En ole mikään harjoittava buddhalainen, mutta joskus yläasteiässä luin paljon buddhalaisuutta käsitteleviä kirjoja ja zen-aiheiset kiinnostivat eniten.
Ongelmani on tämä: ala-aste ja yläasteiässä olin välillä kovasti ahistunut. En muista, mistä tämän opin, niistä kirjoista, vai itsekseni, mutta jossain välissä tajusin, että ahistus on sellaista johon takertuu kiinni, "pitelee käsissään", sillä osin siitä myös nauttii. Sitten opin ikään kuin "pudottamaan" tuon ahistuksen "käsistäni".
No, tässä sitä nyt ollaan, 22-v. ja... En nyt ole ihan varma mitä yritän sanoa.
Onkohan tässä nyt mitään järkeä, tällaisessa onttoilussa? Toisaalta tuntuu, että olen kadottanut jossain välissä saavuttamani selkeyden, mutta toisaalta taas tuntuu siltä, että kaikki tunteet ovat samanlaisia, että minuus viljelee ja kehittää niitä. Joskus saatan esimerkiksi ihastua toiseen ihmiseen, mutta sitten tutkailen tämän tunteen kuoliaaksi, ja elämä jatkuu taas tasaista rataansa.
Mutta mihinkä sitä sitten joutuu? Eivätkö eläminen ja hengittäminen ja maailmassa toimiminen vaadi jonkinlaista motivaatiota? Tuntuu siltä, että olen osittain itse tuhonnut tämän motivaation itseltäni, teininä zeniä käsittelevien kirjojen pohjalta muodostamieni epämääräisten käsitysten tähden.
Toisaalta taas jäljelle tuntuvat jääneen kaikenlaiset materiaaliset hingut. Välillä unohdan etten oikeastaan pohjimmiltani esimerkiksi vihaa ketään. Tuntuu siltä että minusta on pikku hiljaa tulossa vain huonompi ihminen.
Ja tuntuu siltä ettei tämän kirjoittamisessa ollut yhtään mitään järkeä, ja että tätä ei olisi pitänyt tehdä. Mutta ehkäpä jollakulla olisi tähän jotain sanottavaa?
Ongelmani on tämä: ala-aste ja yläasteiässä olin välillä kovasti ahistunut. En muista, mistä tämän opin, niistä kirjoista, vai itsekseni, mutta jossain välissä tajusin, että ahistus on sellaista johon takertuu kiinni, "pitelee käsissään", sillä osin siitä myös nauttii. Sitten opin ikään kuin "pudottamaan" tuon ahistuksen "käsistäni".
No, tässä sitä nyt ollaan, 22-v. ja... En nyt ole ihan varma mitä yritän sanoa.
Onkohan tässä nyt mitään järkeä, tällaisessa onttoilussa? Toisaalta tuntuu, että olen kadottanut jossain välissä saavuttamani selkeyden, mutta toisaalta taas tuntuu siltä, että kaikki tunteet ovat samanlaisia, että minuus viljelee ja kehittää niitä. Joskus saatan esimerkiksi ihastua toiseen ihmiseen, mutta sitten tutkailen tämän tunteen kuoliaaksi, ja elämä jatkuu taas tasaista rataansa.
Mutta mihinkä sitä sitten joutuu? Eivätkö eläminen ja hengittäminen ja maailmassa toimiminen vaadi jonkinlaista motivaatiota? Tuntuu siltä, että olen osittain itse tuhonnut tämän motivaation itseltäni, teininä zeniä käsittelevien kirjojen pohjalta muodostamieni epämääräisten käsitysten tähden.
Toisaalta taas jäljelle tuntuvat jääneen kaikenlaiset materiaaliset hingut. Välillä unohdan etten oikeastaan pohjimmiltani esimerkiksi vihaa ketään. Tuntuu siltä että minusta on pikku hiljaa tulossa vain huonompi ihminen.
Ja tuntuu siltä ettei tämän kirjoittamisessa ollut yhtään mitään järkeä, ja että tätä ei olisi pitänyt tehdä. Mutta ehkäpä jollakulla olisi tähän jotain sanottavaa?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ihmiskunnalle on suuri haaste elää sisimpänsä kanssa.kelvollisin ja käytetyin on alkuperäinen opinpyörä joka mahdollistaa sisimpänsä tyynyttämisen jolloin ahdistukset ei tunnu niin voimakkailta ja olo helpottaa.kokoajan syvemmälle kohti kovinta sisäistä pelkoa.meditaatiota pahimmillaan/parhaimmillaan.ikäänkuin pyörivällä liikkeellä (vesi lavuaarissa)syvemmälle ja syvemmälle.sisäisen pelon voittamista ja olo helpottaa.(älä mee valoa pitemmälle!)
miksi ei saa mennä valoa pidemmälle? Mitä siellä on?
Aivot "ylikierroksilla".ylipitkä nirvana jota ei missään tapauksessa suositella.Näet oman "niskasi"
Huomasin kans jossain vaiheessa aikani meditoitua että esim elokuvasta ei pysty nauttimaan kuten ennen, siihen ei vaan mene mukaan. Mutta totuushan on että ei siihen kannatakaan mennä mukaan. Opettajat on sanoneet että älä seuraa pitämisiä ja inhoamisia.
En todellakaan lähde mukaan siihen että pitäähän elämässä kokea kaikkea ja nauttia ja blaa blaa blaa, se johtaa aina johonkin stoppiin, on parempi rauhallisena tarkkailla maailmaa odottamatta siltä mitään, kyllä se inspiraatio sitä kautta tulee harjoittelusta.
Ajahn Chah sanoi:
Sitten kun et voi mennä eteenpäin, etkä taakse päin, etkä pysyä paikallaan, niin sitten vasta alkaa harjoittelu.
Minä käsitän tuon niin että alussa inspiraatio vie harjoittelua eteenpäin ja harjoittelijalla on mahtavat odotukset, silloin voi mennä vielä eteenpäin, sitten kun inspiraatioon tulee katkos, ei voi mennä eteenpäin, eikä halua palata vanhaankaan halujen täyttämiseen, ja jos taas on vaan paikallaan niin kaikki asiat ja tunteet on vain yhtä harmaata massaa.
Juuri tuon vuoksi pätevä opettaja jota voi nähdä säännöllisesti on tärkeä.
Ja juuri tuossa harmaudessa on valaistumisen vaikeus, sillä se saa helposti luovuttamaan ja jättämään harjoittelun vaikka juuri silloin pitäisi pyrkiä harjoittelemaan entistä enemmän, se on oikeaa pyrkimystä.
Meillä on liian romanttinen kuva harjoittelusta, ehkä näemme Zen-munkin mielessämme istumassa joen törmällä lausumassa haiku-runoja, ja sitten kun alamme harjoittelemaan kaikki romanttisuus katoaa.
Jos harjoittelee ja meditoi vain silloin kun se tuntuu mukavalta niin ei ole edes aloittanut harjoittelua.
Juuri noitten negatiivisten olotilojen vuoksi Buddhalaisuus ei ole pelkkä filosofia josta voi keskustella kahvipöydässä, sillä Buddhalaisuudessa täytyy kohdata tuo kaikki epätoivo eikä paeta sitä.
Buddha opetti että on 5 estettä jotka estävät meitä valaistumasta.
1.aisti halu
2.pahansuopaisuus/pahantahtoisuus
3.laiskuus/velttous
4.rauhattomuus ja katumus
5.epäilys
Nuo estävät valaistumisen, eli nyt kun tiedät miten rauhoittaa mieli niin tee se ja ala sitten yksi kerrallaan miettimään että mitkä noista viidestä sillähetkellä vaikuttavat mielessäsi, ja tunnustele miksi takerrut niihin ja miten voisit päästää irti. Sitten kun päästää noista kaikista irti niin mieli on kirkas sillä nuo 5 ovat ne jotka sitä varjostavat.
Varsinkin silloin kun podet ahdistusta tai jotain negatiivista niin meditoi ja tutki mikä noista viidestä voisi liittyä ahdistukseen.
Olen varma että tilasi on nyt parempi kuin mitä silloin kun et edes tiennyt että esim haluista voisi olla tie ulos, ehkä on kullannut muistot elämästä ennen meditaatiota.
On kuitenkin totta että jos harjoittelee oikein tosissaan, niin ilo on silloin todellista iloa ja ahdistus on silloin todellista ahdistusta, kun sellainen joka ei harjoittele kokee molemmat lievempänä.
Pitää vaan muistaa että kaikki tunteen syntyy ja kuolee, jos on oikein pilvilinnoissa niin tulee muistaa että se loppuu, ja sitten kun on oikein ahdistunut tulee muistaa että sekin loppuu.
Toinen vaihtoehto on mennä kaikkien tunteitten ja halujen perässä niinkuin eläin, luullen näkevänsä kaiken mutta näkemättä kuitenkaan yhtään mitään.
"En muista, mistä tämän opin, niistä kirjoista, vai itsekseni, mutta jossain välissä tajusin, että ahistus on sellaista johon takertuu kiinni, "pitelee käsissään", sillä osin siitä myös nauttii."
Totta. Itse olin ylä-aste-iässä melankolikko ja osittain nautin romantisoimastani surusta.
Ehkä kyse on jonkinlaisesta itsesäälistä.
"Onkohan tässä nyt mitään järkeä, tällaisessa onttoilussa? Toisaalta tuntuu, että olen kadottanut jossain välissä saavuttamani selkeyden, mutta toisaalta taas tuntuu siltä, että kaikki tunteet ovat samanlaisia, että minuus viljelee ja kehittää niitä. Joskus saatan esimerkiksi ihastua toiseen ihmiseen, mutta sitten tutkailen tämän tunteen kuoliaaksi, ja elämä jatkuu taas tasaista rataansa."
Buddhan mukaan ilmiöt ovat tyhjiä koska niillä ei ole pysyvää olemusta. Mutta se ei jää vielä tähän: muodot eivät ole myöskään tyhjyyttä. Ilmiöt ovat myös hyvin todellisia. Minusta ei kannata pelätä nauttia elämästä jos sen tekee tietoisesti. Toinen asia tietenkin on, kuinka hyvin tähän kykenee.
Ei pyhä ole jotain erillistä näistä ilmiöistä jotka selität pois. Ne ilmiöt ovat pyhän ilmentymiä.
Tavallinen elämä on tao. Kun olet syönyt, pese astiat, kun tulee talvi, tee puita.
Hiljaa istuen, mitään tekemättä
ruoho kasvaa itsestään.
Ei ole kiire mihinkään.