvitellään ne pois, ja jo ehkä ennen kuin huomaatkaan olet uusi ihminen jolla on uusi suunta. Ongelmat eivät koskaan katoa, mutta samalla tavalla kun tietokone käyttää resursseja kaikenlaiseen turhaan, täytyy joskus itseltäkin sulkea pari kuluttavaa ohjelmaa pois päältä että jaksaa :)

Olen suunnilleen samanikäinen tyttö ja noi tunteet on niin tuttuja mullekin... Sairastin masennusta yläasteaikana ja putosin pois "normaalista elämästä". Peruskoulun jälkeen aloitin 2. asteen opinnot, mutta siihen opiskelurytmiin pääseminen oli vaikeaa ja luovutin. Olen vähän vihainen vanhemmilleni siitä, että antoivat niin nuoren vaan mitään sanomatta lopettaa koulun eikä tukeneet lainkaan siinä, että olis taas päässyt opiskeluun kiinni. Olin 3 vuotta tekemättä lähes mitään, tein satunnaisia töitä silloin tällöin, mutta olin suurimmaksi osaksi vaan kotona. Aloitin sitten 19-vuotiaana aikuislukion, koska olin jo niin masentunut tilanteestani ja epätoivoisesta tulevaisuudesta ja päätin, että nyt on tehtävä jotain. Nyt takana on 2 hyvin sujunutta opiskeluvuotta aikuislukiossa ja edessä siintää valmistuminen ensi joulukuussa.

Olen kärsinyt noista luuserifiiliksistä varmaan kasiluokasta asti eikä ne ole kauheasti helpottaneet tuolla aikuislukiossakaan, kun kaikki ikätoverit on jo työelämässä tai opiskelemassa korkea-asteella. Vanhemmat ovat myös olleet tosi epäkannustavia ton opiskelun suhteen mistä oon hirveän katkera niille.

Kannattaa hakea jotain mielenterveyspuolen apua jos tuntuu, että olet masentunut ja se haittaa opiskelujasi. Ehkä sen turvin pystyisit ottamaan taas ohjat käsiisi ja pääsisit opiskeluissa ja elämässäsi eteenpäin.