Olen 17-vuotias. Suuri ongelmani on se, että usein tuntuu että minulla ei ole ystäviä eikä edes kavereita. Minulla on kuitenkin muutamia kavereita, muttei eritysen läheistä ystävää. Olen sillä saralla aika yksinäinen. Lisäksi suurin osa näistä vähistäkään kavereista on tyttöjä. Ei tytöissä ole todellakaan mitään vikaa, mutta etenkin viime aikoina on tuntunut siltä, että tarvitsisin kipeästi myös poikia kavereiksi, koska ehkä pojille olisi helpompi puhua ja henkilökohtaisista asioista ja itse ihan heteropoikana kaipaan muiden poikien juttujakin.
En ole erityisen ruma. Pikemminkin päinvastoin. Tiedän olevani ihan ok:n näköinen. Ehkä jopa paremman kuin valtaosa pojista. Minä myös aluksi ihmisiä suuresti ulkonäön perusteella. Se on ehkä huono tapa, mutta ulkonäkö monesti vaikuttaa siihen millaiset ihmiset kiinnostavat ja minulle ulkonäkö on aika tärkeää itsessäni ja kavereissani.
Tuntuu että kaikki kyllästyvät minuun ajan mittaan ja minun on vaikea pitää yhteyttä keneenkään, koska pelkään vaikuttavani epätoivoiselta. Haluaisin kuitenkin pojista sellaisia kavereita joiden kanssa käydä vaikka salilla, jutella, juhlia ja iskeä tyttöjä. Ihan perusjuttuja ja tuntuu, että aika usein minulta puuttuu nämä...
Mitä voisin tehdä? Kaikki asialliset neuvot ovat tervetulleita. Tekstistäni saa ehkä pinnallisen ja itsekkään kuvan, mutta olen oikeasti epätoivoinen tämän suhteen enkä halua kenellekään pahaa.
En ole erityisen ruma. Pikemminkin päinvastoin. Tiedän olevani ihan ok:n näköinen. Ehkä jopa paremman kuin valtaosa pojista. Minä myös aluksi ihmisiä suuresti ulkonäön perusteella. Se on ehkä huono tapa, mutta ulkonäkö monesti vaikuttaa siihen millaiset ihmiset kiinnostavat ja minulle ulkonäkö on aika tärkeää itsessäni ja kavereissani.
Tuntuu että kaikki kyllästyvät minuun ajan mittaan ja minun on vaikea pitää yhteyttä keneenkään, koska pelkään vaikuttavani epätoivoiselta. Haluaisin kuitenkin pojista sellaisia kavereita joiden kanssa käydä vaikka salilla, jutella, juhlia ja iskeä tyttöjä. Ihan perusjuttuja ja tuntuu, että aika usein minulta puuttuu nämä...
Mitä voisin tehdä? Kaikki asialliset neuvot ovat tervetulleita. Tekstistäni saa ehkä pinnallisen ja itsekkään kuvan, mutta olen oikeasti epätoivoinen tämän suhteen enkä halua kenellekään pahaa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
tilassa elelevä tyttö täällä.....
en minä osaa muuta ehdottaa kun että vaan alat todellakin kysellä niiden perään ym. koska en usko ett he pitävät sinua epätoivoisena tai roikujana. Enemminkin he eivät kiinnostu seurastasi kun et koskaan kysy ulos tai muutenkaan mitään...
uusien kavereiden tekeminen on rankkaa....mutta jos niistä vanhoista saisi jotakin irti....
Moi. Kuulostaa tutulta ja itse olen 33v nainen. Kavereiden saaminen ei ole helppoa ja kun ei tiedä siihen oikeaa "kaavaa". Milloin on liian tunkeileva ja milloin taas pitäisi pitää enempi yhteyttä. En osaa neuvoa sinua kun en itsekään tiedä. Eikä ikä okein tuo helpotusta tässäkään asiassa. Itse olen myös fyysisesti ihan ok ja ei mitään vikaa muuta kuin pään sisällä. Ehkä yksin onkin parempi?
No minä olen kolmekymppinen mies, ja nythän tämä elämä vasta yksinäistä on, iän ja muun myötä. Tuntuu, ettei mitään toivoa tutustua ihmisiin. Eipä edes voimia. Yksin on hyvä, mutta yksinäisenä ei.
Yksi tärkeä juttu on varmaan oman arvon muistaminen. Kukaan ei ole "huonompi" yksinäisenä, vaan oma itsensä. Jos jaksaa ja voi tehdä niitä asioita, joista pitää, niin niiden kautta voi löytää toisia ihmisiä. Näin se on omalla kohdallani yleensä mennyt, ja muita hyviä keinoja en oikein tiedä, tai usko sellaisiin. Ystävyys on aina saanut alkunsa ns. "vahingossa".
...Ok, luin vielä aloittajan viestin uudelleen, ja tuli jotain mieleen siitä. Eli kun sanoit yhtäältä arvioivasi ihmisiä aluksi paljon ulkoisten seikkojen perusteella ja toisaalta pelkääväsi, että itse vaikutat "epätoivoiselta", niin aloin miettiä, voisiko noissa ystävystymisen ongelmissa osin olla kyse jonkunlaisesta ulkoisiin asioihin keskittymisestä nousevasta pelosta/häpeästä tms.? Voi olla, että nämä sanavalinnat ovat huonoja, mutta pointti on siis se, että itsen ja muiden arvosteleminen ulkoisten seikkojen perusteella helposti johtaa siihen, että on vaikea kohdata toisia ihmisiä kovin syvästi. Kuitenkin me kaikki ihmiset ollaan tosiasiassa "epätoivoisia" aidon ja syvän kohtaamisen ja kohdatuksi tulemisen suhteen, vaikka usein yritetään kovasti esittää jotain ihan muuta. Yleensä hyvät kohtaamiset ja ystävystymiset ihmisten välillä mahdollistuu sen kautta, että onnistutaan yhdessä luopumaan oman itsen ja toisten "ulkopuolisesta" arvioinnista ja sen sijaan tulemaan esiin ja hyväksytyiksi sellaisina kuin ollaan. No, tämä nyt vain ajatuksena, mutta siis sanoisin, että yleensä hyvät kohtaamiset syntyy siitä, jos onnistutaan jotenkin murtamaan sitä omaa "huonoutta" häpeineen muineen jakamalla asioita, ehkä juuri niitä vaikeita juttuja. Se ei ole helppoa, ja aikuistuvilla miehillä nyt ei ehkä varsinkaan. Mutta ehkä jonkunmoisena rohkaisuna voi sanoa sen, että vähän nuo jutut ainakin helpottaa tuossa vaiheessa, kun se teini-ikä pahimpine yhteisöllisine paineineen jää taakse ja pääsee vapaammin ettimään sitä omaa, yksilöllistä elämää tekemisineen ja sosiaalisine kuvioineen.
Toivottavasti tuosta nyt otti jotain selkoa, ja jos vaan yhtään mitään jeesiä on, niin hyvä. Eipä muuta kuin pärjäilemisiä sinne päin!
Saman laisia ongelmia täällä, olen 18-v nuori mies. Yksinäisyys vaivaa kovasti ja tunnen itseni usein myös masentuneeksi. Kaikki varmaan alkoi ala-asteen lopun ja ylä-asteen alun välissä kun vahempien liitto alkoi rakoilla ja erohan siitä tuli ja se ei auttanut asiaa että olin koulukiusattu ala-asteella. Silloin vielä se oli enimmäkseen henkistä mutta ylä-asteella se muuttui todella idioottimaisiksi piloiksi.(esim. sen takia koska en kiroillut ikinä -.- tiedän...) Ylä- aste oli kyllä todella surkeaa aikaa ja samalla aloin lihoamaan koska liikunta jäi melkein kokonaan jaksamattomuuden takia. Arvosanat sain sentään pidettyä kohtalisina ja ylä-asteen jälkeen hain lukioon. Mutta eihän siitä mitään tullut kun ei motivaatiota ollut. Luokka kaverit vain vältelivät ja jne. Mutta vuoden sitä jaksoin varmaankin sen takia kun kiusaaminen oli loppunut mutta lopulta piti antaa periksi. Lukion lopettamisen jälkeen joduin olemaan ns. tyhjän päällä 9 kk. Kauheaa aikaa se kyllä oli, uusi äiti sekä isä puoli kuvioissa ja vanhempien riidan väliin jäänti vain pahensivat masentuneisuuden tunnetta. Onneksi pääsin amikseen ja ajattelin että nyt se elämä saattaisi alkaa jopa hymyillä, vielä mitä. Kaverit (joita ei ole kuin pari) alkoivat käydä kapungilla juhlimassa ja juomassa ja kun en itse käytä lasinkaan alkoholia niin tietenkin jäin vielä enemmän yksin. Nykyään hyvällä tuurilla kerran viikossa kaverin kanssa pääsee jutustelemaan. Ja tällä hetkellä tuntuu että alemmas en voisi vajota. Ymmärän kyllä että kaverit eivät halua tälläisen lihavan masentuneen/yksinäisen tyypin kanssa hengata mutta kyllä se silti pahalta tuntuu. Ihastunutkin olen vain kerran ja sekin oli ylä- asteella ja enhän minä saanut sanaakaan sanotuksi. ja olen pahoillani jos joku tämän viestin pituudesta hermostuu mutta tuntuin että pitäisi jonnekin vuodattaa kun tuntuu että perhettä tai kavereita ei kiinnosta pätkän vertaa. - J Ps. jos tällä viestille pitäisi joku pointti keksiä niin se olisi varmaan se että olkaa iloisia te henkilöt kenellä on parisuhde ja/ tai kaveri suhteet hyvässä kuosissa koska nekään eivät ole päivän selvä asia.