(englanninkielinen nappaimisto=)
Vaihtoehtoja, ehdotuksia, ideoita, mika auttaa siihen olotilaan kun paniikkikohtaus iskee? Ja muutenkin, miten autatte itseanne selviytymaan arjessa. Ja en nyt haluaisi puhua laakkeista tassa ketjussa, vaan toiminnasta, tekemisesta.
Esimerkiksi, kun paniikkikohtaus iskee vaikka pitkanmatkanbussissa, jolloin ei voi oikein nousta kyydista kesken matkan, tai ravintolassa kaverijoukon seurassa, tai kun on tapaamassa kumppaninsa vanhempia ensimmaista kertaa...
Omia kokemuksia kohtauksen iskiessa; on vaikea hengittaa, puristusta rinnassa, epatodellinen sekava olo, tila pimenee ja tulee todella huono olo vatsaan, ripulia ja oksettamista ja se on ehka se kamalin tunne siina, johon en loyda selviytymiskeinoa...
Olen potenut nyt melkein 2 vuotta ahdistusta ja paniikkikohtaukset ovat pahentuneet, mutta toisinaan parantuneetkin. Tupakkaa, kahvia ja alkoholia nautin nyt vain tosi harvoin ja varovaisesti. Juuri noiden tuotteiden ja vatsailkeiden ruokien vahentaminen on helpottanut yleista oloa.
Jos tiedan lahtevani liikenteeseen, en syo mitaan koko paivana, teen "suojakavelyn" eli vien roskat tai vastaavaa, valmistuakseni "koitokseen".
Olen huomannut omalla kohdallani myos, etta iso tila rauhoittaa paljon. esim nakoalat kuten sillat, parvekkeet, tyhjat torialueet, pellot ovat tosi rentouttavia, kun taas paniikkikohtaus iskee todennakoisimmin ahtaissa tiloissa.
En oikein usko siihen, etta pitaisi pakottautua ahdistaviin paikkoihin, jotta parantuisi, ei ainakaan kiireella. Itse valmistaudun rauhallisesti tai tunteen mukaan; joskus vaan lahden ihan yhtakkia, mutta kamalinta on joutua lahtemaan velvollisuudesta vieraaseen paikkaan ja olla perilla tiettyyn aikaan... Silloin pitaa vaan toivoa etta selviytyy elossa ja jarjissaan...
Itse kohtauksen aikana yritan keskittya hengittamaan hitaasti ja mahdollisimman normaalisti, etten alkaisi hyperventiloimaan, mutta se voi olla aika rankkaa jos kohtaus kestaa kauan. Olen miettinyt, voisiko esim. piirustaminen pieneen vihkoon auttaa, tai origamien askartelu...
MIta keinoja teilla on sietaa kun kohtaus iskee? Itse koen hyodylliseksi aiheeksi tata kaikille, jotka haluavat parantua ilman laakityksia.
Uskon paranemiseen, silla elama koostuu pienista elamanvaiheista. Joskus minulla oli ongelma, etten voinut kayda julkisilla paikoilla vessassa, en edes koulussa tai tyopaikalla. Olin jo unohtanut koko jutun, kunnes muistin taas kuinka iso ongelma se silloin olikaan! Oli aika surullisia teksteja noissa muissa ketjuissa. :(
Jaksakaamme!
Vaihtoehtoja, ehdotuksia, ideoita, mika auttaa siihen olotilaan kun paniikkikohtaus iskee? Ja muutenkin, miten autatte itseanne selviytymaan arjessa. Ja en nyt haluaisi puhua laakkeista tassa ketjussa, vaan toiminnasta, tekemisesta.
Esimerkiksi, kun paniikkikohtaus iskee vaikka pitkanmatkanbussissa, jolloin ei voi oikein nousta kyydista kesken matkan, tai ravintolassa kaverijoukon seurassa, tai kun on tapaamassa kumppaninsa vanhempia ensimmaista kertaa...
Omia kokemuksia kohtauksen iskiessa; on vaikea hengittaa, puristusta rinnassa, epatodellinen sekava olo, tila pimenee ja tulee todella huono olo vatsaan, ripulia ja oksettamista ja se on ehka se kamalin tunne siina, johon en loyda selviytymiskeinoa...
Olen potenut nyt melkein 2 vuotta ahdistusta ja paniikkikohtaukset ovat pahentuneet, mutta toisinaan parantuneetkin. Tupakkaa, kahvia ja alkoholia nautin nyt vain tosi harvoin ja varovaisesti. Juuri noiden tuotteiden ja vatsailkeiden ruokien vahentaminen on helpottanut yleista oloa.
Jos tiedan lahtevani liikenteeseen, en syo mitaan koko paivana, teen "suojakavelyn" eli vien roskat tai vastaavaa, valmistuakseni "koitokseen".
Olen huomannut omalla kohdallani myos, etta iso tila rauhoittaa paljon. esim nakoalat kuten sillat, parvekkeet, tyhjat torialueet, pellot ovat tosi rentouttavia, kun taas paniikkikohtaus iskee todennakoisimmin ahtaissa tiloissa.
En oikein usko siihen, etta pitaisi pakottautua ahdistaviin paikkoihin, jotta parantuisi, ei ainakaan kiireella. Itse valmistaudun rauhallisesti tai tunteen mukaan; joskus vaan lahden ihan yhtakkia, mutta kamalinta on joutua lahtemaan velvollisuudesta vieraaseen paikkaan ja olla perilla tiettyyn aikaan... Silloin pitaa vaan toivoa etta selviytyy elossa ja jarjissaan...
Itse kohtauksen aikana yritan keskittya hengittamaan hitaasti ja mahdollisimman normaalisti, etten alkaisi hyperventiloimaan, mutta se voi olla aika rankkaa jos kohtaus kestaa kauan. Olen miettinyt, voisiko esim. piirustaminen pieneen vihkoon auttaa, tai origamien askartelu...
MIta keinoja teilla on sietaa kun kohtaus iskee? Itse koen hyodylliseksi aiheeksi tata kaikille, jotka haluavat parantua ilman laakityksia.
Uskon paranemiseen, silla elama koostuu pienista elamanvaiheista. Joskus minulla oli ongelma, etten voinut kayda julkisilla paikoilla vessassa, en edes koulussa tai tyopaikalla. Olin jo unohtanut koko jutun, kunnes muistin taas kuinka iso ongelma se silloin olikaan! Oli aika surullisia teksteja noissa muissa ketjuissa. :(
Jaksakaamme!
Vastaukset 11
Vanhimmat
Erikoista. Minulla ei ole mitään paniikkihäiriötä ja onkin vaikea uskoa kuvauksestasi, että tuollaista voi edes olla. Kun itse ei tuollaisestä kärsi, niin sitä ajattelee, että mitä sitä panikoimaan kun ei ole mitään syytä. Vaikea asettua asemaasi, sillä tuo kuullostaa niin erikoiselta.
Niin se voi olla vaikea ymmartaa, jos ei ole itse kokenut. :D
Jos aihe kiinnostaa, niin aina netista loytaa tietoa, sita tunnetta-tai sita mista paniikki saa alkunsa, on aika vaikea yrittaa selittaa. Paniikki lahtee samasta paikasta, mista kaikenmaailman fobiat ja mielialahairiotkin. Ihmismieli on ihmeellinen paikka...
Ennen kun itse "sain" kokea paniikit ja ahdistukset, en todellakaan osannut ymmartaa milta se mahtoi tuntua. Ajattelin jopa etta paniikki on joku outo "massahysteriatauti", kun kaikilla yhtakkia oli se, vahan niinkun yha useammin tapaa ihmisia joilla on masennuslaakitys. Mutta kun se paniikki iskee, niin se
iskee pirun kovaa ja taysin tyhjasta.
Tavallaan ansaitsin kokea taman, silla en osannut olla avuksi kaverilleni, joka ennen minua kamppaili saman dilemman kanssa...
Noin joka kolmas ihminen kokee paniikin ainakin kerran elaessaan, ehka sinakin joskus. :D Mutta toivottavasti et. ;)
Mutta niin, Miten elaa paniikin kanssa, miten saatte helpotettua teidan arkeanne ja miten toimitte kun kohtaus iskee?
Minä en ainakaan pysty tekemään mitään "sijaistoimintoa" kohtauksen aikana, vaan haukon henkeä, kärsin massiivisesta ahdistustilasta, toivottomuudest, pelkään kuolevani.. Kävelen edestakaisin, ikkunaa auki, ovea auki, happea!
Ei mitään merkitystä, vaikka järjellä tiedän, että itse sen ajatuksillani aiheutan, ei ole mitään oikeaa syytä pelätä.
Kohtauksen mentyä ohi olen äärettömän väsynyt. Seuraavana päivänä, kun kaikki tuntuu hyvältä, ihmettelen, voiko minulle tosiaan käydä noin???
Kauan paniikkia ja sosiaalisia häiriöitä sairastaneena,olen valinnut helpomman
tien,en mene bussiin en junaan en laivaan en lentokoneeseen,vain omalla
autolla menen mihin voin.Arvaa keljuttaako no 20v.takana montako edessä.
Olet valinnut alistumisen.
Kaiken aa ja oo on siedätys, tässä olisi hyvä terapeutti olla. Sellainen, joka lähtee mukaan, jos on tarvis.
Minä en aikoinaan voinut ajaa autolla, mennä metrossa, bussissa. Nyt pystyn, kiitos terapian.
AP:n kirjoitus on kuin suoraan minun elämästäni. Oli pakko hakea rauhoittavia, otan niitä ennen kun joku ahdistava tilanne on edessä. Jotenkin olen saanut itseluottamusta siitä kun ahdistus ei lääkkeiden takia enää iske ja tänään ekan kerran selviydyn tilanteesta jossa ennen ne olen tarvinnut.
Minua auttaa jonkin verran juuri tuo piirustelu tai mikä tahansa pieni toiminta joka estää aivoja pääsemästä siihen paniikin lietsomistilaan. Olen huomannut että jos minulla on koira mukana, paniikki ei iske... Joka paikkaan sitä nyt ei voi mukanaan viedä :)
Kaikkialla mukana seuraava apu löytyy mielikuvien suuntaamisen esim. Pohjoisen Jäämeren hapekkaille lakeuksille.
Samalla hengitetään syvään monta kertaa. Keino toimii kaikkialla missä olet, lentokoneessa, potilas- tai muussa jonossa.
heippa,
Ajattelin hiukan kertoilla omista kokemuksistani miten olen oppinut sietämään paniikkihäiriötäni.
-mielikuvat ovat tosi hyviä,kuvittelen loikoilevani riippumatossa kahden suuren koivun alla ja keskityn hengitykseen.Kuvaavaa on se että olin pari päivää sitten työterveyshoitajan vastaanotolla ja hän mittasi verenpaineen joka ensin oli 135/85,uusintamittauksessa kahden minuutin kuluttua (jonka aikana mietin tätä
mielikuvaa tosiaankin ), arvot putosivat 124/76,eli aika huikea ero!!
Voitte siis vain kuvitella mitä negatiiviset ja pelottavat ajatukset saavat aikaan!
- minulla ainakin on toiminut altistus,vielä vuosi sitten avarat ja korkeat paikat olivat paha juttu.Toissa päivänä olimme Näsinneulassa ja ensin tuntui pahalta,mutta en antanut periksi vaan join yhden oluen rentoutuakseni ja kaikki meni hyvin.En väitä että minusta tulee vielä joku päivä laskuvarjohyppääjä mutta ainakin ylitin itseni ja itsetunto kasvaa.Joillakin on varmaan paljon vaikeampi PH kuin minulla ja on varmasti vaikea altistaa itseään vaikeille asioille mutta kaikkiin paikkoihinhan ei ole pakko mennä,ja tämän voi huoletta hyväksyä.Jos ei tykkää laivoista tai torneista niin eihän elämä siihen kaadu jos ei mene niihin.Altistus on silloin hyvä kun jokin pelko estää normaalia arkea...mikä nyt sitten on normaalia...??
- sen asian pohtiminen että en ole kukaan muu vaan minä olen minä omine tarpeineni...omien rajojen löytäminen ja arjen hallinnan tunne,ne ovat minulle tärkeitä asioita jotka on jääneet sivuun kun olen niin kovasti hoivannut ja passannut muita ja yrittänyt olla mieliksi oman jaksamiseni uhalla...ei hyvä!!
Nyt opettelen sanomaan ei ja heitän kintut kattoon silloin kun siltä tuntuu.Toki työ ja lapset pitää hoitaa mutta rajansa kaikella,mieskin osaa ihan itse tehdä paljon asioita kun vain oppii delegoimaan.
tässä nyt muutama ajatus...olen aika hyvin pärjännyt ilman terapiaa ja lääkkeitä.Ehkä menen vielä terapiaan mutta lääkkeitä en halua enkä tarvitse.
RR-arvoja kun mittaillaan niin kyllä siinä uusintamittauksen väli on kauemmin kuin kaksi minuuttia!
Sattumoisin tulee mittailtua päivittäin näitä arvoja, muutaman kymmenen potilaan kohdalla...
Minun paniikkihäiriö diagnosoitiin 2006 jolloin sain pahoja paniikkikohtauksia, olin myös hyvin masentunut tuolloin. Sain lääkkeet molempiin, mutten alkanut niitä syödä. Ajatus siitä, että olisin vielä kaiken muun ohella riippuvainen lääkkeistä, ei houkuttanut. Paniikkikohtaukset tuli aina nukkumaan mennessä, niille en voinut mitään. Piti odottaa kohtauksen helpottumista ja nukahtamista. Yleensä kun kohtaus oli ohi nukahdin tukin lailla, seuraava päivä meni sekavissa tunnelmissa aina.
Minä pelkäsin menettäväni järkeni, aivan sormia napsauttamalla. Sairastun siltä istumalta skitsofreeniaan ja olen lopun eläämäni hullu. Kohtaus hiipi pienenä pelkona joka yht´äkkiä kasvoi jättimäiseksi, iski paniikki, itkin ja tärisin, en saanut henkeä. Kauhun tunne jähmetti minut pakoilleen...
Kohtauksia en ole saanut vuosiin, mutta metrot, kaupankassajonot tai työpaikalle meno yms. mikä tahansa hyvin arkipäiväinen asia aiheuttaa ahdistusta, rintakipuja, hengenahdistusta, huimausta, pahoinvointia ja paniikkia.
Sitten selviytymis keinoista. Aluksi minun oli tärkeää ymmärtää se, etten tosiaan kuole paniikin iskessä ja jos oksettaa tai pyörryttää, mitä sitten jos pyörryn tai oksennan? No big deal. Metroissa metron pysähtyessä pimeään tunneliin hetkeksi, kaivoin aina laukasta puhelimen ja aloin lukea vanhoja viestejäni tai soitin jollekkin puhuakseni niitä näitä. Laskeskelin myös päässäni yhteen laskuja. Mitä tahansa mikä vei ajatukseni pois siitä tilanteesta, jossa olin. Minun paniikkini syntyy tilanteista, joita en voi itse kontrolloida. Eli kun se metro jäi sinne Puotilan ja Itiksen väliin tunneliin, paniikki iski siksi, etten tiennyt mitä oli tapahtunut. Odottiko metro vaan toisen metron poistumista raiteilta vai oliko joku hypännyt eteen..? Ja kuinka kauan odotus kesti... Olen myös opetellut kestämään paniikin ilman, että alan panikoimaan. Jos kassajonossa tulee huono olo, voisinhan minä lähteä jonosta pois, mutta ei seisoin siinä ja hengittelin syvään ja kas paniikki alkaa laskea. Eli se siedätys on hyväksi.
Pidän itseäni todella vahvana nuorena naisena, koska kaikesta tästä olen selvinnyt yksin tähän asti. Masennus ja ahdistuneisuushäiriö ei saa minua nujerrettua, kun vaan pysyn arjessa mukana ja kestän panikoinnin ja sen tuomat oireilut. Lääkkeitä en halua ja miksi niitä käyttäisinkään, kun olen jo reilut viisi vuotta ilman niitä pärjännyt. Alkoholia ne juo juuri koskaan, en polta. Kahvi ja stressi ovat niitä "paheita" jotka minun oireilua pahentaa. Kahvin juonnin joudun välillä lopettamaan kokonaan, jos elämässä on paljon stressiä. Liika kahvi aiheuttaa hengenahdistusta.
Voimia kaikille panikoijille. Kyllä se elämä tästä. Paniikin iskessä pistä silmät kiinni ja hengittele rauhallisesti. :)
Suosittelen kaikkia joilla on paniikkihäiriö, kertomaan siitä kelle tahansa tutulle tajutessasi että nyt alkaa ahdistaa. Tämä tietenkin vain jos olet porukalla tai kaverin kanssa liikkeellä! Se rauhoittaa mieltä todella paljon ja kohtaus menee paljon iisimmin ohi, eikä paniikkia tarvitse hävetä tai piilotella.