1,5 vuotta saikulla tai no nythän olen jo siis kuntoutustuella. Saikun alkupuolella harmitti kun melkein kaikki kaverit katosi, eikä enää ollutkaan ketään kelle soittaa. Kun vähän kuntouduin parempaan suuntaan, ärsytti kun ei ollutkaan kavereita joita nähdä, ei ollut syytä lähteä kämpiltä ulos. Alhon pahimpina hetkinä puhelimessa oli näppäiltynä valmiiksi 112, jos vaikka aivot leviää ja on pakko päästä suljetulle lepäilemään ja rauhottumaan.... Oli kuitenkin motivaatiota johonkin..
No nyt asiat on vähän toisin. Jos on sovittuna joku meno, vaikka faijalle käymään, perunkin sen ihan huvikseen ku en halua enää lähteä kämpiltä ulos. Yhdessä vaiheessa en 2 kuukauteen lähtenyt kämpästä ulos, selvinpäin. Kännissä lähdin kyllä.. Avokki hoiti kaupassakäynnit jne. Tekemisen puute ei enää vaivaa. Se vaivaa kun terapeutti "pakotti" mut menee semmoseen yhdistykseen jossa on tarjolla kaikkee tekemistä (kuntoilua käsitöitä ym) no käyn siellä huimasti kerran viikossa salilla, enkä halua puhua kenellekään, joten pidän kuulokkeita korvilla kokoajan. Kaikki halut suljetusta on myös kadonnut. Olen sitä kohtaan jopa hieman "vainoharhainen".. Pelottaa, että jos menen sinne, en pääse koskaan sieltä pois. Tuntuu kun huijaisin systeemiä, kun olen hienosti välttänyt suljetun.. Olen tosi ovela :) Jos kertoisin läheisilleni mitä päässäni liikkuu, he veisivät mut pakkohoitoon ihan varmasti, joten en kerro mitään, leikin et kaikki on ihan perhanan hyvin.. Ovelaa ovelaa, mua ei kahlitse kukaan.. Mä haluan sekoilla ja olla hunningolla ihan rauhassa, ei mua enää ees kiinnosta parantuminen.
Ja päihteet.. Voivoi... Ennen halusin ne kuuppalääkkeet siksi että pää pysyisi kasassa.. Nyt siksi että saan pääni sekaisin ja mahtavan pössiksen.. Olin ennen huumeita vastaan.. Mutta sitten huomasin että reseptillä saatavat lääkkeet on huumeita, pää menee ihan mössöksi, euforiaa pukkaa jne joten ei ne miedot huumeet ole ainakaan näitä troppeja pahempia.
Motivaatio on hukassa, en halua parantua, on ihan sama mitä käy, kunhan on hauskaa.. Itsetuhoisuus on kasvanut kohisten, rähinä päälle ja menoksi! Miksi kirjoitin tämän? En tiedä.. Ehkä haluan julistaa "ääneen" myös itselleni sen että antaa mennä vaan, ei ne asiat tän huonommaksi voi mennä, ja jos kuolen, voin sanoa ainakin sen, että hauskaa oli kun tuli sikailtua ja nautittua just niin kuin itse haluaa.. Ei tällä elämällä ole loppujen lopuksi mitään virkaa. Sama se on pistää ranttaliksi.
No nyt asiat on vähän toisin. Jos on sovittuna joku meno, vaikka faijalle käymään, perunkin sen ihan huvikseen ku en halua enää lähteä kämpiltä ulos. Yhdessä vaiheessa en 2 kuukauteen lähtenyt kämpästä ulos, selvinpäin. Kännissä lähdin kyllä.. Avokki hoiti kaupassakäynnit jne. Tekemisen puute ei enää vaivaa. Se vaivaa kun terapeutti "pakotti" mut menee semmoseen yhdistykseen jossa on tarjolla kaikkee tekemistä (kuntoilua käsitöitä ym) no käyn siellä huimasti kerran viikossa salilla, enkä halua puhua kenellekään, joten pidän kuulokkeita korvilla kokoajan. Kaikki halut suljetusta on myös kadonnut. Olen sitä kohtaan jopa hieman "vainoharhainen".. Pelottaa, että jos menen sinne, en pääse koskaan sieltä pois. Tuntuu kun huijaisin systeemiä, kun olen hienosti välttänyt suljetun.. Olen tosi ovela :) Jos kertoisin läheisilleni mitä päässäni liikkuu, he veisivät mut pakkohoitoon ihan varmasti, joten en kerro mitään, leikin et kaikki on ihan perhanan hyvin.. Ovelaa ovelaa, mua ei kahlitse kukaan.. Mä haluan sekoilla ja olla hunningolla ihan rauhassa, ei mua enää ees kiinnosta parantuminen.
Ja päihteet.. Voivoi... Ennen halusin ne kuuppalääkkeet siksi että pää pysyisi kasassa.. Nyt siksi että saan pääni sekaisin ja mahtavan pössiksen.. Olin ennen huumeita vastaan.. Mutta sitten huomasin että reseptillä saatavat lääkkeet on huumeita, pää menee ihan mössöksi, euforiaa pukkaa jne joten ei ne miedot huumeet ole ainakaan näitä troppeja pahempia.
Motivaatio on hukassa, en halua parantua, on ihan sama mitä käy, kunhan on hauskaa.. Itsetuhoisuus on kasvanut kohisten, rähinä päälle ja menoksi! Miksi kirjoitin tämän? En tiedä.. Ehkä haluan julistaa "ääneen" myös itselleni sen että antaa mennä vaan, ei ne asiat tän huonommaksi voi mennä, ja jos kuolen, voin sanoa ainakin sen, että hauskaa oli kun tuli sikailtua ja nautittua just niin kuin itse haluaa.. Ei tällä elämällä ole loppujen lopuksi mitään virkaa. Sama se on pistää ranttaliksi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Aikalailla samoja tuntemuksia itsellänikin.
Menen, koska pakotetaan, mutta useimmiten perun tätänykyä myös terapiakäynnit. En koe sen auttavan. Tuntuu kuin psykologini tuputtaisi minulle vain ns. normeja terveestä ajattelusta, enkä ole aikonut tähdätä tähän muottiin. Enemmän minua kiinnostaisi tietää mitä tässä oikein kannattaisi tehdä. Oishan se varmaan sitten hyödyllistä tehdä sitä jotain. Itse en jaksa kuitenkaan pinnistellä, muutenkin pääni on tyhjä ideoista.
Odotan silloin tällöin huomiota ja silloin kun sitä saa, se tuntuu erityisen hyvältä, mutta useimmiten en halua ihmisiä lähelleni. Olen liian valikoiva.
Ehkä olemme "kärsineet" tästä niin kauan, ettemme tiedä mitä on hyvä olo. Turtumus, paineet. Tuntuu paljon helpommalta vaan antaa olla, eikö? Pettymys ja sen sellaiset tunteet ovat ainakin itselläni erittäin tuttuja. Välillä tuntuu kuin olisin vihainen koko yhteiskunnalle. Tai no aika useinkin. Jos et tee mitään, olet lusmu. Jos menet töihin, sinut kiusataan kiven rakoon pakollisten sairauslomien yms. vuoksi. Ei tässä auta kuin kestää, ilmankos kaikki tuntuu niin pakolliselta.
En enää usko lääkkeisiin. Nyt jo pää tarpeeksi sekaisin. Mikähän mun ongelma oikein on?
On sinänsä kivaa että edes joku ajattelee samoin... Mutta sitten toisaalta se on aika hanurista, koska tää fiilis ei ole kaikista parhaimpia..
Itse oon "kiltisti" terapiassa käynyt. Nykytilanteesta en mainitse mitään (juomiset, lääkkeet, sekoilu ym) vaan siis lässytetään siitä mikä on tähän pisteeseen tuonut ja missä meni niinsanotusti reisille koko homma. Onhan se toki auttanut kai, en tiedä, olo vaan pahenee entisestään. Pahemmin tää uusi psykiatri ei oo mitään "elämä on lahja" tai "ajattelemalla kaikki muuttuu kivaksi" juttuja jauhanut, lähinnä minä hoidan puhumisen ja se sitten ohjailee ajatustani eteenpäin utelemalla jne..
Ja todellakin on helpompaa vain antaa olla, kun ei mihinkään kelpaa kuitenkaan. Miksi siis yrittää, kun saa henkisesti vaan turpaansa. Olisihan mulla se työpaikka odottamassa, mutta kun en vain pysty menemään sinne. Pari kertaa koitin, mutta paniikkikohtausten takia en sisälle edes päässyt. Sitten työkaverit "pakotti" mut tulemaan pikkujouluihin. No kukaan ei puhunut mulle juuri mitään. Loppuillasta eräs herrasmies tuhannen tunnelissa kertoi mitä juttuja minusta työpaikalla liikkuukaan. Silloin siis jaksoin vielä välittää. No lähdin sitten itkua pidätellen kotiin. Olin järkyttynyt mitä kaikkea minusta jauhettiin siellä, vaikka kuitenkin silloin ihan kiltisti vielä olin. Sekin on osasyy miksen jaksa elää "normien mukaan" kun ei siitä mitään kreditsejä saa, ihmiset selittää omat variaatiot sun elämästäsi kuitenkin.
Muutamat kaverit joita aiemmin oli, totesi sillon 1,5 vuotta sitten kun kerroin et miksi jäin saikulle, et "mä oon vähä huono näissä". Eipä niistäkään sitten kuulunut mitään.. Tai yksi kysy et mikset vaan mee töihin, ni saisit jotain tekemistä.. Joopa.
Mä en jaksa enää pinnistellä, enkä kituuttaa, enkä odottaa että huominen olisi jotenkin parempi. En halua olla ns helppo ihminen enää. Oon yrittänyt jo mielestäni hiton paljon, se ei riitä muille eikä itselle, joten mitä voi tehdä sitten kun on takki tyhjä ja yritykset käytetty loppuun? Aivannn luovuttaa..
Vai "hauskaa".
Taitaa tulla pää vetävän käteen.