Uusi terveydenhoitolaki auttaa lasta.

Tytti Solantaus totesi kirjoituksessa.

Somaattisissa sairauksissa on enemmän pohdinnan aihetta.

Somatisaatiohäiriöitä on tutkinut Juha. T. Karvonen

Väitöstilaisuus 28.9.2007 Oulun yliopistossa. Väittelijä Juha. T. Karvonen

Selittämättömät ruumiilliset oireet yleisimpiä naisilla.

Lääketieteellisesti selittämättömät oireet, joita kutsutaan somatisaatio-oireiksi tai somatisoinniksi, ovat yleinen ilmiö. Somatisoinnista aiheutuu uybjektiivisiä kärsimyksiä ja henkilöiden toimintakyvyn laskua....

Naisilla somatisaatiohäiriö oli viisi kertaa ja somatisaatio-oireilu kuusi kertaa yleisempää, kuin miehillä.

Tutkimus osoitti, että lääkärit eivät tunnistaneet somatisaatiohäiriöitä ainakaan häiriön olemassaoloa ei oltu kirjattu sairaskertomuksiin. Somatisaatio liittyi psyykkiseen stressiin ja muuhun psykiatriseen sairastavuuteen.

On tärkeää tunnistaa somatisaatiohäiriö ja siihen liittyvä sairastavuus, tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että lääkäreille tulisi tarjota koulutusta somatisaatiohäiriön ja oireilun tunnistamisessa.

Havainnot korostavat psykiatrian ja muiden lääketieteen erikoisalojen yhteistyön merkitystä somatisaatiosta kärsivien potilaiden tutkimuksessa ja hoidossa.

Aiheesta lisää,

http://www.hallinto.oulu.fi/viestin/vaitos07/karvonen.html
----

Somatisaatiohäiriöt. kirjoitti:

Tytti Solantaus totesi kirjoituksessa.

Somaattisissa sairauksissa on enemmän pohdinnan aihetta.

Somatisaatiohäiriöitä on tutkinut Juha. T. Karvonen

Väitöstilaisuus 28.9.2007 Oulun yliopistossa. Väittelijä Juha. T. Karvonen

Selittämättömät ruumiilliset oireet yleisimpiä naisilla.

Lääketieteellisesti selittämättömät oireet, joita kutsutaan somatisaatio-oireiksi tai somatisoinniksi, ovat yleinen ilmiö. Somatisoinnista aiheutuu uybjektiivisiä kärsimyksiä ja henkilöiden toimintakyvyn laskua....

Naisilla somatisaatiohäiriö oli viisi kertaa ja somatisaatio-oireilu kuusi kertaa yleisempää, kuin miehillä.

Tutkimus osoitti, että lääkärit eivät tunnistaneet somatisaatiohäiriöitä ainakaan häiriön olemassaoloa ei oltu kirjattu sairaskertomuksiin. Somatisaatio liittyi psyykkiseen stressiin ja muuhun psykiatriseen sairastavuuteen.

On tärkeää tunnistaa somatisaatiohäiriö ja siihen liittyvä sairastavuus, tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että lääkäreille tulisi tarjota koulutusta somatisaatiohäiriön ja oireilun tunnistamisessa.

Havainnot korostavat psykiatrian ja muiden lääketieteen erikoisalojen yhteistyön merkitystä somatisaatiosta kärsivien potilaiden tutkimuksessa ja hoidossa.

Aiheesta lisää,

http://www.hallinto.oulu.fi/viestin/vaitos07/karvonen.html
----

Lue lisää

Tuollaisen diagnoosin voi saada myös virheellisesti.
Itse sain tuon diagnoosiksi mielenterveystoimistosta, kun eivät muutakaan keksineet loppulausuntoonsa.

Vaivojani ei siis osattu alkuun somaattisella puolella diagnosoida oikein ja jouduin vuosikausia juoksemaan lääkäriltä toiselle. Tässä oli sitten ongelmana myös juuri tuo, että tieto oli niin hajanaisena (kun oli monia eri yksityislääkäreiden tutkimuksia), eikä tieto aina kulkenut eri tahojen välillä, joten siitä oli vaikea saada mitään yhtenäistä kuvaa.
Terveyskeskuksesta ei taas saanut kunnolla lähetteitä erikoispuolelle ja siellä olleen lääkärin tietotaito ja kiinnostus & aika ei enää ilmeisesti riittänyt.
Näiden fyysisten vaivojen selvittely on siis ollut melkoista palapeliä ja olen joutunut käyttämään tähän todella paljon aikaa, ylimääräistä energiaa ja rahaa.
Yksi vaivoistani on kuitenkin sellainen, josta sanotaan mm. Duodecimin sivuilla, että kyseisistä vaivoista kärsivän potilaan pitäisi ehdottomasti päästä HETI kattaviin (ja nimenomaan todella kattaviin) tutkimuksiin, koska muuten on vaarana, että ko. henkilö alkaa vain hätäpäissään kiertää lääkäriltä toiselle (oireet voivat kuitenkin olla sen verran ikäviä ja invalidisoivia, eivätkä näy välttämättä sillä tavalla ulospäin, että ulkopuolinen kykenisi ymmärtämään sen olotilan).
Näinhän minulle kävi, jouduin juoksemaan tämänkin vaivan takia lääkärissä vuosikausia (josta syystä alettiin sitten lopulta jo olettaa, että vaiva on pelkästään korvien välissä...näin...kun ei edes tutkittu pitkiin aikoihin kunnolla).
Lopulta en saanut omasta terveyskeskuksesta siis juuri enää minkäänlaista hoitoa, en edes kipulääkereseptiä. Lääkärin mielestä kun minulla ei ollut kipuja, vaan olin luulosairas, tai mahdollisesti vähintään paniikkihäiriöinen tms. . Tästä asiasta tuli sitten tietysti ikäviä kirjauksia papereihin.

Mielenterveystoimistoon olin mennyt aikoinaan sen takia, että halusin puida erästä traumaa. Kyseinen (yleensä omalla ajallaan väistyvä) traumaperäinen oirehdinta oli täysin luonnollista siinä tilanteessa ja tulee taatusti jokaiselle, vastaavaan tilanteeseen joutuneelle (kyse oli sen verran traagisesta asiasta).
En ollut muuten mielenterveyshäiriöinen, ei oltu diagnosoitu mitään muuta.
Trauma helpotti ajan myötä ja lopetin psykologilla käynnit.
Hakeuduin mielenterveystoimistoon kuitenkin myöhemmin uudelleen, kun fyysinen oireilu, josta ei saanut selvää (kun ei edes tutkittu alkuun kunnolla pitkiin aikoihin) aiheutti stressiä ja samaan aikaan nuorimman lapsen sairastelu (jota myöskään ei tutkittu kunnolla, syyt alkoivat selvitä lopullisesti vasta n. 5 vuoden päästä) kuormitti sen lisäksi tämän kyseisen lapsen hoito oli tavallista vaativampaa, koska hän nukkui huonosti (unenpuutekin vielä lisäsi tietty pökköä pesään) ja oireili epämääräisesti. Ajattelin, että puhuminen voisi helpottaa. En viitsinyt kuormittaa asioillani ystäviä ja sukulaisia, joten ulkopuolinen ammatti-ihminen tuntui parhaimmalta juttelukumppanilta. Pelkäsin myös taustalla olevan vielä tämän vanhan trauman, joka oli mahdollisesti vain uudelleen siinä tilanteessa pulpahtanut pintaan, sitäkin halusin siis vielä käsitellä uudelleen.

Vähitellen kuitenkin, kun tämä oma somaattinen oirehdintani (& lapsen, hän sai lopulta myös somaattisen puolen diagnooseja, jotka selittivät oireilua ja lääkitys näihin myös auttoi tietysti tilannetta se, että ikää tuli lisää ja hoito jossain määrin helpottui, sain myös viimein jo nukuttua vähän paremmin) alkoi palasina selvitä, myös stressitasoni laski.
Aloin (vakavampien juttujen poissulkemisen jälkeen) uskoa, että taustalla ei ole varmaankaan mitään hengenvaarallista, vaan ihan hoidettavissa olevia juttuja, aloin rauhoittua ja asioista puhuminen oli myös osaltaan auttanut (myös sen vanhan trauman osalta).
Stressin helpottaminen vaikutti tietysti positiivisesti puhtaisiin stressioireisiin (jotka varmaan kaksinkertaistivat huono olon), mutta ne oireet tietty vielä jäivät, jotka johtuivat ihan selkeästi fyysisistä syistä ja joihin en ollut vielä saanut mitään hoitoa, tai/ja riittävää sellaista.
Viimeiset diagnoosit sain nimittäin nyt vasta hiljattain tämän vuoden puolella ja nyt siis hoidostakin tiedetään kokonaisvaltaisesti enemmän.
Tuo viimeinen diagnoosi selittää aika paljon. Moni asia nivoutuu yhteen. Ei mitään kuoleman vakavaa, mutta riittävää aiheuttamaan erinäisiä harmillisia ja outoja oireita ja yhteys on todella selkeä. Samalla selvisi myös syy tämän nuorimmaisen lapsen erääseen synnynnäiseen vaivaan, josta lääkärit eivät olleet aiemmin osanneet sanoa yhtään mitään.

jatkuu...

väärä diagnoosi kirjoitti:

Tuollaisen diagnoosin voi saada myös virheellisesti.
Itse sain tuon diagnoosiksi mielenterveystoimistosta, kun eivät muutakaan keksineet loppulausuntoonsa.

Vaivojani ei siis osattu alkuun somaattisella puolella diagnosoida oikein ja jouduin vuosikausia juoksemaan lääkäriltä toiselle. Tässä oli sitten ongelmana myös juuri tuo, että tieto oli niin hajanaisena (kun oli monia eri yksityislääkäreiden tutkimuksia), eikä tieto aina kulkenut eri tahojen välillä, joten siitä oli vaikea saada mitään yhtenäistä kuvaa.
Terveyskeskuksesta ei taas saanut kunnolla lähetteitä erikoispuolelle ja siellä olleen lääkärin tietotaito ja kiinnostus & aika ei enää ilmeisesti riittänyt.
Näiden fyysisten vaivojen selvittely on siis ollut melkoista palapeliä ja olen joutunut käyttämään tähän todella paljon aikaa, ylimääräistä energiaa ja rahaa.
Yksi vaivoistani on kuitenkin sellainen, josta sanotaan mm. Duodecimin sivuilla, että kyseisistä vaivoista kärsivän potilaan pitäisi ehdottomasti päästä HETI kattaviin (ja nimenomaan todella kattaviin) tutkimuksiin, koska muuten on vaarana, että ko. henkilö alkaa vain hätäpäissään kiertää lääkäriltä toiselle (oireet voivat kuitenkin olla sen verran ikäviä ja invalidisoivia, eivätkä näy välttämättä sillä tavalla ulospäin, että ulkopuolinen kykenisi ymmärtämään sen olotilan).
Näinhän minulle kävi, jouduin juoksemaan tämänkin vaivan takia lääkärissä vuosikausia (josta syystä alettiin sitten lopulta jo olettaa, että vaiva on pelkästään korvien välissä...näin...kun ei edes tutkittu pitkiin aikoihin kunnolla).
Lopulta en saanut omasta terveyskeskuksesta siis juuri enää minkäänlaista hoitoa, en edes kipulääkereseptiä. Lääkärin mielestä kun minulla ei ollut kipuja, vaan olin luulosairas, tai mahdollisesti vähintään paniikkihäiriöinen tms. . Tästä asiasta tuli sitten tietysti ikäviä kirjauksia papereihin.

Mielenterveystoimistoon olin mennyt aikoinaan sen takia, että halusin puida erästä traumaa. Kyseinen (yleensä omalla ajallaan väistyvä) traumaperäinen oirehdinta oli täysin luonnollista siinä tilanteessa ja tulee taatusti jokaiselle, vastaavaan tilanteeseen joutuneelle (kyse oli sen verran traagisesta asiasta).
En ollut muuten mielenterveyshäiriöinen, ei oltu diagnosoitu mitään muuta.
Trauma helpotti ajan myötä ja lopetin psykologilla käynnit.
Hakeuduin mielenterveystoimistoon kuitenkin myöhemmin uudelleen, kun fyysinen oireilu, josta ei saanut selvää (kun ei edes tutkittu alkuun kunnolla pitkiin aikoihin) aiheutti stressiä ja samaan aikaan nuorimman lapsen sairastelu (jota myöskään ei tutkittu kunnolla, syyt alkoivat selvitä lopullisesti vasta n. 5 vuoden päästä) kuormitti sen lisäksi tämän kyseisen lapsen hoito oli tavallista vaativampaa, koska hän nukkui huonosti (unenpuutekin vielä lisäsi tietty pökköä pesään) ja oireili epämääräisesti. Ajattelin, että puhuminen voisi helpottaa. En viitsinyt kuormittaa asioillani ystäviä ja sukulaisia, joten ulkopuolinen ammatti-ihminen tuntui parhaimmalta juttelukumppanilta. Pelkäsin myös taustalla olevan vielä tämän vanhan trauman, joka oli mahdollisesti vain uudelleen siinä tilanteessa pulpahtanut pintaan, sitäkin halusin siis vielä käsitellä uudelleen.

Vähitellen kuitenkin, kun tämä oma somaattinen oirehdintani (& lapsen, hän sai lopulta myös somaattisen puolen diagnooseja, jotka selittivät oireilua ja lääkitys näihin myös auttoi tietysti tilannetta se, että ikää tuli lisää ja hoito jossain määrin helpottui, sain myös viimein jo nukuttua vähän paremmin) alkoi palasina selvitä, myös stressitasoni laski.
Aloin (vakavampien juttujen poissulkemisen jälkeen) uskoa, että taustalla ei ole varmaankaan mitään hengenvaarallista, vaan ihan hoidettavissa olevia juttuja, aloin rauhoittua ja asioista puhuminen oli myös osaltaan auttanut (myös sen vanhan trauman osalta).
Stressin helpottaminen vaikutti tietysti positiivisesti puhtaisiin stressioireisiin (jotka varmaan kaksinkertaistivat huono olon), mutta ne oireet tietty vielä jäivät, jotka johtuivat ihan selkeästi fyysisistä syistä ja joihin en ollut vielä saanut mitään hoitoa, tai/ja riittävää sellaista.
Viimeiset diagnoosit sain nimittäin nyt vasta hiljattain tämän vuoden puolella ja nyt siis hoidostakin tiedetään kokonaisvaltaisesti enemmän.
Tuo viimeinen diagnoosi selittää aika paljon. Moni asia nivoutuu yhteen. Ei mitään kuoleman vakavaa, mutta riittävää aiheuttamaan erinäisiä harmillisia ja outoja oireita ja yhteys on todella selkeä. Samalla selvisi myös syy tämän nuorimmaisen lapsen erääseen synnynnäiseen vaivaan, josta lääkärit eivät olleet aiemmin osanneet sanoa yhtään mitään.

jatkuu...

Lue lisää

jatkoa ed...


En siis jossain vaiheessa enää kokenut mielenterveystoimistossa käyntiä tarpeelliseksi, mutta vielä pitkään lapsen terveyden kartoituksen jälkeenkin (vaikka asiat olivat jo selvinneet ja tilanne oli rauhoittunut), jouduin pitämään pakostikin vielä yllä mielenterveystoimistoon, koska lapselle oli tehty tutkimuksia sattuneista syistä myös psykiatrisella puolella (mitään psyykkistä sairautta häneltäkään ei löytynyt, asia oli lopulta monen syyn summa ja lapsi voi nyt hyvin) ja se taho oli niin "kovin huolissaan", kun näki papereista, että olen ollut mielenterveystoimiston asiakkaana. Yritin vakuutella, että olen ihan ok., mutta se ei riittänyt heille.
Olisin kyllä itse halunnut jo lopettaa mt-toimistossa käynnit, koska koko homma alkoi tuntua ihan turhalta, suurinpiirtein "velvollisuudelta", mutta en voinut.
Lääkärit pysyivät rauhallisina niin kauan, kun lupasin jatkaa mt-toimistossa käyntejä.
Pääsin mt-toimistosta eroon lopullisesti vasta viime vuoden puolella.

Mt-toimistossa tuntuivat kyllä ottaneen jo sen asenteen aikoja sitten, että oireiluni on ihan pelkästään psyykkisistä syistä johtuvaa ja siihen minulla ei tuntunut olevan enää mitään sananvaltaa. Yritin kertoa aina uusista tutkimustuloksista, mutta ei niitä näytetty sen kummemmin otettavan huomioon.
Siinä vaiheessa tosin, kun minut oli kirjattu sieltä ulos, en ollut vielä saanut näitä ihan viimeisimpiä tutkimustuloksiani, mutta silti, jäi vähän huono maku. Tuskin näillä viimeisimmillä tuloksillakaan olis ollut enää sen suurempaa vaikutusta.

Mitään varsinaista mielenterveysdiagnoosia en siis mt-toimistosta ollut kuitenkaan aiemmin saanut. Ahdistuneisuushäiriötä tosin joskus ehdoteltiin, mutta sekin diagnoosi häipyi vähin äänin, kun jossain vaiheessa kritisoin asiaa ja esitin faktat, miksi en voi olla puhtaasti ahdistuneisuushäiriöinen. Diagnoosi ei noudattanut kohdallani mitään logiikkaa.
Ei siinä mitään, jos olisin oikeasti sairastanut sitä, mutta kun en tuntenut oireita ollenkaan omakseni, loogisesti ajatellen asia ei mennyt ollenkaan nappiin.
Nyt sitten tuohon loppulausuntoon oli vaan lykätty, että somatisaatiohäiriö...Voi hyvät hyssykät!
Olen jo ehtinyt joutua hankaluuksiin asian kanssa.
Ja tk:ssa uskotaan näköjään mt-toimiston psykiatrin lausuntoon kuin jumalan sanaan!
Että näinkin voi käydä.

väärä diagnoosi kirjoitti:

jatkoa ed...


En siis jossain vaiheessa enää kokenut mielenterveystoimistossa käyntiä tarpeelliseksi, mutta vielä pitkään lapsen terveyden kartoituksen jälkeenkin (vaikka asiat olivat jo selvinneet ja tilanne oli rauhoittunut), jouduin pitämään pakostikin vielä yllä mielenterveystoimistoon, koska lapselle oli tehty tutkimuksia sattuneista syistä myös psykiatrisella puolella (mitään psyykkistä sairautta häneltäkään ei löytynyt, asia oli lopulta monen syyn summa ja lapsi voi nyt hyvin) ja se taho oli niin "kovin huolissaan", kun näki papereista, että olen ollut mielenterveystoimiston asiakkaana. Yritin vakuutella, että olen ihan ok., mutta se ei riittänyt heille.
Olisin kyllä itse halunnut jo lopettaa mt-toimistossa käynnit, koska koko homma alkoi tuntua ihan turhalta, suurinpiirtein "velvollisuudelta", mutta en voinut.
Lääkärit pysyivät rauhallisina niin kauan, kun lupasin jatkaa mt-toimistossa käyntejä.
Pääsin mt-toimistosta eroon lopullisesti vasta viime vuoden puolella.

Mt-toimistossa tuntuivat kyllä ottaneen jo sen asenteen aikoja sitten, että oireiluni on ihan pelkästään psyykkisistä syistä johtuvaa ja siihen minulla ei tuntunut olevan enää mitään sananvaltaa. Yritin kertoa aina uusista tutkimustuloksista, mutta ei niitä näytetty sen kummemmin otettavan huomioon.
Siinä vaiheessa tosin, kun minut oli kirjattu sieltä ulos, en ollut vielä saanut näitä ihan viimeisimpiä tutkimustuloksiani, mutta silti, jäi vähän huono maku. Tuskin näillä viimeisimmillä tuloksillakaan olis ollut enää sen suurempaa vaikutusta.

Mitään varsinaista mielenterveysdiagnoosia en siis mt-toimistosta ollut kuitenkaan aiemmin saanut. Ahdistuneisuushäiriötä tosin joskus ehdoteltiin, mutta sekin diagnoosi häipyi vähin äänin, kun jossain vaiheessa kritisoin asiaa ja esitin faktat, miksi en voi olla puhtaasti ahdistuneisuushäiriöinen. Diagnoosi ei noudattanut kohdallani mitään logiikkaa.
Ei siinä mitään, jos olisin oikeasti sairastanut sitä, mutta kun en tuntenut oireita ollenkaan omakseni, loogisesti ajatellen asia ei mennyt ollenkaan nappiin.
Nyt sitten tuohon loppulausuntoon oli vaan lykätty, että somatisaatiohäiriö...Voi hyvät hyssykät!
Olen jo ehtinyt joutua hankaluuksiin asian kanssa.
Ja tk:ssa uskotaan näköjään mt-toimiston psykiatrin lausuntoon kuin jumalan sanaan!
Että näinkin voi käydä.

Lue lisää

Yle uutiset tänään 15.6.2011.

Kilpirauhassairautta hoidetaan liian usein masennuksena

Kilpirauhaslääkitystä sai viime vuoden loppuun mennessä 234.500 ihmistä.

On tapauksia, että potilasta on hoidettu 15 vuotta masennuslääkkeillä.

Kilpirauhashormoni on kasvuhormoni, joka johtaa" koko orkesteria", eli kaikkien muiden hormonien toimintaa.

Entä jos lapsille ja nuorille tehdään vääriä diagnooseja ne saattavat johtaa huostaanottoihin

Linkki Ylen uutiseen ja keskusteluun. -Kommentoikaa..

http://yle.fi/alueet/satakunta/2011/06/kilpirauhassairautta_hoidetaan_liian_usein_masennuksena_2664879.html
-----

Arpapeliä? kirjoitti:

Yle uutiset tänään 15.6.2011.

Kilpirauhassairautta hoidetaan liian usein masennuksena

Kilpirauhaslääkitystä sai viime vuoden loppuun mennessä 234.500 ihmistä.

On tapauksia, että potilasta on hoidettu 15 vuotta masennuslääkkeillä.

Kilpirauhashormoni on kasvuhormoni, joka johtaa" koko orkesteria", eli kaikkien muiden hormonien toimintaa.

Entä jos lapsille ja nuorille tehdään vääriä diagnooseja ne saattavat johtaa huostaanottoihin

Linkki Ylen uutiseen ja keskusteluun. -Kommentoikaa..

http://yle.fi/alueet/satakunta/2011/06/kilpirauhassairautta_hoidetaan_liian_usein_masennuksena_2664879.html
-----

Lue lisää

Kilpirauhasesta ja sen toiminnasta laajasti Wikipediassa.

Toiminta.
Sairaudet.
Verenkierto, jne, jne.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kilpirauhanen
------

Kilpirauhanen. kirjoitti:

Kilpirauhasesta ja sen toiminnasta laajasti Wikipediassa.

Toiminta.
Sairaudet.
Verenkierto, jne, jne.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kilpirauhanen
------

Lue lisää

Lastenpsykiatrian vaietut epäkohdat.

Johannes Remy ottaa kansaa lastenpsykiatriaan.

Lue juttu ja kommentit, -Kommentoi.

Klikkaa Blogi otsaketta lue muista aiheista.

Lasten psyykelääkkeiden räjähdysmäinen kasvu kertoo paisi hoirokulttuurn, myös lääkärien käyttämästä suuresta vallasta.

Kyllä taustalla löytyy lääkäreiden ja politikkojen "voitelu"

Kinkki Remyn blogiin lastenpsykiatria.

http://www.johannesremy.com/blogi/2008/10/18/10
---

Arpapeliä? kirjoitti:

Yle uutiset tänään 15.6.2011.

Kilpirauhassairautta hoidetaan liian usein masennuksena

Kilpirauhaslääkitystä sai viime vuoden loppuun mennessä 234.500 ihmistä.

On tapauksia, että potilasta on hoidettu 15 vuotta masennuslääkkeillä.

Kilpirauhashormoni on kasvuhormoni, joka johtaa" koko orkesteria", eli kaikkien muiden hormonien toimintaa.

Entä jos lapsille ja nuorille tehdään vääriä diagnooseja ne saattavat johtaa huostaanottoihin

Linkki Ylen uutiseen ja keskusteluun. -Kommentoikaa..

http://yle.fi/alueet/satakunta/2011/06/kilpirauhassairautta_hoidetaan_liian_usein_masennuksena_2664879.html
-----

Lue lisää

Ei voi muuta sanoa, että mihin tämä maailma on menossa, kun lääkäritkään eivät tunnu osaavan erottaa tauteja toisistaan. Tuntuu olevan ilmeisesti niin kiire kaffelle, että pitää tehdä hätäinen päätös. Kuinkahan moni ihminen saa vääriä lääkkeitä.