Pahimman yli?

Kirjoitin juuri itsekin samasta aiheesta - että joutais pois. Mutta niinhän me kaikki joudettaisiin, kukaan ei ole korvaamaton. Miten me jaksetaan? Samoin kuin sinäkin, päivästä päivään. Joku päivä saattaa olla parempi. Vaikka kuolemasta haaveileminen kuuluukin syvään masennukseen, eletään vaikka piruuttaan. Rasitetaan nuo ns. terveet ihmiset ruikutuksillamme, eletään kuka viinan, kuka lääkkeiden, kuka nukkumisen turvin. Päivä kerrallaan. Meillä on oikeus elää tällaisinakin loppuun asti, vaikka minullekin on sanottu päin naamaa, että tapa jo itsesi. Se se vasta piristää. Enpäs tapa, ähä kutti!

On hyvä, että keskustelun aloittajalla on lemmikki, josta hän kantaa vastuuta. Muta tilanne voi tulla niin vaikeaksi, että mitkää siteet eivät tekoa estä.

Itselläni on ollut useinkin itsemurha-ajatuksia, mutta ei kuitenkaan konkreettisia suunnitelmia. Pelkät ajatukset eivät kuulemma ole vaarallisia. Vaikka ainahan ajatuksiinkin sisältyy jonkinlaisia ajatuksia toteutustavasta. Aika paljon ajattelen niitä sukulaisia ja nuoruuden ystäviä, jotka ovat tuohon ratkaisuun päätyneet. Ja usein myös mietin, millaisia heidän viimeiset ajatuksensa ovat olleet.

Ajattelen niin, että keskustelun aloittajan pitäisi puhua ajatuksistaan ja mennä tarvittaessa vaikka sairaalahoitoon. Tosin en tiedä, onko sekään pitempiaikainen ratkaisu.

Tuli paha olo aloittajan viestistä. Voisitko ajatella sairaalahoitoa tai päiväsairaalajaksoa jos kaupungissasi on sellaista mahdollisuutta?

Tuo on toivottomuutta mitä masennus aiheuttaa. Toivon että ymmärtäisit että se on sairaus joka puhuu. Ja että sitä toivoa voi löytyä. Pitkänkin sairastamisen jälkeen.

Hienoa että sinulla on lemmikki. Huomaathan että se on jokin asia josta vielä välität?

No jokainen on korvaamaton, se on ihan selvä asia. Mutta en tiedä, millä pahimman yli selvitään, olen itsekin tehnyt sen kai monta kertaa ja väsynyt, unohtanut, en tiedä miten tästä nykyisestä helvetin kriisistä enää jaksetaan, kun kaikki aiemmin saavutettukin on menetetty ja hajoaa yhdeksi suloiseksi itsetuhoksi... (Mitä hyötyä enää mistään, miten enää jaksaa tapella, kun kaikki on samaa ja nyt vielä pahempaa, toivotonta; siinä meikäläisen tämänhetkiset tunnelmat.) No mutta joo, viestiäsi lukiessa tuli itselleni mieleen, voisitko ajatella tapaavasi jotain muita ihmisiä kuin niitä, joita nyt tapaat? Etsiä jotain, apua ja tietä jonnekin uuteen ja muutokseen sitä kautta?

Kiitos vastauksista.

Sairaalahoitoa mietin itsekin, mutta sinne ei saa viedä lemmikkejä ja se maksaa eikä minulla ole varaa sellaiseen. On jo ennestään velkaa, ei onneksi nyt niin hirveästi, mutta aikoinaan otin vanhempien ehdotuksesta opintolainan. Ja minua ahdistaa todella paljon että joutuisin luovuttamaan lemmikkini siksi aikaa johonkin enkä näkisi sitä. Olen tässä 5 vuoden sisällä ollut tasan 1 viikon erossa lemmikistäni ja se oli hyvin ahdistavaa aikaa, kun tuntuu että se ainoa syy miksi elän on otettu luotani pois. Tiedän olevani osittain liian kiintynyt tähän eläimeen, mutta jos en olisi, en pitäisi sitä varmasti ainoana syynä elää.

Nyt yön yli nukuttua on vähän parempi olo, jos sitä nyt paremmaksi oloksi voi sanoa, mutta ei enää ahdista niin pahasti kuin eilen. Voin sanoa, että jos lemmikkiä ei minulla olisi, niin eilinen olisi ollut viimeinen päivä, mutta vahva side lemmikkiin saa jatkamaan.

Ajattelin että kopioin tuon tekstin ja vien sen terapeutilleni luotteavaksi. En kyllä halua, että saan lähetettä sairaalaan. Teilen tuossa eilen beck testin netissä pitkästä aikaa. Tulos näyttää 58, voiko niin korkeita pisteitä edes saada, tuliko joku virhe, vai olenko oikesti jo niin pohjalla, että lukemat ovat vaarallisia.

En pysty kyllä tapaamaan muita ihmisiä. Ahdistun syvästi joutuessani ihmisten keskelle, siksi joudun rauhoittavia syömään aina kun menen ulos, ihan pelkästään jo kauppaan.

Noista itsemurha ajatuksista. Eilen pahimman ahdistuksen kohdalla minulle oli jotenikin todella selvää miten kuolen ja miten sen teen. Ei se ollut enää suunnittelua, vaan suunnitelma mikä toteutuu jos asiat niin pahaksi muuttuvat. siksi pelästyin itsekin itseäni, koska olen tottunut itsemurha ajatuksiin, ne ovat olleet kuin päivittäisiä "normaaleja" ajatuksia, mutta eilinen tunne oli pelottava.

Toivottavasti ei uusiudu.

Kaikkein vaikeimman masennuksen aikaan, kun suunnilleen kaikki tekemiset ja kohtaamiset pelkästään ahdistavat, olen toiminut itse kai juuri noin kuin sinä; yrittänyt suorittaa edes jotain rutiineja ja ollut kosketuksissa lähimpiin ihmisiin. Minullakin oli taannoin lemmikkieläin, josta huolehdin päivittäin (koira, jonka kanssa lenkkeilin; ahdisti mielettömästi kun esim. tuli ihmisiä vastaan, mutta jotain ajateltavaa sai, kun joka kerta vaikka vähän muutti/laajensi lenkkiä tms.). Synkimpiä tunnelmia taas on ollut yleensä hyvä jakaa jonkun luotettavan ihmisen kanssa, sellaisen, joka osasi kertoa, etten ole niiden kanssa yksin eikä tarvitse pelätä. Muutenkin on tietty tärkeää, että ei ole liikaa yksin vaan jossain lähettyvillä on ihmisiä, joiden tietää olevan luotettavia kaikesta omasta ahdistuksesta huolimatta ja joille voi kertoa omasta olosta. Jos tilanne menee oikein vaikeaksi, niin hakea sitten apua vaikka yhteisvoimin.

Sinä olet todella kova taistelija, kovempi kuin itse olen. Älä luovuta!