Mä olin eilen ekaa kertaa psykologilla ku hain apuu syömishäiriöön ja ihmettelen sitä kolkkoa naista! Se ei puhunu mulle oikein mitään, kysy vaan kysymyksiä ja kuunteli ku mä pälpätin sille tunnin verran. Ilmekään ei sillä värähtäny kertaakaan!!! Sitten mä sain uuden ajan ja vaan lähdin sieltä. Tuntu ettei niinku mitään jääny käteen.
Kuulin poikaystävältä, et se on niitten tapa toimia. Ne ei saa näyttää tunteitaan, vaikka mitä yllättävää tai selkeetä tulis mun puheesta esille. Sillo ne tavallaan siirtäis mun huomion siihen mihin ne reagoi ja pois mahd. muista tärkeistä seikoista. Pitääks tää paikkansa? Onks teil muil kokemuksia tms? Näinkö psykologit toimii?
Kuulin poikaystävältä, et se on niitten tapa toimia. Ne ei saa näyttää tunteitaan, vaikka mitä yllättävää tai selkeetä tulis mun puheesta esille. Sillo ne tavallaan siirtäis mun huomion siihen mihin ne reagoi ja pois mahd. muista tärkeistä seikoista. Pitääks tää paikkansa? Onks teil muil kokemuksia tms? Näinkö psykologit toimii?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olen käynyt melkein kymmenen vuotta psykologilla (välissä on tietenkin ollut muutaman vuoden tauko mutta aina sinne päädytään).Kuvailemasi tapa on niiden "ominaisuus".Jokainen terapeutti jonka kanssa olen jutellut on vaan kuunnellut ja esittänyt kysymyksiä. Mukaan mahtuu kyllä kohdallani yksi poikkeus (mutta ei suuren suuri).Erään terapeuttini kanssa tulin hyvin juttuun ja saatoimme jutella muustakin kuin ongelmistani (ei kyllä paljoa mutta kuitenkin). Muista että et ole hullu vaikka käyt terapiassa.Kaikille ihmisille tulee joskus ongelmia.
P.S. Olen itsekkin sairastanut syömishäiriötä.
Mutta hyvää kesää joka tapauksessa. Don't worry,be happy :)
Kiitos pika-analyysista!
Mites sitten jatkossa? Noinko se vaan jatkuu vai saanko mä jotain analyysia tms? Mikä tuossa oikeestaan on ideana? Sekö, että mä saan puhua? Tuntuu vaan aika oudolta vaan istua pehmeellä penkillä ja pälpättää kaikki ulos...Mut mitä nyt tapahtuu?
Myönnän, et mua ahdistaa se tieto, et mä oon nyt mielenterveyspotilas ja mut on rekisteröity sinne. Oon potilas ja pöpi...siltä tuntuu.
Siihen se aika menee eli nimenomaan jutteluun.Taas kysytään ja joskus (eli ennenpitkään) keräävät tiedot.Juttelemalla niille ne selvittää mistä syömishäiriöt tässä tapauksessa johtuvat (esim.jostain läheisen kuolemasta yms.) Itse olen taas hakemassa terapiaa (3 vuoden tauon jälkeen).Mutta ei ole mitään syytä luulla/otaksua että olet "hullu" tai "pöpi".Aivan normaalitkin ihmiset voivat sairastua johonkin mielenterveydenhäiriöön. Jos tässä aletaan vertailemaan niin olen sinua "hullumpi" mutta eihän sitä päältäpäin voi mitenkään nähdä. Mutta älä huolehdi,et ole mikään hullu eikä sinusta oteta sen kummempia tietoja kuin henkilötiedot ja ongelman ydin (eli tekstiä kyseisestä syömishäiriötä mm. mistä johtui ja sen semmoista).Eli ei mitään hätää,elämä jatkuu :)
Moi... aatteluin et esittäisin sulle yhden pyynnön.. Ite sairastan myös syömishäiriötä (bulimiaa) ja haluaisin parantua. Mulla on kuitenkin jonkulainen itseasiassa aika pahaki lääkäri kammo ei mitään hammaslääkäri juttu juttu vaan ns. norm. lääkäreitä kohtaan.. en millään halua lääkäriin. kai pelkään että kun mun hoito alkas niin lihoisin takas. Isä on yrittäny saada mua käymään psykologilla moneen kertaan mutta en millään halua mennä sinne... Aattelin et jos jatkaisit kertomista sun kokemuksista (hyvistä ja huonoista) niin ehkä määkin joskus uskaltautuisin lääkäriin.. Toivoittavasti en pyydä liikaa... Tää kuitenki on nimettömänä niin ei kai se mitään haittais..
Muutkin jos teillä on kokemuksia syömishäiriöiden hoidosta. KIRJOITTAKAA SIITÄ NÄILLE PALSTOILLE. Uskon et hyvät kokemukset auttas meitä muitakin hakeutumaan ja nimenomaan uskaltautumaan hoitoon. Kiitoksia!
Toki mä voin kertoo, miten menee!
Mä muistan, ku menin vihdoin hakemaan apua helmikuun lopussa. Mun tuttu sai tietää mun toiminnasta ja lupasin sille mennä hakeen apua. Sitten peruin ja koin, ettei mulla oo mikään vialla. Homma kuitenkin lähti taas tosi pahasti käsistä ja oksensin käytännössä kaiken. Sitten mä vaan pakotin itteni ajanvaraukseen. Kädet vapis ja sydän hakkas ihan sairaasti, se oli kauheeta, mitä sitä kieltämään.
Mä "pyysin lupaa" kirjottaa sille lääkärille kirjettä ensin, jossa kerron, mikä mulla on. On vaikee sanoo, et "hei, mä oon se ja se ja mulla on sh", joten kirje sopi mulle. Muutama päivä ennen aikaa mä vein sen kirjeen lääkäriin ja puol tuntia sen jälkeen se lääkäri soitti mun perään ja rauhotteli. Anto numeroita, joista varata jonotusaika psykalle jne. Menin sen luokse, vaikka pelotti pirusti ja se laitto mua sitten erikoistuneelle.
Mä voin vaan sanoo, et hitto ku pelotti ekana! Ja sua pelottaa myös...tiien sen. Mä en voi tosiaan muuta ku rohkasta hakee apua. Ja toivon, et säkin vielä sen oikeesti teet:)!
Kun homma vaan lähti käyntiin, ni oli helpompaa. Nyt oli ihmisiä, jotka ties musta ja lopulta kerroin myös poikaystävälle. Hän tukee ja auttaa mua ja tahtoo olla mun kaa, vaikka mikä ois. Hän uskoo mun parantumiseen, mut en mä aina itse. Se ei oo helppoo ja oksentelua on edelleen.
Lääkärissä oon käyny nyt kai sen kolme kertaa ja psykalla kerran. Katson, miten tää tästä alkaa mennä. Todellisuudessa ei sen kummemmin, vaikka kovin tahtoisin. Mulla vaan katoaa motivaatio välillä, ku haluaisin kuitenkin pitää sairauteni...jotenkin se vaan on mun "turva" kaikkea ilkeetä vastaan.
Voin mä tännekin kirjuutella aina sillon tällön. Vaikka tähän samaan letkaan, joka alkaa mun ekalla kirjotuksella. Sieltäpähän sitten löytyy, jos siittä apua ois.
Tsemiä sulle oikeesti! Ei oo helppoa, mä tiien sen, mut kaikki on aina mahollista. Jopa se, et me voitais vielä joskus nauttia ruuasta...
Mä nyt aattelin kirjotella tänne, et miten meni toinen kerta psykologilla. Lääkärissäkin ehdin taasen vierailla ja siellä jopa sanottiin, et taitaa mennä hiukan paremmin:). Ehkä mä siis jollakin tasolla alan vähän päästä jyvälle tästä hommasta. Mut sitten taasen toisaalta ei siltä tunnu...
Oksensin koko viikonlopun ja eilenkin taas. Psykologilla oli kuitenkin tällä kertaa hiukan helpompaa ku ekalla kerralla. Me saatettin päästä hiukan eteenpäin mun ongelmassa...mä tavallaan asetan mun omalle onnellisuudelle ihan toisenlaiset säännöt ku muille ja sana "ansaita" on mun ongelma ainakin osittain. Ruoka pitää ensin ansiata kovalla työllä mun kohdalla jne. Lisäks siihen tietenkin liittyy pelko lihomisesta, söin sitten mitä tahansa:(.
Mä en tiie vieläkään ihan varmasti, et onks tosta psykologista mitään hyötyä, mut ainakin se laitto mua hiukan ajattelee. Miks mä en ois ansainnu ruokaa, jos muutkin on sen mun mielestä ansainnu? Mikä mussa ois niin poikkeavaa, et ruoka pitäis oksentaa aina pois? Mä tulin aika ilosena sieltä tapaamisesta pois:). Nytkin mulla on ihan jees olo ja aion tänään yrittää jotain aika valtavaa: aion yrittää mennä syömään ruokalaan!
Näin tää nyt heittelee, et välillä on huono olla ja sitten onkin ihan hyvä olla! Ja tänään taitaa olla ihan hyvä päivä:). Tänään mä uskon, et voisin vaikka selvitäkin...uskon ainakin ihan vähän.
Tähän mennessä musta tuntuu, et kyllä tuosta lääkäristä, ruokapäiväkirjasta ja juttelusta on ollu hyötyä ihan oikeesti, vaikka välillä vaikeempaa taas oiskin. Mut niin se menee! En siis voi sanoa sulle, ettei kandee mennä pyytää apua! Jutun juoni on siinä, et kun sä kerrot sun ongelmasta jollekin, joka kuuntelee ja on luotettava ja aidosti välittää, ni se sairaus ei oo enää tavallaan "vaan sun sairaus". Se ei oo enää möykky, vaan hajoaa analysoitaviks palasiks. Sä et voi sillo enää pitää sitä sisälläs yksin ja sillo se alkaa hajota. Näin mä sen koen...
Tosi paljon tsemppiä sulle mami ja muillekin! Apua saa, jos sitä oikeesti haluaa. Parantuminen on rankka tie, mut kaippa sen voi taivaltaa. Kysymys onkin siinä, et kuinka motivoitunut siihen on! Alottaminen on vaikeinta, mut kun siihen pääsee sisälle, ni helpottaa! Ainakin mua!